Tänään olin sairaalassa tapaamassa sisätautilääkäriä. Sairaanhoitajan kanssa juttelin myös. Ja voi miten mukava tuo käynti oli. Jotenkin jäi sellainen mukava olo, paljon varmempi kuin aikaisemmin on ollut. Lääkäri hyvin perusteellisesti selvitti asioita leikkaukseen liittyen, ja minun terveydentilaani tarkasteltiin monelta kantilta. Vähän sain kehujakin joistain asioista, esim. d-vitamiiniarvosta, joka kuulemma on parempi kuin suurimmalla osalla suomalaisista tähän aikaan vuodesta. Ja mikä parasta, alhaisen hemoglobiinin ei minun kohdallani katsota olevan este leikkaukselle, koska sen aiheuttaja ei ole imeytymishäiriö, vaan autoimmuunisairaus, ja olen jo vuosia pärjännyt matalalla hb-arvolla. Toinen mitä pelkäsin esteeksi, oli refluksioireet, mutta lääkäri oli sitä mieltä, etteivät nekään varsinaisesti estä mitään.
Kaikenkaikkiaan tuli semmoinen olo, että saatan minä siihen leikkaukseen mennäkin. Lääkäri lupasi, että heti jos ene-kuuri onnistuu, hän tekee lähetteen kirurgian klinikkaan. Ja kuulemma toisaalta saan itse päättää myös niin, että haluan edetä hitaammin ja miettiä kauemmin. Mutta jos haluan homman etenevän nopeasti, leikkaukseen olisi mahdollista jo ensi syksynä ehkä päästä. Ja jos siis mitään kummaa ei mahastani löydy.
Hyvä mieli on. Olen ammattilaisten käsissä selvästi, ja uskon että niin käy kuin on hyvä. Nyt aion nauttia joulusta ja myös herkuista ihan luvan kanssa. Rauhallista ja rentouttavaa joulunaikaa kaikille muillekin toivon!
maanantai 23. joulukuuta 2013
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Ravitsemusterapeuttikäynti 1
Huhhuh. Paljon on sulateltavaa tuon käynnin perusteella. Ja asennoiduttavaa.
Pelkoni että olisi epämukava henkilö vastassa, se oli turhaa. Tosin terapeutti vaihtuu jo seuraavalle käynnille, tämä eilinen henkilö oli lopettamassa tuossa juuri. Se oli vähän harmillista, mutta toisaalta kyllä huomasin, että nämä ihmiset varmasti tietävät mitä tekevät, että tuskin sieltä kovin kamala ihminen voi luvassa seuraavallakaan kerralla. Mitään noloa tai kamalaa ei tietenkään siellä tapahtunut, eikä minun tarvinut itseäni hävetä tms. Kaikinpuolin meni sen suhteen hyvin.
Mutta se mikä jotenkin yllätti, oli se että käynti oli todellakin laihdutusleikkausarvio, ja hyvin pitkälti laihdutushistorian lisäksi keskityttiin siihen, ja ihan sillä ajatuksella, että kuinka sitten leikkauksen jälkeen eletään jne. No joo, tietenkin siitä pitää puhua tässä vaiheessa, että voi miettiä onko itsestä siihen ja haluaako siihen sitoutua jne. Mutta silti se yllätti. Että ihan konkreettisesti minulle suunniteltiin jo ene-kuurin (!!!!!) aloituspäivä tammikuulle, joka on siis edellytys prosessissa etenemiselle. Kuukausi enellä, todellakin vain niillä sallituilla tuotteilla, ja painonpudotusvaatimus tuolle kuukaudelle oli joku 7-8 kg. Kääk. Tämä on nyt tässä vaiheessa se, joka vaatii asennoitumista aika paljon. Toivoin, että minun ei tarvisi eneillä, ja juuri sitä minun täytyy tehdä. Kuukausi. Viime viikon kokeilu ei oikein vakuuta, keskusteltiin siitä. Aloitus suunniteltiin niin että pahimmat päivät osuvat viikonlopulle. Ja tukea saan ravitsemusterapeutilta.
Toinen erittäin hämmentävä asia oli se, että jos ene-kuurini menisi kerrasta nyt hyvin, eikä mikään muukaan asia tökkäisi vastaan, minun voisi olla mahdollista päästä leikkaukseen jo kahdeksan kuukauden päästä tästä! Hurjaa. Varsinkin kun en edes tiedä varmuudella, haluanko leikkaukseen. Toisaalta kuitenkin ajattelin että lähtisin tähän prosessiin nyt, ei kai siinä sen kamalempaa voisi seurauksena olla kuin muutamia vähän tiukemmin pudotettuja kiloja, keskusteluja eri asiantuntijoiden kanssa, ja mahdollisesti jonkin terveysongelman löytyminen (esim. refluksitauti gastroskopiassa). Jos tulee vastaan jokin asia, joka leikkauksen estää, niin sittenhän minun ei tarvi mitään edes päättää.
Lähdin mukaan myös tutkimukseen, jota tehdään lihavuusleikatuille tuolla sairaalassa. Siitä saa jäädä pois koska haluaa, tai vaikka ei menisi leikkaukseen, siihen voisi jäädä mukaan ns. kontrolliryhmään. Se tietää muutamia ylimääräisiä kyselykaavakkeita, ja kolme ylimääräistä käyntiä psykologilla keskustelemassa näistä asioista. Pidän niitä keskusteluja jo niin tärkeinä, että halusin lähteä mukaan, psykologikäyntejähän ei tähän normaaliin systeemiin kuulukaan.
Nyt käytännössä siis minulla on 22.1. ene:n alkupunnitusaika, ja siitä alkaa sitten kuukauden kuuri. Viikkoa aikaisemmin pitää alkaa jo korvailemaan 1-2 ateriaa päivässä pusseilla, eli aloitusta pitäisi keventää. Voi olla että viime viikolla ainakin sen asian tein väärin, viikonloppuna kauheat syömingit, ja siitä sitten ketoosiin. Nyt lueskelen ohjeita ja yritän asennoitua ja valmistautua paremmin. Kyllä se hirvittää, että kuinka minusta siihen on. Mutta onhan monista muistakin ollut. Hirvittää sekin, että nyt joutunen asiasta kertomaan ihmisille, kun en voi syödä normaalia ruokaa. Ja se vaatimus pudotuksesta! 7-8kg kuukaudessa tuntuu kyllä hirveän paljolta, siinä ei lipsumisia pahemmin saa olla. Mutta toisaalta on tietenkin ihana ajatus, että helmikuussa oisin sitten jo paljon kevyempi kuin nyt. Hm. Kovasti tässä on miettimistä.
Pelkoni että olisi epämukava henkilö vastassa, se oli turhaa. Tosin terapeutti vaihtuu jo seuraavalle käynnille, tämä eilinen henkilö oli lopettamassa tuossa juuri. Se oli vähän harmillista, mutta toisaalta kyllä huomasin, että nämä ihmiset varmasti tietävät mitä tekevät, että tuskin sieltä kovin kamala ihminen voi luvassa seuraavallakaan kerralla. Mitään noloa tai kamalaa ei tietenkään siellä tapahtunut, eikä minun tarvinut itseäni hävetä tms. Kaikinpuolin meni sen suhteen hyvin.
Mutta se mikä jotenkin yllätti, oli se että käynti oli todellakin laihdutusleikkausarvio, ja hyvin pitkälti laihdutushistorian lisäksi keskityttiin siihen, ja ihan sillä ajatuksella, että kuinka sitten leikkauksen jälkeen eletään jne. No joo, tietenkin siitä pitää puhua tässä vaiheessa, että voi miettiä onko itsestä siihen ja haluaako siihen sitoutua jne. Mutta silti se yllätti. Että ihan konkreettisesti minulle suunniteltiin jo ene-kuurin (!!!!!) aloituspäivä tammikuulle, joka on siis edellytys prosessissa etenemiselle. Kuukausi enellä, todellakin vain niillä sallituilla tuotteilla, ja painonpudotusvaatimus tuolle kuukaudelle oli joku 7-8 kg. Kääk. Tämä on nyt tässä vaiheessa se, joka vaatii asennoitumista aika paljon. Toivoin, että minun ei tarvisi eneillä, ja juuri sitä minun täytyy tehdä. Kuukausi. Viime viikon kokeilu ei oikein vakuuta, keskusteltiin siitä. Aloitus suunniteltiin niin että pahimmat päivät osuvat viikonlopulle. Ja tukea saan ravitsemusterapeutilta.
Toinen erittäin hämmentävä asia oli se, että jos ene-kuurini menisi kerrasta nyt hyvin, eikä mikään muukaan asia tökkäisi vastaan, minun voisi olla mahdollista päästä leikkaukseen jo kahdeksan kuukauden päästä tästä! Hurjaa. Varsinkin kun en edes tiedä varmuudella, haluanko leikkaukseen. Toisaalta kuitenkin ajattelin että lähtisin tähän prosessiin nyt, ei kai siinä sen kamalempaa voisi seurauksena olla kuin muutamia vähän tiukemmin pudotettuja kiloja, keskusteluja eri asiantuntijoiden kanssa, ja mahdollisesti jonkin terveysongelman löytyminen (esim. refluksitauti gastroskopiassa). Jos tulee vastaan jokin asia, joka leikkauksen estää, niin sittenhän minun ei tarvi mitään edes päättää.
Lähdin mukaan myös tutkimukseen, jota tehdään lihavuusleikatuille tuolla sairaalassa. Siitä saa jäädä pois koska haluaa, tai vaikka ei menisi leikkaukseen, siihen voisi jäädä mukaan ns. kontrolliryhmään. Se tietää muutamia ylimääräisiä kyselykaavakkeita, ja kolme ylimääräistä käyntiä psykologilla keskustelemassa näistä asioista. Pidän niitä keskusteluja jo niin tärkeinä, että halusin lähteä mukaan, psykologikäyntejähän ei tähän normaaliin systeemiin kuulukaan.
Nyt käytännössä siis minulla on 22.1. ene:n alkupunnitusaika, ja siitä alkaa sitten kuukauden kuuri. Viikkoa aikaisemmin pitää alkaa jo korvailemaan 1-2 ateriaa päivässä pusseilla, eli aloitusta pitäisi keventää. Voi olla että viime viikolla ainakin sen asian tein väärin, viikonloppuna kauheat syömingit, ja siitä sitten ketoosiin. Nyt lueskelen ohjeita ja yritän asennoitua ja valmistautua paremmin. Kyllä se hirvittää, että kuinka minusta siihen on. Mutta onhan monista muistakin ollut. Hirvittää sekin, että nyt joutunen asiasta kertomaan ihmisille, kun en voi syödä normaalia ruokaa. Ja se vaatimus pudotuksesta! 7-8kg kuukaudessa tuntuu kyllä hirveän paljolta, siinä ei lipsumisia pahemmin saa olla. Mutta toisaalta on tietenkin ihana ajatus, että helmikuussa oisin sitten jo paljon kevyempi kuin nyt. Hm. Kovasti tässä on miettimistä.
tiistai 17. joulukuuta 2013
Ajatuksia ennen ravitsemusterapeutin käyntiä
Tänään iltapäivällä on aika ravitsemusterpeutille. En yhtään tiedä mitä odottaa. Odotan kyllä käyntiä, mutta jännittää se, minkälainen ihminen siellä on vastassa. Toimiiko homma, osuuko kemiat yksiin. Olisi kamala alkaa tämmöistä asiaa pohtimaan henkilön kanssa, joka ei minua ymmärtäisi, ei puhuisi samaa kieltä ikäänkuin. Tämä pelottaa eniten. Toisaalta luulisi, että ko hommassa on henkilö, joka siitä jotain ymmärtääkin. Varmaan on muitakin sairaalloisen lihavia ollut hänen vastaanotolla joskus. Monet tosi-tv jutut vain jotenkin kummittelevat mielessä, vaikka tietenkin ymmärrän että niissä on kyse myös viihteestä katsojille. Tietenkin niissä taivastellaan ihmisten kokoa ja oikein mässäillään epäedullisilla kuvakulmilla. Ei kai semmoista voi oikeasti olla? Jotenkin vähän pelkään nöyryytystä kuitenkin. Kerron huomenna kyllä sitten kuinka meni.
Olen nyt jatkanut normaalilla paastoilusysteemilläni, eli eilen oli paastopäivä ja huomenna on taas. Paino ei ole paljoa pudonnut, pikkujoulukausi on selkeästi minulla nihkeää aikaa pudotella painoa! Vaan eipä ole noussutkaan, vaikka paljon on ollu tavallisuudesta poikkeavaa syömistä ja herkuttelua. Joulunaika vähän jännittää, en millään haluaisi painonnousua, mutta tiedän että ainakin väliaikaisesti se on melkein väistämätöntä. En kuitenkaan pysty ihan normaalisti paastopäiviä silloin pitämään. Mutta josko jonkinlaista tolkkua saisi pidettyä kuitenkin syömisen suhteen.
Ene-kuuria olen miettinyt edelleen. Nyt harmittaa, että annoin periksi kamalalle ololle. Minulla oli koko viikonlopuu myös pientä lämpöä, joten voi olla ettei huono olo johtunut pelkästään ketoosiin siirtymisestä. Ja kuitenkin nyt on mielessä, että pitäisikö koittaa jossain vaiheessa uudelleen? Jos ajoittaisi aloituksen niin, että esim keskiviikon paastopäivän jälkeen alkaisi eneillä, jolloin huonoin olo saattaisi osua viikonlopulle. Tiedä tuota nyt sitten. Katsotaan vähän nyt mitä se ravitsemusterapeuttikin sanoo.
Olen nyt jatkanut normaalilla paastoilusysteemilläni, eli eilen oli paastopäivä ja huomenna on taas. Paino ei ole paljoa pudonnut, pikkujoulukausi on selkeästi minulla nihkeää aikaa pudotella painoa! Vaan eipä ole noussutkaan, vaikka paljon on ollu tavallisuudesta poikkeavaa syömistä ja herkuttelua. Joulunaika vähän jännittää, en millään haluaisi painonnousua, mutta tiedän että ainakin väliaikaisesti se on melkein väistämätöntä. En kuitenkaan pysty ihan normaalisti paastopäiviä silloin pitämään. Mutta josko jonkinlaista tolkkua saisi pidettyä kuitenkin syömisen suhteen.
Ene-kuuria olen miettinyt edelleen. Nyt harmittaa, että annoin periksi kamalalle ololle. Minulla oli koko viikonlopuu myös pientä lämpöä, joten voi olla ettei huono olo johtunut pelkästään ketoosiin siirtymisestä. Ja kuitenkin nyt on mielessä, että pitäisikö koittaa jossain vaiheessa uudelleen? Jos ajoittaisi aloituksen niin, että esim keskiviikon paastopäivän jälkeen alkaisi eneillä, jolloin huonoin olo saattaisi osua viikonlopulle. Tiedä tuota nyt sitten. Katsotaan vähän nyt mitä se ravitsemusterapeuttikin sanoo.
perjantai 13. joulukuuta 2013
Eiiiiii ole minun juttu ...
... ei kertakaikkiaan ole. Huh. Eilen vielä olo oli hyvä ja tuntui helpolta tämä pussittelu. Illalla alkoi omituinen olo hiipimään, enkä meinannut saada nukuttuakaan, ja paleli kovasti. Mutta se ei ollut mitään aamuun verrattuna! Aamulla heräsin päänsärkyisenä, palelevana, tärisevänä ja huimaavana. Niin hirveä olo, ettei puhettakaan että olisin voinut lähteä töihin. Migreeniä minulla on muutenkin, joten otin lääkkeen ja menin uudelleen nukkumaan saatuani lapsen lähtemään kouluun. Join myös yhden vaniljapirtelön. Nukuin koko lapsen nelituntisen koulupäivän ajan, semmoista houreista unta, tuntui kuin maailma olisi kieppunut ihmeellisesti. Ja herättyäni olo oli niin voimaton, etten kyennyt mihinkään.
Minulla on ammattini puolesta liuskoja, joilla voi virtsasta stiksata kaikki oleelliset jutut, myös ketoaineet näkyvät siinä. Olen joka päivä katsonut testin, mielenkiinnosta. Eilen ketoaineita ei ollut, mutta tänäänpä olikin. Viides päivä (jos otetaan maanantain paastopäivä huomioon) ja nyt jo ketoosissa, hämmentävää. Olen kyllä katsonut ettei hiilarit ole nousseet yli 70g:n jne., mutta silti se yllätti. Enemmän kuitenkin yllätti se, että olo oli näin hirveä.
Päivän mittaan olo vain paheni, ja pääkin alkoi tulla uudelleen kipeäksi, vaikka olin siis ihan tuhdin täsmälääkkeen ottanut migreeniin aamulla. Pyörryttävä olo, heikotus, päänsärky, pahoinvointi. Ei, minä en halua tämmöistä, tämä ei sovi minulle. Voi olla, että jos vain väkisin sinnittelisi, olo menisi ohi. Mutta juuri nyt minulla ei ole yksinkertaisesti aikaakaan siihen, että makaisin raatona kotona kykenemättä tekemään mitään. Luulen, että semmoinen osapusseilu sopisi minulle paremmin, ja nuo paastopäivät. Paino kyllä näyttäisi putoavan, sitä ei voi kieltää, mutta ei niin ei. En tiedä mitä teen sitten jos pääsen leikkaukseen ja minun on pakko pusseilla. Tosin jos ei anna mennä ketoosiin, niin ei kai se olo sitten niin huonoksi mene? Tiedä tuota. Minä tosin taidan aika helposti mennä ketoosiin, huomasin sen jo muutama vuosi sitten kun ihan syömällä sitä kokeilin.
Minulla on ammattini puolesta liuskoja, joilla voi virtsasta stiksata kaikki oleelliset jutut, myös ketoaineet näkyvät siinä. Olen joka päivä katsonut testin, mielenkiinnosta. Eilen ketoaineita ei ollut, mutta tänäänpä olikin. Viides päivä (jos otetaan maanantain paastopäivä huomioon) ja nyt jo ketoosissa, hämmentävää. Olen kyllä katsonut ettei hiilarit ole nousseet yli 70g:n jne., mutta silti se yllätti. Enemmän kuitenkin yllätti se, että olo oli näin hirveä.
Päivän mittaan olo vain paheni, ja pääkin alkoi tulla uudelleen kipeäksi, vaikka olin siis ihan tuhdin täsmälääkkeen ottanut migreeniin aamulla. Pyörryttävä olo, heikotus, päänsärky, pahoinvointi. Ei, minä en halua tämmöistä, tämä ei sovi minulle. Voi olla, että jos vain väkisin sinnittelisi, olo menisi ohi. Mutta juuri nyt minulla ei ole yksinkertaisesti aikaakaan siihen, että makaisin raatona kotona kykenemättä tekemään mitään. Luulen, että semmoinen osapusseilu sopisi minulle paremmin, ja nuo paastopäivät. Paino kyllä näyttäisi putoavan, sitä ei voi kieltää, mutta ei niin ei. En tiedä mitä teen sitten jos pääsen leikkaukseen ja minun on pakko pusseilla. Tosin jos ei anna mennä ketoosiin, niin ei kai se olo sitten niin huonoksi mene? Tiedä tuota. Minä tosin taidan aika helposti mennä ketoosiin, huomasin sen jo muutama vuosi sitten kun ihan syömällä sitä kokeilin.
torstai 12. joulukuuta 2013
Aatoksia pussittelusta
Tänään olen syönyt PALJON. Olen kyllä kirjannut kaikki ylös Kiloklubin ruokapäiväkirjaan, ja kalorimäärä oikeasti on 700, mutta melkein silti on syyllinen olo siitä, että olen syönyt liikaa. Vaikka en ole. Mutta kyllä, sorruin syömään kaksi (pientä, ei niitä isoja!) Nutrilettin suklaapatukkaa, kun ne oikeasti maistuivat niin hyviltä, ja kalorimäärä periaatteessa salli sen. Joo no, ei ehkä järkevää, mutta söinpä silti. Ja totesin että jatkossa jos päädyn pussittelemaan, en osta mitään patukoita kotiin ikäänkuin varalle!
Tänään kaikki on maistunut hyvälle, olen oikein ollut yllättynyt siitä. Superkevyt perunapurjokeitto ja siihen lisätty maustekurkku kuutioituna, suorastaan herkullista! Niitä keittoja taidan tilata lisää joka tapauksessa, käteviä töissäkin lounaaksi ihan koska vain.
Ehkä se on niin, etten halua ihan ehdottomalle linjalle lähteä, ettei mitään voi muuta syödä. Rakastan kasviksia, ja ne auttavat tosi paljon pysymään kaidalla tiellä. Antavat hampaille purtavaa. Tai en tiedä, ei kai sitä nyt ole pakko päättääkään. Joka tapauksessa tämä on ollut positiivinen yllätys, kuinka helposti ateriankorvikkeilla olen pärjännyt. Ja pitkän viikonlopun turvotukset ja mähkimiset on ainakin pudotettu, muuta nyt ei tietenkään vielä pysty sanomaan. Katsellaan katsellaan.
Tänään kaikki on maistunut hyvälle, olen oikein ollut yllättynyt siitä. Superkevyt perunapurjokeitto ja siihen lisätty maustekurkku kuutioituna, suorastaan herkullista! Niitä keittoja taidan tilata lisää joka tapauksessa, käteviä töissäkin lounaaksi ihan koska vain.
Ehkä se on niin, etten halua ihan ehdottomalle linjalle lähteä, ettei mitään voi muuta syödä. Rakastan kasviksia, ja ne auttavat tosi paljon pysymään kaidalla tiellä. Antavat hampaille purtavaa. Tai en tiedä, ei kai sitä nyt ole pakko päättääkään. Joka tapauksessa tämä on ollut positiivinen yllätys, kuinka helposti ateriankorvikkeilla olen pärjännyt. Ja pitkän viikonlopun turvotukset ja mähkimiset on ainakin pudotettu, muuta nyt ei tietenkään vielä pysty sanomaan. Katsellaan katsellaan.
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
2. päivä pusseilla
Ensimmäinen päiväni ateriankorvikkeilla oli siis eilen. Vaikka siis söin kyllä lounaalla kasvisruokaa, eli ihan puhdas pussipäivä ei ollut. Kalorit jäivät kuitenkin riittävän alas ja hiilihydraattimäärä myös. Nälkä ei ollut missään vaiheessa, luulen että nuo paastopäivät ovat vaikuttaneet siihen helpottavasti. Paastopäivän jälkeen eilinen ruokailu tuntui melkein runsaalle itseasiassa! Iltapäivällä tuntui pientä heikotusta, mutta se meni ohi nopeasti. Kaikki muu maistui oikeastaan hyvälle, paitsi Easy Dietin juustokeitto vähän teki tiukkaa. Mutta kyllä sen alas sai kuitenkin, ja jäi mukavan ruokaisa olo siitä.
Se mikä tuntuu erityisen hyvälle, on syömisen helppous. Otan vain seuraavan pussin, eikä tarvitse sen enempää ajatella. Tietty se että minulla on perhettä, vaikeuttaa asiaa, mutta jospa saisi miehen ottamaan vaikka vähän enemmän vastuuta perheen ruokailuista. Ehdottomasti vaarallisin paikka minulle on siellä jääkaapilla tai hellan ääressä, jos joudun ruuan kanssa olemaan tekemisissä. Ehkä auttaisi jos tekisin nyt perheelle liharuokia, kun olen itse kasvissyöjä? Niitä ainakaan ei tulisi kiusaus syödä!
Toinen vaikeus on julkinen syöminen. Ainakaan tässä kokeiluvaiheessa en ole valmis puhumaan ystäville ja tutuille että kokeilen tämmöistä kuuria (kamala sana!!!). Yleisesti ottaen olen töissä yksin, mutta tiistait ja perjantait minulla on seuraa. Tiistaina "joudun" menemään ruokalaan, mutta siellä pystyn kyllä syömään pelkkää salaattia tarvittaessa. Perjantaina taas istun sekä kahvitauolla että lounaalla isommassa porukassa, jossa toisten syömisiä selkeästi tarkkaillaan. Ja tällä viikolla on vielä ylimääräinen kahvitilaisuus, kun yksi työkaverini on jäämässä eläkkeelle. Näitä tilanteita pitää pohtia. En voi ottaa evääksi pussijuttuja, mutta toisaalta voisin kyllä esim Skyriä syödä, tai salaattia ja hedelmiä. Eli etukäteissuunnittelulla selvinnen tuostakin "ongelmasta". Jos sitten ensi vuoden puolella päädyn pidemmällä ene-kuurille, sitten ehkä kerronkin asiasta lähimmille. Mutta nyt kun en vielä tiedä kuinka minusta tähän on, en halua puhua sen enempää.
Se mikä tuntuu erityisen hyvälle, on syömisen helppous. Otan vain seuraavan pussin, eikä tarvitse sen enempää ajatella. Tietty se että minulla on perhettä, vaikeuttaa asiaa, mutta jospa saisi miehen ottamaan vaikka vähän enemmän vastuuta perheen ruokailuista. Ehdottomasti vaarallisin paikka minulle on siellä jääkaapilla tai hellan ääressä, jos joudun ruuan kanssa olemaan tekemisissä. Ehkä auttaisi jos tekisin nyt perheelle liharuokia, kun olen itse kasvissyöjä? Niitä ainakaan ei tulisi kiusaus syödä!
Toinen vaikeus on julkinen syöminen. Ainakaan tässä kokeiluvaiheessa en ole valmis puhumaan ystäville ja tutuille että kokeilen tämmöistä kuuria (kamala sana!!!). Yleisesti ottaen olen töissä yksin, mutta tiistait ja perjantait minulla on seuraa. Tiistaina "joudun" menemään ruokalaan, mutta siellä pystyn kyllä syömään pelkkää salaattia tarvittaessa. Perjantaina taas istun sekä kahvitauolla että lounaalla isommassa porukassa, jossa toisten syömisiä selkeästi tarkkaillaan. Ja tällä viikolla on vielä ylimääräinen kahvitilaisuus, kun yksi työkaverini on jäämässä eläkkeelle. Näitä tilanteita pitää pohtia. En voi ottaa evääksi pussijuttuja, mutta toisaalta voisin kyllä esim Skyriä syödä, tai salaattia ja hedelmiä. Eli etukäteissuunnittelulla selvinnen tuostakin "ongelmasta". Jos sitten ensi vuoden puolella päädyn pidemmällä ene-kuurille, sitten ehkä kerronkin asiasta lähimmille. Mutta nyt kun en vielä tiedä kuinka minusta tähän on, en halua puhua sen enempää.
tiistai 10. joulukuuta 2013
Pussikeittokokeilu nro 1
No niin. Tein päätöksen, josta jo eilen vähän vihjasin. Kokeilen ensimmäistä kertaa elämässäni pientä pussikuuria. Eilen pidin normaalin paastopäivän (500kcal) ja tänään sitten jatkan alle 800kcal:n juttua pusseilla ja muilla ene-valmisteilla. Yhtään en tiedä miten minusta on tähän, kuinka hirveäksi syömisen himo kasvaa tms. Mutta jostain on lähdettävä. Ajatukseni tässä vaiheessa on että syön vähän kasviksia myös, ja mahdollisesti proteiinilisänä kananmunaa tms. Mutta niin että kalorit pysyvät alle 800. Ja hiilareitakin vähän laskeskelen, pikkuisen kiinnostaisi ketoosikin, vaikka se yksi ainoa kokemukseni siitä aikaisemmin on hieman ristiriitainen. Apuvälineenä minun täytynee käyttää nyt ahkerasti tätä blogia, ja kirjata taas tuonne syömisen seuranta-sivulle syömisenikin. Kaikki mahdolliset apuvälineet käyttöön. Toivoisin voivani tätä jatkaa ensi viikon keskiviikkoon nyt tällä erää, mutta täytyy sanoa että usko itseeni ei ole tällä hetkellä kovin luja. Mutta olisi kiva ensi viikon tiistaina kertoa ravitsemusterapeutille, että olen viikon eneillyt kokeeksi. Ja onnistunut siinä!
Minulla on sekalainen seurakunta erilaisia ene-tuotteita, tuskinpa merkillä kauheasti väliä on? Samantyyppisiä näyttävät olevan kuitenkin. Tämän aamun Allevo-pirtelö oli kyllä oikeasti kauhistuttavan pahaa, eli ensimmäisenä en kyllä niitä ole ostamassa lisää! Toivoa sopii että muut maistuvat edes vähän paremmille. Vaikka mitään suurta gurmeeta näistä lienee turha odottaa.
No niin, tässä siis tunnelmia ja ajatuksia ensimmäisen ene-aamupalan jälkeen, palailen asiaan varmasti melko ahkerasti nyt tässä. Vielä ei tunnu mitenkään erikoiselta, paastopäivinä kun en nykyään syö ollenkaan aamupalaa. Siihen verrattuna olen siis syönyt melkeinpä paljon!
Minulla on sekalainen seurakunta erilaisia ene-tuotteita, tuskinpa merkillä kauheasti väliä on? Samantyyppisiä näyttävät olevan kuitenkin. Tämän aamun Allevo-pirtelö oli kyllä oikeasti kauhistuttavan pahaa, eli ensimmäisenä en kyllä niitä ole ostamassa lisää! Toivoa sopii että muut maistuvat edes vähän paremmille. Vaikka mitään suurta gurmeeta näistä lienee turha odottaa.
No niin, tässä siis tunnelmia ja ajatuksia ensimmäisen ene-aamupalan jälkeen, palailen asiaan varmasti melko ahkerasti nyt tässä. Vielä ei tunnu mitenkään erikoiselta, paastopäivinä kun en nykyään syö ollenkaan aamupalaa. Siihen verrattuna olen siis syönyt melkeinpä paljon!
 |
| Tällä aloitin tänään... |
maanantai 9. joulukuuta 2013
Kurja ja ankea olo
Puuh. Tänään ei ole hyvä päivä. Olo on kaikinpuolin epämiellyttävä. Syyllinen katsoo peilistä, ketään muuta ei voi olosta nyt syyttää kuin itseä.
Pitkä viikonloppu takana, ihan siis kaikkea mukavaa se sisälsi, mutta syy huonoon oloon on ihan liiallinen syöminen. Ja juominenkin. En niinkään syyllisyyttä ajattele nyt, vaan ihan kertakaikkiaan oloa, joka on turpea, tunkkainen ja kaikkea muuta epämiellyttävää. Tuommoinen syöminen ei oikeasti sovi minulle, tai no ei varmasti kenellekään. Punaviiniä on mennyt kurkuasta alas pari pullollista, oluita ja muita "kylmiä juomia" varmaan lähemmäs 10 isoa tölkkiä. Synttäriherkkuja kaverin lapsen juhlissa, ja eilen illalla kuin kruununa kaikelle pizza tuplajuustoinen ja muine ihanine herkkuineen, sekä kipollinen chilipähkinöitä. Aamun olo mahassa ihan hirveä, vähän piti miehellekin kiukutella, vaikka tietenkin olen itse syypää olooni. Pöh. Koska sitä oppisi?
Positiivista on toisaalta se, että nyt olen oikeasti huomannut, että voin paljon paremmin silloin, kun syön vähemmän ja järkevämmin. Inhoan tunnetta, kun maha on liian täynnä. Vatsa toimii parhaiten, kun syön järkevästi ja pidän paastopäiväni. Vielä kun oppisi oikeasti tekemään niin kuin on järkevä. Sitähän tässä kai opetellaan. Tänään en voi olla taas kuin iloinen siitä, että on paastopäivä ja tiedän että huomenna viimeistään olo on jo parempi. Toisaalta paastopäivä tuommoisen mähkimisviikonlopun jälkeen on aina vähän vaikeampi, jotenkin on muka enemmän nälkä ja kaikkea, ikäänkuin maha olisi tottunut siihen isoon syömiseen. Onneksi se tottuu pienempäänkin sitten kuitenkin.
Tästä olostani johtuen minulla olisi kiusaus pitää pussikeittokuuri jo ennen joulua. Tilaamani tuotteet eivät ole vielä edes tulleet minulle, mutta kuitenkin olisi pieni halu aloittaa jo. Voisinhan parin päivän ruuat hakea kaupastakin. Täytyy sitä asiaa nyt tässä sulatella. Toisaalta äärilaidasta toiseen seilaaminen ei ole hyväksi kenellekään, tiedän toki senkin. Mutta kuitenkin tekisi mieli. Tällä viikolla se olisi kuitenkin helpompi kuin ensi viikolla, jolloin on kyläilyjä ja kaikkea muuta ekstraa luvassa. Hmm.
Pitkä viikonloppu takana, ihan siis kaikkea mukavaa se sisälsi, mutta syy huonoon oloon on ihan liiallinen syöminen. Ja juominenkin. En niinkään syyllisyyttä ajattele nyt, vaan ihan kertakaikkiaan oloa, joka on turpea, tunkkainen ja kaikkea muuta epämiellyttävää. Tuommoinen syöminen ei oikeasti sovi minulle, tai no ei varmasti kenellekään. Punaviiniä on mennyt kurkuasta alas pari pullollista, oluita ja muita "kylmiä juomia" varmaan lähemmäs 10 isoa tölkkiä. Synttäriherkkuja kaverin lapsen juhlissa, ja eilen illalla kuin kruununa kaikelle pizza tuplajuustoinen ja muine ihanine herkkuineen, sekä kipollinen chilipähkinöitä. Aamun olo mahassa ihan hirveä, vähän piti miehellekin kiukutella, vaikka tietenkin olen itse syypää olooni. Pöh. Koska sitä oppisi?
Positiivista on toisaalta se, että nyt olen oikeasti huomannut, että voin paljon paremmin silloin, kun syön vähemmän ja järkevämmin. Inhoan tunnetta, kun maha on liian täynnä. Vatsa toimii parhaiten, kun syön järkevästi ja pidän paastopäiväni. Vielä kun oppisi oikeasti tekemään niin kuin on järkevä. Sitähän tässä kai opetellaan. Tänään en voi olla taas kuin iloinen siitä, että on paastopäivä ja tiedän että huomenna viimeistään olo on jo parempi. Toisaalta paastopäivä tuommoisen mähkimisviikonlopun jälkeen on aina vähän vaikeampi, jotenkin on muka enemmän nälkä ja kaikkea, ikäänkuin maha olisi tottunut siihen isoon syömiseen. Onneksi se tottuu pienempäänkin sitten kuitenkin.
Tästä olostani johtuen minulla olisi kiusaus pitää pussikeittokuuri jo ennen joulua. Tilaamani tuotteet eivät ole vielä edes tulleet minulle, mutta kuitenkin olisi pieni halu aloittaa jo. Voisinhan parin päivän ruuat hakea kaupastakin. Täytyy sitä asiaa nyt tässä sulatella. Toisaalta äärilaidasta toiseen seilaaminen ei ole hyväksi kenellekään, tiedän toki senkin. Mutta kuitenkin tekisi mieli. Tällä viikolla se olisi kuitenkin helpompi kuin ensi viikolla, jolloin on kyläilyjä ja kaikkea muuta ekstraa luvassa. Hmm.
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Pikkujouluista selvitty
Tämän vuoden pikkujoulut on nyt selvitty ilman painonnousua. Se lienee jo saavutus. Aikaisemmin KAIKILLA tavoilla laihduttaessani olen saanut plussakiloja jo joulukuun alusta lähtien, joita sitten on pudoteltu alkuvuodesta, jos on pettymykseltä ja muulta jaksettu. Joskus on suklaan syöminen jatkunut vielä koko tammikuunkin. Nyt olen juhlinut kaikki juhlat ihan normaalisti, syönyt suklaitakin, jopa ihan arki-iltana kotona. Paastopäivät ovat kuitenkin jaksaneet ne herkuttelut nollata, joskaan pudotusta ei tietenkään ole tullut. Mutta juuri tätä olen kaivannut, keinoa jolla elää ikäänkuin normaalisti ja vapaasti, ilman että paino nousee. Nojoo, tästä olen jo monta kertaa puhunut.
Jouluviikko ja seuraavakin arveluttavat. Olen kovasti miettinyt toimintasuunnitelmaa sinne. Alunperin ajattelin, etten jouluviikolla paastopäivää pidä ollenkaan. Mutta en haluaisi toisaalta antaa kovin paljon painon nousta, joten mietin että josko kuitenkin tapaninpäivän jälkeen perjantaina pitäisin paastopäivän. Se voisi tuntuakin mukavalle kaiken sen syömisen jälkeen.Ja samaa voisi toteuttaa seuraavallakin viikolla, edes yhden paastopäivän jos pitäisi. Se ei ehkä ole helppoa, paastoilla lomalla, mutta haluaisin kuitenkin yrittää. En millään haluaisi vanhoja lukemia vaa'alle, vaikka kuinka joulu onkin. Ja tokihan sitä voi yrittää syödä järkevästikin, ettei ole pakko kaikkea mähkiä tolkuttomasti, mitä on tarjolla. Mutta todennäköisesti kuitenkin tulee syötyä enemmän kuin yleensä.
Tammikuun alkuun olen nyt suunnitellut pientä pussikeittokuuria. Olen sitä kovasti miettinyt, että pidänkö vai enkö. Mutta haluan kokeilla. Tilasin itselleni kuuden päivän valmiin paketin ACKD-tuotteita, ja lisäksi vielä muita n. kolmeksi päiväksi. Ajattelin että josko nyt ainakin viikon niillä kokeilisin. Haluaisin että paino siinä oikeasti vähän lähtisi taas alaspäin, ja toisaalta kiinnostaa kokeilla onko minusta siihen edes. Koska jos laihdutusleikkaukseen lopulta päätyisin, niin kuitenkin pitäisi se pussikuuri siinä edeltävästi vetää läpi. Paras siis kokeilla nyt heti pian onnistuuko homma. Noilla tuotteilla olisi mahdollista saada itsensä ketoosiinkin, mutta en vielä tiedä haluanko sitä. Olen kerran elämässäni ketoosiin itseni hankkinut ihan koemielessä, ja se on aika rankka se alku. Mutta onhan tässä vielä aikaa sitä tuumailla. Joka tapauksessa tuntuu turvalliselta ajatella, että sitten joulun jälkeen on luvassa kurinpalautus, että silloin painon pitäisi alaspäin lähteä. Tosin, en todellakaan haluaisi tuota pientä kuuria sen vuoksi, että joulukiloja pudottaisin!
Tänään aamulla pudotin postin kuljetettavaksi kirjeen, joka menee ravitsemusterapeutille. Kolmen päivän ruokapäiväkirja ja useita testejä ja kyselyjä oli sisältönä. Kahden viikon päästä on aika sitten. Vähän jännittää mitä mahtaa hän sanoa pätkäpaastoilustani ja kaikesta. Toivoisin ettei ainakaan tyrmäisi sitä, koska oikeasti uskon että tämä sopii minulle. Enkä myöskään haluaisi että minua painostettaisiin millekään pitkälle ene-kuurille. En oikein tiedä mitä odottaa, selvästikään. Pitää nyt vain malttaa odotella nämä kaksi viikkoa, ja avoimin mielin mennä sitten vastaanotolle.
Vielä tämänhetkinen fiilikseni leikkauksen suhteen. Se on vaihdellut koko ajan, ihan päivästä on kiinni mitä ajattelen. Mutta nyt olen jo jonkin aikaa ajatellut, että leikkaukseen menen jos pääsen. Ja jos en pääse, niin sekin on sitten tavallaan ihan ok, sitten ei kuulukaan sinne päästä. Katsotaan, katsotaan.
Jouluviikko ja seuraavakin arveluttavat. Olen kovasti miettinyt toimintasuunnitelmaa sinne. Alunperin ajattelin, etten jouluviikolla paastopäivää pidä ollenkaan. Mutta en haluaisi toisaalta antaa kovin paljon painon nousta, joten mietin että josko kuitenkin tapaninpäivän jälkeen perjantaina pitäisin paastopäivän. Se voisi tuntuakin mukavalle kaiken sen syömisen jälkeen.Ja samaa voisi toteuttaa seuraavallakin viikolla, edes yhden paastopäivän jos pitäisi. Se ei ehkä ole helppoa, paastoilla lomalla, mutta haluaisin kuitenkin yrittää. En millään haluaisi vanhoja lukemia vaa'alle, vaikka kuinka joulu onkin. Ja tokihan sitä voi yrittää syödä järkevästikin, ettei ole pakko kaikkea mähkiä tolkuttomasti, mitä on tarjolla. Mutta todennäköisesti kuitenkin tulee syötyä enemmän kuin yleensä.
Tammikuun alkuun olen nyt suunnitellut pientä pussikeittokuuria. Olen sitä kovasti miettinyt, että pidänkö vai enkö. Mutta haluan kokeilla. Tilasin itselleni kuuden päivän valmiin paketin ACKD-tuotteita, ja lisäksi vielä muita n. kolmeksi päiväksi. Ajattelin että josko nyt ainakin viikon niillä kokeilisin. Haluaisin että paino siinä oikeasti vähän lähtisi taas alaspäin, ja toisaalta kiinnostaa kokeilla onko minusta siihen edes. Koska jos laihdutusleikkaukseen lopulta päätyisin, niin kuitenkin pitäisi se pussikuuri siinä edeltävästi vetää läpi. Paras siis kokeilla nyt heti pian onnistuuko homma. Noilla tuotteilla olisi mahdollista saada itsensä ketoosiinkin, mutta en vielä tiedä haluanko sitä. Olen kerran elämässäni ketoosiin itseni hankkinut ihan koemielessä, ja se on aika rankka se alku. Mutta onhan tässä vielä aikaa sitä tuumailla. Joka tapauksessa tuntuu turvalliselta ajatella, että sitten joulun jälkeen on luvassa kurinpalautus, että silloin painon pitäisi alaspäin lähteä. Tosin, en todellakaan haluaisi tuota pientä kuuria sen vuoksi, että joulukiloja pudottaisin!
Tänään aamulla pudotin postin kuljetettavaksi kirjeen, joka menee ravitsemusterapeutille. Kolmen päivän ruokapäiväkirja ja useita testejä ja kyselyjä oli sisältönä. Kahden viikon päästä on aika sitten. Vähän jännittää mitä mahtaa hän sanoa pätkäpaastoilustani ja kaikesta. Toivoisin ettei ainakaan tyrmäisi sitä, koska oikeasti uskon että tämä sopii minulle. Enkä myöskään haluaisi että minua painostettaisiin millekään pitkälle ene-kuurille. En oikein tiedä mitä odottaa, selvästikään. Pitää nyt vain malttaa odotella nämä kaksi viikkoa, ja avoimin mielin mennä sitten vastaanotolle.
Vielä tämänhetkinen fiilikseni leikkauksen suhteen. Se on vaihdellut koko ajan, ihan päivästä on kiinni mitä ajattelen. Mutta nyt olen jo jonkin aikaa ajatellut, että leikkaukseen menen jos pääsen. Ja jos en pääse, niin sekin on sitten tavallaan ihan ok, sitten ei kuulukaan sinne päästä. Katsotaan, katsotaan.
torstai 28. marraskuuta 2013
Blogihaaste
Ihkaensimmäinen blogihaaste tuli Paksun perhosen kirjoittajalta blogista http://lihavin.blogspot.fi/ , kiitos vain haasteesta! :)
Haaste
Haasteen säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, jolta haasteen sait
2. Vastaa annettuihin kysymyksiin
3. Keksi 11 uutta kysymystä, jotka haluat antaa seuraavalle
4. Valitse viisi blogia, joilla on alle 100 lukijaa ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa
1. Onko tämä ensimmäien laihdutuskuurisi?
Ei todellakaan ole. Olen ollut erilaisilla kuureilla yläasteelta saakka, ja muistanpa jo ala-asteelta vaiheen, jolloin äidin mielestä kuuden jälkeen ei saanut syödä, ettei liho. Eli sieltä se on jo alkanut. Oikein kunnon yrityksiäkin on ollut varmasti kymmenisen, ja vielä enemmän semmoisia hokkupokkus-diettikokeiluja, joista on jo etukäteen tiennyt, että ei tule onnistumaan. Enimmillään olen "kuurilla" saanut pois 35kg, pari kertaa 15kg, ja siitä pienempiä määriä lukemattoman määrän. Olen melkoinen konkari siis, enkä ihan hyvässä mielessä.
2. Tiedostatko omat kompastuskivesi matkalla kevyempään olotilaan?
Kyllähän ne kompastuskivet ovat tutuksi tällä kivikkoisella tiellä tulleet, polvet ruvella on pitänyt peiliin katsoa monta kertaa. Niitä kiviä on paljon, useita olen ihan itse tielleni asetellut. Pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa mietin, että voisinko sittenkin oppia kivet kiertämään, tai vaikka vähän kompastuisinkin, osaisinko heti nousta ylös. Aika näyttää riittääkö kivien tunnistaminen.
3. Milloin painosi on muuttunut ongelmaksi?
Jossain määrin paino on ollut ongelma aina. Olen aina ollut hiukan pyöreähkö, vaikken vielä ollut ylipainoinenkaan. Olin jo vauvana yli nelikiloinen, ja koko elämäni olen saanut kuulla olevani Iso. En ollut lapsena lihava, mutta hiukan pyöreä, pikkuisen. Ja se oli ongelma koulukavereille. Ja äidille. Muutkin sukulaiset siitä mainitsivat. Äidiltä sain kuulla ettei minun kanssani kehtaa kohta mennä minnekään, jos vielä lihon. Eli painoni on aina ollut ongelma. Oikeasti ylipainoiseksi kuitenkin tulin vasta nuorena aikuisena. Paino alkoi nousta nopeassa tahdissa 21-vuotiaana. Raivokkaasti sitä yritin pudottaa aina välillä, ja silti sahausliike oli jyrkästi nouseva koko ajan, viime vuosiin saakka.
4. Miten palkitset itseäsi hyvästä suorituksestasi?
En tiedä. Tai tiedän kyllä, millä olen aina palkinnut: hyvällä ruualla. Se on yksi ongelma. Tiedän kyllä, että voisin panostaa johonkin muuhunkin, mutta se on niin helppoa: kaupasta hyviä aineksia, herkullista ruokaa perheen tai ystävien kanssa. Ihan parasta.Vaikka ei kai saisi olla. Tätä asiaa minun täytyy miettiä.
5. Mihin olet tyytyväinen itsessäsi?
Hassua on se, että tavallaan kuitenkin olen nykyään itseeni tyytyväisempi kuin silloin joskus, kun en ollut edes juuri ylipainoinen. Luulin olevani kamala ja lihava ja vaikka mitä. Iän myötä olen oppinut paremmin hyväksymään itseni, sairaalloisen lihavanakin. Ja on asioita, joista itsessäni ihan oikeasti pidän. Hiukset ja silmät nyt ensimmäisenä. Siitäkin, että kiloni ovat aika lailla tasaisesti vartalossani, ja näinkin isona olen aika naisellinen. Ihoni on aina ollut hyvä myös, siitä pidän. Joistakin luonteenpiirteistäni pidän myös, vaikka tiedän että toisenlaisena olisi ehkä joskus helpompaa.
6. Mihin haluaisit matkustaa - jos vain taivas olisi rajana?
Sinisen veden äärelle, veden päällä olevaan majaan, sileään vaaleaan hiekkaan. En edes tiedä mihin tiettyyn paikkaan, mutta semmoiseen kuitenkin. Paratiisisaarelle, omaan rauhaan. Lämpimään rantaveteen auringonlaskussa lillumaan.
7. Ihanin lapsuusmuistosi?
Pappani. Se varsinainen the Muisto on liian yksityinen kerrottavaksi täällä, mutta se liittyy pappaani, joka on minulle ollut enemmän isä kuin oma isäni. Turvallinen aikuinen, lämmin ja ystävällinen.
8. Milloin olet halunnut vaipua maan alle?
Onhan näitä ollut. Lapsuudesta muistan edelleen tilanteita, jotka saavat vieläkin häpeämään. Yksi ole eräässä juhlassa, jossa minun piti kaverini kanssa laulaa, eikä sitten millään saatu alkua osumaan kohdalleen. Sävel ja kaikki katosivat päästä. Olisin halunnut kadota juhlasta, hävitä maailmankartalta.Vieläkin hävettää, kun sitä ajattelen.
9. Jos sinulle annettaisiin miljoona euroa lahjoitettavaksi, kenelle/mille sen lahjoittaisit?
Uusi lastensairaala olisi ehdottomasti kohteeni.
10. Mitä muuttuu elämässäsi kun paino putoaa?
Toivon, että liikkuminen muuttuu kevyemmäksi. Se ettei enää tarvitse etsinä joka kaupasta "isojen tyttöjen osastoa". Pukeutumiseni muuttuu kyllä. Enpä nyt muuta osaa sanoa.
11. Oletko onnellinen?
Olen minä. Ei elämä ole mitään auvoa, mutta tunnen kyllä onnea omassa arjessani. En ole siirappisen onnellinen, mutta olen tyytyväinen. Moni asia on hyvin.
Nyt minun pitäisi haastaa viisi blogia ja keksiä heille kysymykset, mutta tähän saumaan en blogeja keksi, kaikki seuraamani on jo haastettu! Mutta jos löydän sopivia, haastan sitten myöhemmin, samoin kysymykset keksin siinä kohtaa sitten.
Haaste
Haasteen säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, jolta haasteen sait
2. Vastaa annettuihin kysymyksiin
3. Keksi 11 uutta kysymystä, jotka haluat antaa seuraavalle
4. Valitse viisi blogia, joilla on alle 100 lukijaa ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa
1. Onko tämä ensimmäien laihdutuskuurisi?
Ei todellakaan ole. Olen ollut erilaisilla kuureilla yläasteelta saakka, ja muistanpa jo ala-asteelta vaiheen, jolloin äidin mielestä kuuden jälkeen ei saanut syödä, ettei liho. Eli sieltä se on jo alkanut. Oikein kunnon yrityksiäkin on ollut varmasti kymmenisen, ja vielä enemmän semmoisia hokkupokkus-diettikokeiluja, joista on jo etukäteen tiennyt, että ei tule onnistumaan. Enimmillään olen "kuurilla" saanut pois 35kg, pari kertaa 15kg, ja siitä pienempiä määriä lukemattoman määrän. Olen melkoinen konkari siis, enkä ihan hyvässä mielessä.
2. Tiedostatko omat kompastuskivesi matkalla kevyempään olotilaan?
Kyllähän ne kompastuskivet ovat tutuksi tällä kivikkoisella tiellä tulleet, polvet ruvella on pitänyt peiliin katsoa monta kertaa. Niitä kiviä on paljon, useita olen ihan itse tielleni asetellut. Pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa mietin, että voisinko sittenkin oppia kivet kiertämään, tai vaikka vähän kompastuisinkin, osaisinko heti nousta ylös. Aika näyttää riittääkö kivien tunnistaminen.
3. Milloin painosi on muuttunut ongelmaksi?
Jossain määrin paino on ollut ongelma aina. Olen aina ollut hiukan pyöreähkö, vaikken vielä ollut ylipainoinenkaan. Olin jo vauvana yli nelikiloinen, ja koko elämäni olen saanut kuulla olevani Iso. En ollut lapsena lihava, mutta hiukan pyöreä, pikkuisen. Ja se oli ongelma koulukavereille. Ja äidille. Muutkin sukulaiset siitä mainitsivat. Äidiltä sain kuulla ettei minun kanssani kehtaa kohta mennä minnekään, jos vielä lihon. Eli painoni on aina ollut ongelma. Oikeasti ylipainoiseksi kuitenkin tulin vasta nuorena aikuisena. Paino alkoi nousta nopeassa tahdissa 21-vuotiaana. Raivokkaasti sitä yritin pudottaa aina välillä, ja silti sahausliike oli jyrkästi nouseva koko ajan, viime vuosiin saakka.
4. Miten palkitset itseäsi hyvästä suorituksestasi?
En tiedä. Tai tiedän kyllä, millä olen aina palkinnut: hyvällä ruualla. Se on yksi ongelma. Tiedän kyllä, että voisin panostaa johonkin muuhunkin, mutta se on niin helppoa: kaupasta hyviä aineksia, herkullista ruokaa perheen tai ystävien kanssa. Ihan parasta.Vaikka ei kai saisi olla. Tätä asiaa minun täytyy miettiä.
5. Mihin olet tyytyväinen itsessäsi?
Hassua on se, että tavallaan kuitenkin olen nykyään itseeni tyytyväisempi kuin silloin joskus, kun en ollut edes juuri ylipainoinen. Luulin olevani kamala ja lihava ja vaikka mitä. Iän myötä olen oppinut paremmin hyväksymään itseni, sairaalloisen lihavanakin. Ja on asioita, joista itsessäni ihan oikeasti pidän. Hiukset ja silmät nyt ensimmäisenä. Siitäkin, että kiloni ovat aika lailla tasaisesti vartalossani, ja näinkin isona olen aika naisellinen. Ihoni on aina ollut hyvä myös, siitä pidän. Joistakin luonteenpiirteistäni pidän myös, vaikka tiedän että toisenlaisena olisi ehkä joskus helpompaa.
6. Mihin haluaisit matkustaa - jos vain taivas olisi rajana?
Sinisen veden äärelle, veden päällä olevaan majaan, sileään vaaleaan hiekkaan. En edes tiedä mihin tiettyyn paikkaan, mutta semmoiseen kuitenkin. Paratiisisaarelle, omaan rauhaan. Lämpimään rantaveteen auringonlaskussa lillumaan.
7. Ihanin lapsuusmuistosi?
Pappani. Se varsinainen the Muisto on liian yksityinen kerrottavaksi täällä, mutta se liittyy pappaani, joka on minulle ollut enemmän isä kuin oma isäni. Turvallinen aikuinen, lämmin ja ystävällinen.
8. Milloin olet halunnut vaipua maan alle?
Onhan näitä ollut. Lapsuudesta muistan edelleen tilanteita, jotka saavat vieläkin häpeämään. Yksi ole eräässä juhlassa, jossa minun piti kaverini kanssa laulaa, eikä sitten millään saatu alkua osumaan kohdalleen. Sävel ja kaikki katosivat päästä. Olisin halunnut kadota juhlasta, hävitä maailmankartalta.Vieläkin hävettää, kun sitä ajattelen.
9. Jos sinulle annettaisiin miljoona euroa lahjoitettavaksi, kenelle/mille sen lahjoittaisit?
Uusi lastensairaala olisi ehdottomasti kohteeni.
10. Mitä muuttuu elämässäsi kun paino putoaa?
Toivon, että liikkuminen muuttuu kevyemmäksi. Se ettei enää tarvitse etsinä joka kaupasta "isojen tyttöjen osastoa". Pukeutumiseni muuttuu kyllä. Enpä nyt muuta osaa sanoa.
11. Oletko onnellinen?
Olen minä. Ei elämä ole mitään auvoa, mutta tunnen kyllä onnea omassa arjessani. En ole siirappisen onnellinen, mutta olen tyytyväinen. Moni asia on hyvin.
Nyt minun pitäisi haastaa viisi blogia ja keksiä heille kysymykset, mutta tähän saumaan en blogeja keksi, kaikki seuraamani on jo haastettu! Mutta jos löydän sopivia, haastan sitten myöhemmin, samoin kysymykset keksin siinä kohtaa sitten.
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Pikkujoulua, pohdintaa ja kuvapäivitystä
Päätin että haluan kymmenen kilon välein kuvata itseni tuonne kuvasivulle. Että sieltä voi heikkona hetkenä käydä myös saamassa uskonvahvistusta. Laitoin tarkoituksella tismalleen samat vaatteet päälle, tiedän että jossain muussa asussa näyttäisin kyllä paremmalta, mutta kun ensimmäisellä kerralla tulin kyseiset laittaneeni, niin samoilla mennään. Ja kyllähän ne omaankin silmäät nuo kuvat vähän kivemmilta näyttävät. Pientä siloittumista on tapahtunut, vaikkei koko sinällään ole vielä juurikaan muuttunut. Eihän pudotukseni prosentuaalisesti vielä paljon ole, eli siihen nähden voin kyllä olla tyytyväinen että edes vähän näkyy. :)
Meillä oli perjantaina varsin railakkaat pikkujoulut pienellä kaveriporukalla. Paljon hyvää ruokaa, punaviiniä ja rommidrinkkejä tuli nautittua. Yksi erityisen suuri anti pikkujouluilla hauskanpidon lisäksi oli se, että rohkaistuin näille ihmisille kertomaan suunnitelmistani. Eli siis laihdutusleikkaustoiveestani. Ja täytyy sanoa, että näiden keskustelujen jälkeen olen taas jälkeen kerran sitä mieltä, etten ollenkaan ole varma haluanko leikkaukseen.
Ensimmäistä kertaa vuosikausiin minulla on tunne, että olen löytänyt keinon, jolla minun voisi olla mahdollista päästä tasapainoon syömisten ja painoni kanssa. Pätkäpaastoilu on selvästi mullistanut asioita. Tiedän, etten voi elää siten, että joka päivä loppuelämäni taistelen syömisen kanssa, joka päivä mietin etten saisi syödä. Viiskakkonen antaa mahdollisuuden elää normaalia elämää, syödä mitä haluaa. Ei tarvitse epäonnistua, ratketa ja lipsua. Viikonlopulle kun ei alunperinkään suunnittele paastopäivää, ei haittaa vaikka tulee syötyä enemmän. Ja kuitenkin paastoilu selkeästi saa aikaan sen, että muulloinkin tekee mieli ainakin suurimmaksi osaksi syödä järkevästi. Voisinko siis tällä systeemillä elää niin, että jonain päivänä jonain vuonna voisin olla semmoisessa painossa, että riittäisi painonhallinta? Paastopäivä silloin tällöin, ettei paino nousisi. Tarvitsenko ihan välttämättä leikkauksen? Leikkaus on niin lopullinen. Se pelottaa. En haluaisi turvautua siihen kuin ihan viimeisenä keinona. Luulin kaikki keinoni olleen jo käytetyt, mutta näiden parin kolmen kuukauden aikana olen oikeasti alkanut miettiä, että tässäkö se on? Näinkö minä voisin elää ja pienentyä pikkuhiljaa.
Viimeksi jo mainitsin sen, että vaikka muuten homma on mennyt helposti, niin pään sisällä on paljon mylläkkää ja vääntöä. Ja se vääntö yrittää pilata tämän homman. Tulee houkutus tehostaa painonpudotusta kikkailuilla. Olen miettinyt että pitäisikö sitä eneillä vaikka muutama viikko, pudottaa esim 10-20kg ja jatkaa sitten paastoilua. Mutta miksi? No olisi kiva nopeasti laihtua lisää, saada näkyviä tuloksia. Miksi ei? Siksi että saattaisin sotkea hyvän systeemin, joka selkeästi sopii minulle. Saattaisin ratketa, pettyä itseeni, päätyä ahmimaan, jne. Ja kadottaa hyvän rutiinin paastoiluun. Joutua ojasta allikkoon. Mutta miksi silti olisi kiusaus tehostaa? Ystäväni olivat kovasti sitä mieltä, että ei missään nimessä pidä nyt alkaa hätäilemään ja mahdollisesti ja jopa todennäköisesti sillä sotkemaan systeemeitä. Laihdutusleikkauksen suhteen olivat toki sitä mieltä, että tukevat joka tapauksessa, kävi miten kävi, mutta toivoisivat mielummin minun löytävän tasapainon jollain muulla tapaa. Niin minäkin toivoisin. Kovasti toivoisin.
Meillä oli perjantaina varsin railakkaat pikkujoulut pienellä kaveriporukalla. Paljon hyvää ruokaa, punaviiniä ja rommidrinkkejä tuli nautittua. Yksi erityisen suuri anti pikkujouluilla hauskanpidon lisäksi oli se, että rohkaistuin näille ihmisille kertomaan suunnitelmistani. Eli siis laihdutusleikkaustoiveestani. Ja täytyy sanoa, että näiden keskustelujen jälkeen olen taas jälkeen kerran sitä mieltä, etten ollenkaan ole varma haluanko leikkaukseen.
Ensimmäistä kertaa vuosikausiin minulla on tunne, että olen löytänyt keinon, jolla minun voisi olla mahdollista päästä tasapainoon syömisten ja painoni kanssa. Pätkäpaastoilu on selvästi mullistanut asioita. Tiedän, etten voi elää siten, että joka päivä loppuelämäni taistelen syömisen kanssa, joka päivä mietin etten saisi syödä. Viiskakkonen antaa mahdollisuuden elää normaalia elämää, syödä mitä haluaa. Ei tarvitse epäonnistua, ratketa ja lipsua. Viikonlopulle kun ei alunperinkään suunnittele paastopäivää, ei haittaa vaikka tulee syötyä enemmän. Ja kuitenkin paastoilu selkeästi saa aikaan sen, että muulloinkin tekee mieli ainakin suurimmaksi osaksi syödä järkevästi. Voisinko siis tällä systeemillä elää niin, että jonain päivänä jonain vuonna voisin olla semmoisessa painossa, että riittäisi painonhallinta? Paastopäivä silloin tällöin, ettei paino nousisi. Tarvitsenko ihan välttämättä leikkauksen? Leikkaus on niin lopullinen. Se pelottaa. En haluaisi turvautua siihen kuin ihan viimeisenä keinona. Luulin kaikki keinoni olleen jo käytetyt, mutta näiden parin kolmen kuukauden aikana olen oikeasti alkanut miettiä, että tässäkö se on? Näinkö minä voisin elää ja pienentyä pikkuhiljaa.
Viimeksi jo mainitsin sen, että vaikka muuten homma on mennyt helposti, niin pään sisällä on paljon mylläkkää ja vääntöä. Ja se vääntö yrittää pilata tämän homman. Tulee houkutus tehostaa painonpudotusta kikkailuilla. Olen miettinyt että pitäisikö sitä eneillä vaikka muutama viikko, pudottaa esim 10-20kg ja jatkaa sitten paastoilua. Mutta miksi? No olisi kiva nopeasti laihtua lisää, saada näkyviä tuloksia. Miksi ei? Siksi että saattaisin sotkea hyvän systeemin, joka selkeästi sopii minulle. Saattaisin ratketa, pettyä itseeni, päätyä ahmimaan, jne. Ja kadottaa hyvän rutiinin paastoiluun. Joutua ojasta allikkoon. Mutta miksi silti olisi kiusaus tehostaa? Ystäväni olivat kovasti sitä mieltä, että ei missään nimessä pidä nyt alkaa hätäilemään ja mahdollisesti ja jopa todennäköisesti sillä sotkemaan systeemeitä. Laihdutusleikkauksen suhteen olivat toki sitä mieltä, että tukevat joka tapauksessa, kävi miten kävi, mutta toivoisivat mielummin minun löytävän tasapainon jollain muulla tapaa. Niin minäkin toivoisin. Kovasti toivoisin.
torstai 21. marraskuuta 2013
Ensimmäinen kymppi karistettu!
Vaaka oli suosiollinen tänään, vaikka luulin ihan muuta. Paino oli pudonnut sittenkin, ja nyt uskallan sanoa että ensimmäinen kymppi on karistettu. Varsinaisina toimenpiteinä se on kyllä käynyt helposti, siis todella helposti. Päänsisäisesti ei ihan niin helposti, kaikenlaista on pitänyt mielessä vääntää ja kääntää ja hätäillä. Mutta suunta alaspäin, hitaasti mutta vakaasti. Vyötärö näytti jopa enemmän kuin viimeksi, naistenvaivat lähipäivinä alkamassa, johtunee siitä. Iloista loppuviikkoa kaikille ja tsemppiä elämäntapamuutoksen kanssa taisteleville!
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
Jumitusta
Viime viikolla menin sössimään paastopäiväni pahan kerran. Maanantain kyllä paastoilin, mutta keskiviikkona kävi köpelösti. Olin tilanteessa, jossa en kehdannut alkaa selittämään, etten syö mitään, "jouduin" siis ihan katetun pöydän ääreen. Hetken tuumailin asiaa mielessäni ja keksin mielestäni hyvän ratkaisun, että pidänkin paastopäivän torstaina. Vaan enpä siinä hetkessä muistanut, että torstaina olen koulutuksessa, jossa minulle on jo tilattu kasvisruoka järjestäjän toimesta, samoin perjantaina. Enkä millään viikonloppuna halunnut itseäni kiusata. Eli vain yksi paastopäivä viime viikolla, ja hirmuinen harmitus. Vaikkei oikeasti tarvisikaan.Mitään ei ole menetetty, tällä viikolla homma jatkuu ja niin edelleen.
Paino ei ole pudonnut laisinkaan nyt vähään aikaan. Huomisaamuna katson kuukauden saldon ja päivitän sen tuonne painonseurantaan. Pari kiloa mahdollisesti pudonnut siitä edellisestä, käväisi jo alempanakin muutamana päivänä. Yritän tolkuttaa itselleni, että on ihan hyvä, että paino tippuu hissukseen, enhän niin hirmuisen isoja toimenpiteitäkään ole oikeasti tehnyt, melkoisen vapaasti olen kaikkea syönyt viitenä päivänä viikossa. Levoton ja malttamaton mieli vain haluaisi nopeampia tuloksia, mutta ehkä siltikin alun kaikkimullehetinyt-asenne on hieman hellittänyt?
Viime perjantaina oli sokerirasituskoe. Ja se oli ihan yhtä kamala kuin edelliselläkin kerralla. Olin huonovointinen ja väsynyt, nukuinkin isossa odotushuoneessa seinään nojaten ja takkini sisään piiloutuen puolisen tuntia. Tuloksista en tiedä mitään, saan ne varmastikin vasta sitten kuukauden päästä sisätautilääkärin vastaanotolla.
Tällä viikolla luvassa on huippukivaa, kun parin ystäväpariskunnan kanssa vietämme pikkujoulua perjantaina. Paljon on tehtävää, kun hoidan kokkaamisen, mutta todennäköisesti se palkitsee sitten riemukkaan hauskoilla juhlilla. Ja voin jo kuvitella, että ensi maanantaina paastopäivä on erittäin tervetullut kostean viikonlopun jälkeen...
Paino ei ole pudonnut laisinkaan nyt vähään aikaan. Huomisaamuna katson kuukauden saldon ja päivitän sen tuonne painonseurantaan. Pari kiloa mahdollisesti pudonnut siitä edellisestä, käväisi jo alempanakin muutamana päivänä. Yritän tolkuttaa itselleni, että on ihan hyvä, että paino tippuu hissukseen, enhän niin hirmuisen isoja toimenpiteitäkään ole oikeasti tehnyt, melkoisen vapaasti olen kaikkea syönyt viitenä päivänä viikossa. Levoton ja malttamaton mieli vain haluaisi nopeampia tuloksia, mutta ehkä siltikin alun kaikkimullehetinyt-asenne on hieman hellittänyt?
Viime perjantaina oli sokerirasituskoe. Ja se oli ihan yhtä kamala kuin edelliselläkin kerralla. Olin huonovointinen ja väsynyt, nukuinkin isossa odotushuoneessa seinään nojaten ja takkini sisään piiloutuen puolisen tuntia. Tuloksista en tiedä mitään, saan ne varmastikin vasta sitten kuukauden päästä sisätautilääkärin vastaanotolla.
Tällä viikolla luvassa on huippukivaa, kun parin ystäväpariskunnan kanssa vietämme pikkujoulua perjantaina. Paljon on tehtävää, kun hoidan kokkaamisen, mutta todennäköisesti se palkitsee sitten riemukkaan hauskoilla juhlilla. Ja voin jo kuvitella, että ensi maanantaina paastopäivä on erittäin tervetullut kostean viikonlopun jälkeen...
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Kuulumisia
Onpas jäänyt vähille kirjoittelut. Vähän voisin kuulumisia laittaa. Vaikkei mitään ihmeellistä kuulukaan.
Ihan hyvin on mennyt. Pätkäpaastoilua olen jatkanut ja se sujuu jo aikas rutiinilla. Jännä on ollut huomata, että tehostusmielessä lisätty paastopäivä ei mitenkään näy painossa. Eli ei ole mitään järkeä pitää kolmea paastopäivää viikossa ja opettaa elimistöään liian vähille kaloreille. Olen nyt siis paastoillut viime tiistaista asti joka toinen päivä, eikä paino ole tippunut yhtään sinä aikana. Joten en kiusaa itseäni ylimääräisillä paastoilla, vaan jatkan sillä kahdella päivällä viikossa.
Uutta on nyt se, että rasvainen ja muuten raskas ruoka tekee huonon olon. Viikonloppuna olin oikein todella huonovointinen syötyäni isäinpäivän suklaakakkua. Maha myös tykkää huonoa, eli helposti menee vähän sekaisin jopa. Kaikkein paras vointi on paastopäivinä, se on pakko myöntää. Enää ei ole heikotuksiakaan oikeastaan ollut, kai elimistö on alkanut tottua tähän.
Paino ei näytä millään rytinällä putoavan, mutta nyt uskallan kyllä sanoa, että se 140-alkuinen luku on hyvästelty kovastikin. Enää ei seilausta tapahdu lähellekään sitä, vaan näytöllä on vilahdellut 135-alkuiset luvut. Jonain aamuna vaaka väitti että 10kg olisi pudotettu, mutta ei vielä joka-aamuinen ole se tulos kuitenkaan. Suunta kuitenkin oikea.
Mitään isompaa taistelua ei tässä nyt ole ollut itsen kanssa. Aika kepeästi siis mennään juuri nyt. Nautin siis siitä, enkä yritäkään kehitellä pääni sisällä mitään suurta draamaa!
Ihan hyvin on mennyt. Pätkäpaastoilua olen jatkanut ja se sujuu jo aikas rutiinilla. Jännä on ollut huomata, että tehostusmielessä lisätty paastopäivä ei mitenkään näy painossa. Eli ei ole mitään järkeä pitää kolmea paastopäivää viikossa ja opettaa elimistöään liian vähille kaloreille. Olen nyt siis paastoillut viime tiistaista asti joka toinen päivä, eikä paino ole tippunut yhtään sinä aikana. Joten en kiusaa itseäni ylimääräisillä paastoilla, vaan jatkan sillä kahdella päivällä viikossa.
Uutta on nyt se, että rasvainen ja muuten raskas ruoka tekee huonon olon. Viikonloppuna olin oikein todella huonovointinen syötyäni isäinpäivän suklaakakkua. Maha myös tykkää huonoa, eli helposti menee vähän sekaisin jopa. Kaikkein paras vointi on paastopäivinä, se on pakko myöntää. Enää ei ole heikotuksiakaan oikeastaan ollut, kai elimistö on alkanut tottua tähän.
Paino ei näytä millään rytinällä putoavan, mutta nyt uskallan kyllä sanoa, että se 140-alkuinen luku on hyvästelty kovastikin. Enää ei seilausta tapahdu lähellekään sitä, vaan näytöllä on vilahdellut 135-alkuiset luvut. Jonain aamuna vaaka väitti että 10kg olisi pudotettu, mutta ei vielä joka-aamuinen ole se tulos kuitenkaan. Suunta kuitenkin oikea.
Mitään isompaa taistelua ei tässä nyt ole ollut itsen kanssa. Aika kepeästi siis mennään juuri nyt. Nautin siis siitä, enkä yritäkään kehitellä pääni sisällä mitään suurta draamaa!
tiistai 5. marraskuuta 2013
Kolmas paastoilukuukausi pyörähti käyntiin
Eli otsikon mukaisesti reilut kaksi kuukautta viiskakkosta takana. Paino on yllättävän kivasti pudonnut, vaikka herkutteluja on erityisesti viikonloppuisin ollutkin. Taitaa tämä homma minulla toimia siis. Viime viikolla olin aikeissa kokeilla paastoilua kolmena päivänä, mutta siihen tuli muutos, kun sain hiukan kauempana asuvan ystäväni kylään, enkä sitten millään viitsinyt lauantaita "pilata" paastoilemalla. Kuitenkin kaksi paastopäivää oli ihan kunnollisia viime viikollakin. Katsotaan jaksaisiko tällä viikolla paastoilla kolmena päivänä.Tehostusmielessä. Parin viikon päästä on pikkujoulut, samoin kolmen viikon päästä. Pientä tehostusta siis ehkä kaivataankin.
Minulla on ensi viikon perjantaina sokerirasituskoe ja muita labroja. En yhtään tykkää mennä, sokerirasituskoe on minun mielestäni ihan kamala. Viimeksi pari vuotta sitten itse halusin siihen. Olin varma että sokereissa jotakin häikkää on, kun olo oli niin inhottava litkun juomisen jälkeen. Vaan ei ollut kuitenkaan. Nyt uudelleen koe katsotaan laihdutusleikkaus-asioihin liittyen.
Vielä pari iloista huomiota. Yksi ystäväni viime viikolla totesi eräänä iltana, kun olimme kävelemässä, että kävelen aivan selkeästi reippaammin kuin aikaisemmin. Melkein en uskonut, mutta vakuutti näin olevan. Tuota ennen miehenikin oli kerran maininnut asiasta, ja pidin sitä melkein v***na, heh. Mutta ehkä säännöllinen liikunta on hiukan parantanut kuntoa, tuskin muutaman kilon keveneminen vielä missään tuntuu. MUTTA, yksi työkaverini kyllä huomasi keventymiseni. Sanoi arvelevansa, että olisin kymmenisen kiloa laihtunut. Se oli aika kiva juttu. Erityisen tarkkasilmäinen taisi kyllä olla, koska eihän tässä massassa kovin paljon tämmöinen pudotus oikeasti vielä näy.
Minulla on ensi viikon perjantaina sokerirasituskoe ja muita labroja. En yhtään tykkää mennä, sokerirasituskoe on minun mielestäni ihan kamala. Viimeksi pari vuotta sitten itse halusin siihen. Olin varma että sokereissa jotakin häikkää on, kun olo oli niin inhottava litkun juomisen jälkeen. Vaan ei ollut kuitenkaan. Nyt uudelleen koe katsotaan laihdutusleikkaus-asioihin liittyen.
Vielä pari iloista huomiota. Yksi ystäväni viime viikolla totesi eräänä iltana, kun olimme kävelemässä, että kävelen aivan selkeästi reippaammin kuin aikaisemmin. Melkein en uskonut, mutta vakuutti näin olevan. Tuota ennen miehenikin oli kerran maininnut asiasta, ja pidin sitä melkein v***na, heh. Mutta ehkä säännöllinen liikunta on hiukan parantanut kuntoa, tuskin muutaman kilon keveneminen vielä missään tuntuu. MUTTA, yksi työkaverini kyllä huomasi keventymiseni. Sanoi arvelevansa, että olisin kymmenisen kiloa laihtunut. Se oli aika kiva juttu. Erityisen tarkkasilmäinen taisi kyllä olla, koska eihän tässä massassa kovin paljon tämmöinen pudotus oikeasti vielä näy.
tiistai 29. lokakuuta 2013
Ensimmäinen iloinen yllätys vaatekaapilta!
Voi että eilen illalla tulin iloiseksi, kun kokeilin paria housuja, jotka ovat aika toivottomat olleet. Ostin kolme viikkoa sitten serkultani ihanat niittifarkut, vaikka ne eivät edes meinanneet nousta jalkaan. Jotenkin on nyt semmoinen luottavainen olo kuitenkin ollut, että kyllä se paino ainakin pikkuhiljaa putoaa.
Mutta siis, silloin kolme viikkoa sitten kyseiset farkut eivät edes nousseet niin ylös, että olisin voinut yrittää saada nappia kiinni. Ja nyt, nyt sain napin kiinni! Kyllä ne vielä kireät olivat, en vielä käyttöön ota, mutta kuitenkin aivan selvää edistystä on tapahtunut. Ihan vain siitä ilosta että housut menivät jalkaan, pidin niitä ikäänkuin todisteeksi tunnin verran jalassa, hih! Tässä teille kuva housuista:
Farkuista innostuneena kokeilin myös yksiä ulkoiluhousuja, jotka ovat reidestä ja pehvasta olleet pienet joustamattomuutensa vuoksi. Ne olivat nyt oikein passelit, eli pitkästä aikaa minulla on ulkoiluhousut myös. :)
Nämä on näitä pieniä iloisia asioita, jotka todistavat sen, että jotain tapahtuu, ja antavat siten lisää tsemppiä. Voi että odotan että muutaman viikon päästä nuo niittifarkut oikeasti voin ottaa käyttöön!!!
Mutta siis, silloin kolme viikkoa sitten kyseiset farkut eivät edes nousseet niin ylös, että olisin voinut yrittää saada nappia kiinni. Ja nyt, nyt sain napin kiinni! Kyllä ne vielä kireät olivat, en vielä käyttöön ota, mutta kuitenkin aivan selvää edistystä on tapahtunut. Ihan vain siitä ilosta että housut menivät jalkaan, pidin niitä ikäänkuin todisteeksi tunnin verran jalassa, hih! Tässä teille kuva housuista:
Farkuista innostuneena kokeilin myös yksiä ulkoiluhousuja, jotka ovat reidestä ja pehvasta olleet pienet joustamattomuutensa vuoksi. Ne olivat nyt oikein passelit, eli pitkästä aikaa minulla on ulkoiluhousut myös. :)
Nämä on näitä pieniä iloisia asioita, jotka todistavat sen, että jotain tapahtuu, ja antavat siten lisää tsemppiä. Voi että odotan että muutaman viikon päästä nuo niittifarkut oikeasti voin ottaa käyttöön!!!
maanantai 28. lokakuuta 2013
Juhlahumuinen viikonloppu
Uusi viikko taas, ja maanantain paastopäivä jälleen paikallaan. Menneenä viikonloppuna vietettiin lapseni syntymäpäiväjuhlia, enkä edes yrittänyt kieltäytyä herkuista. En halua perustaa painonpudotustani siihen, että kituutan ja taistelen silloin kun on oikeasti juhlaan aihetta. Vaikka se sitten hidastaakin painon putoamista. Joskus kuulee lahduttajilta, että ovat kokonaan jättäneet juhlia väliin sen vuoksi, että ovat laihdutuskuurilla. Aika kamalaa, kuinka niin voisi elää? Itsellä on ajatus, että kuukauden päästä vietän seuraavan syömisten suhteen "vapaan" viikonlopun, kun on pikkujouluja ja semmoista. Siihen saakka pyrin viikonloppuisin noudattamaan 1800-2000 kcal:n systeemiä.
Viikonloppu oli muutenkin ihana. Saatiin olla myös ukkelin kanssa pitkästä aikaa ihan kahdestaan perjantaina ja lauantaina. Hyvää ruokaa, perjantaina caesar salaattia ja lauantaina juustoista ratatouillea, ja hiukan (no ehkä vähän enemmänkin kuin hiukan... ) punaviiniä jne. Edes leipominen ja siivoaminen juhlia varten eivät stressanneet mitenkään, vaan oli varsin mukavaa.
Tämä viikko taas asettaa minut saman haasteen eteen kuin pari viikkoa sitten. Eli olen iltaisin yksin, tai no lapsen kanssa, mutta ei hän minun paastopäivistäni osaa mitään sanoa tai ajatella. Mies on iltavuorossa, ja tunnen itseni heikommaksi. Vaikka viimeksi meni ihan hyvin kyllä. Silti vähän jännittää kuinka yksin kotona pärjään, varsinkin kun jääkaapissa on valkosuklaa-puolukka-hyytelökakkua, kinuskikakku, joulutorttuja. Huono puoli juhlissa tämä, että kaikkea jää kaappiin. Kutsuin kyllä yhden ystävän tänään syömään herkkuja, ja hän tietää että minulla on tänään paastopäivä. Jospa se auttaisi minua pysymään kaidalla tiellä.
Yksi ikävä asia. Minua on vuosia aina ajoittain vaivannut issiasvaiva. Nyt jo muutaman viikon se on pyrkinut päälle, mutta aina jollain konstilla olen sitä saanut vaimenemaan. Ankaralla venyttelyllä, hierojalla käymällä. Nyt tänään vaiva on pahana, jo heti aamusta. Ei saisi istua pitkiä aikoja, mutta minkä teet, kun on istumatyö. Pelkään kauheasti että selkä paukahtaa kunnolla kipeäksi. Nyt kiristys on pakarassa ja takareidessä, vähän pohkeeseenkin vetää. Viime vuonna joulunaika meni minulta ihan selkäkivun kanssa kärvistellessä, en pystynyt tekemään juuri mitään selkäni vuoksi. Nyt täytyy yrittää saada aikaa huippuhyvälle hierojalleni, joka osaa käsitellä minua juuri oikein.
Viikonloppu oli muutenkin ihana. Saatiin olla myös ukkelin kanssa pitkästä aikaa ihan kahdestaan perjantaina ja lauantaina. Hyvää ruokaa, perjantaina caesar salaattia ja lauantaina juustoista ratatouillea, ja hiukan (no ehkä vähän enemmänkin kuin hiukan... ) punaviiniä jne. Edes leipominen ja siivoaminen juhlia varten eivät stressanneet mitenkään, vaan oli varsin mukavaa.
Tämä viikko taas asettaa minut saman haasteen eteen kuin pari viikkoa sitten. Eli olen iltaisin yksin, tai no lapsen kanssa, mutta ei hän minun paastopäivistäni osaa mitään sanoa tai ajatella. Mies on iltavuorossa, ja tunnen itseni heikommaksi. Vaikka viimeksi meni ihan hyvin kyllä. Silti vähän jännittää kuinka yksin kotona pärjään, varsinkin kun jääkaapissa on valkosuklaa-puolukka-hyytelökakkua, kinuskikakku, joulutorttuja. Huono puoli juhlissa tämä, että kaikkea jää kaappiin. Kutsuin kyllä yhden ystävän tänään syömään herkkuja, ja hän tietää että minulla on tänään paastopäivä. Jospa se auttaisi minua pysymään kaidalla tiellä.
Yksi ikävä asia. Minua on vuosia aina ajoittain vaivannut issiasvaiva. Nyt jo muutaman viikon se on pyrkinut päälle, mutta aina jollain konstilla olen sitä saanut vaimenemaan. Ankaralla venyttelyllä, hierojalla käymällä. Nyt tänään vaiva on pahana, jo heti aamusta. Ei saisi istua pitkiä aikoja, mutta minkä teet, kun on istumatyö. Pelkään kauheasti että selkä paukahtaa kunnolla kipeäksi. Nyt kiristys on pakarassa ja takareidessä, vähän pohkeeseenkin vetää. Viime vuonna joulunaika meni minulta ihan selkäkivun kanssa kärvistellessä, en pystynyt tekemään juuri mitään selkäni vuoksi. Nyt täytyy yrittää saada aikaa huippuhyvälle hierojalleni, joka osaa käsitellä minua juuri oikein.
tiistai 22. lokakuuta 2013
Ajatuksia laihdutusleikkauksesta
Eilen illalla mietin taas laihdutusleikkausta. Ja tällä kertaa leikkaus taas tuntui kauhean pelottavalle kaikessa lopullisuudessaan, enkä ollenkaan ole varma uskallanko ja haluanko. Onneksi vielä ei tarvitsekaan, ja voi olla että joku sanoo minulle, ettei sinua voida leikata vaikka haluaisit. Mutta jos kuitenkin siihen pääsisin, uskaltaisinko?
Luin taas jotain blogia jota en ollut aikaisemmin lukenut, ja yhtäkkiä alkoi pelottaa kaikki mahdollinen. Ja huomaan kyllä toivovani, että oppisin olemaan kunnolla muutenkin, eikä tarvisikaan leikkausta tehdä. Mutta miten se nyt olisi mahdollista? En ole oppinut ennenkään, mikä nyt oisi toisin? Jos saisinkin kiloja karistettua paljon, kuinka estäisin sen etteivät tulisi takaisin? Muulla kuin että minun mahani olisi niin pieni, etten pysty syömään itseäni ainakaan helposti takaisin lihavaksi. Huoh. Miksi pitää olla tämmöinen suursyömäri pohjimmiltaan?
Tällä hetkellä tosiaan tuntuu siltä, että en haluaisi että minun mahastani leikellään mitään pois. Huomenna saattaa tuntua jo toiselle. Enkä minä haluaisi sitäkään, että loppuelämäni itseni kanssa joudun taistelemaan, pitämään ikäänkuin itseäni kurissa koko ajan. En tiedä. Toisaalta hirvittää sekin, kun monilta leikatuilta on vaadittu ihan hirmuisia pudotuksia ennen leikkausta, kymmeniä kymmeniä kiloja. Jos siihen tuosta vain pystyisin, miksi edes tarvisin leikkausta? Ai niin, siihen etten liho takaisin. Mutta kuitenkin. Minun tekisi tänään mieli jänistää. Enkä tietenkään jänistä tässä vaiheessa, vaan menen joulukuussa rasitsemusterapeutille ja lääkärille. Jos jotakin apua on mahdollista saada, niin haluan kyllä kaiken. Vaikka ei leikattaisikaan.
Jos jollain joka tätä lukee, on jotain järkevää sanottavaa näihin ajatuksiini, niin haluaisin kyllä kuulla. Rohkeasti kommenttia jooko? :)
Luin taas jotain blogia jota en ollut aikaisemmin lukenut, ja yhtäkkiä alkoi pelottaa kaikki mahdollinen. Ja huomaan kyllä toivovani, että oppisin olemaan kunnolla muutenkin, eikä tarvisikaan leikkausta tehdä. Mutta miten se nyt olisi mahdollista? En ole oppinut ennenkään, mikä nyt oisi toisin? Jos saisinkin kiloja karistettua paljon, kuinka estäisin sen etteivät tulisi takaisin? Muulla kuin että minun mahani olisi niin pieni, etten pysty syömään itseäni ainakaan helposti takaisin lihavaksi. Huoh. Miksi pitää olla tämmöinen suursyömäri pohjimmiltaan?
Tällä hetkellä tosiaan tuntuu siltä, että en haluaisi että minun mahastani leikellään mitään pois. Huomenna saattaa tuntua jo toiselle. Enkä minä haluaisi sitäkään, että loppuelämäni itseni kanssa joudun taistelemaan, pitämään ikäänkuin itseäni kurissa koko ajan. En tiedä. Toisaalta hirvittää sekin, kun monilta leikatuilta on vaadittu ihan hirmuisia pudotuksia ennen leikkausta, kymmeniä kymmeniä kiloja. Jos siihen tuosta vain pystyisin, miksi edes tarvisin leikkausta? Ai niin, siihen etten liho takaisin. Mutta kuitenkin. Minun tekisi tänään mieli jänistää. Enkä tietenkään jänistä tässä vaiheessa, vaan menen joulukuussa rasitsemusterapeutille ja lääkärille. Jos jotakin apua on mahdollista saada, niin haluan kyllä kaiken. Vaikka ei leikattaisikaan.
Jos jollain joka tätä lukee, on jotain järkevää sanottavaa näihin ajatuksiini, niin haluaisin kyllä kuulla. Rohkeasti kommenttia jooko? :)
maanantai 21. lokakuuta 2013
Positiivinen mieli
Pakko hehkutella vähän nyt asiaa. Jotenkin olen viime viikon jäljiltä niin iloissani, etten malta olla siitä kirjoittelematta. Olen ehkä vähän hölmökin, mutta tämä on minulle iso asia. Se että sain sen onnistuneen viikonlopunkin vielä muuten hyvän viikon päätteeksi. Se että huomaan pystyväni siihen, osaavani kyllä kun vain tarpeeksi haluan. Ehkä alan uskoa että voin onnistua.
Jotenkin minulla on ollut vähän voimaton olo tämän painonpudotuksen suhteen, vaikka olenkin tehnyt muutoksia ja alkanut tätä blogiakin pitää muutokseni tueksi. On tuntunut, että ne viikonloput vain nujertavat minut. Se pettymyksen tunne aina maanantaina, etten taaskaan kyennyt, se on todella syönyt minua. Että pitää paastopäivä olla siksi että se nollaa viikonlopun syömisiä. Kun tavoitteeni kuitenkin on selkeästi pudottaa painoa tällä systeemillä, ei vain nollata liikoja syömisiä toisilta päiviltä.
Nyt tämän hyvän viikonlopun jälkeen minulla on paljon vahvempi olo.Minun on helpompi uskoa, että pystyn tähän jatkossakin. Minä tarvitsin tuon kokemuksen hyvästä viikonlopusta, että voin siihen uskoa. Ja minun piti huomata, että viikonloppu voi olla varsin hyvä kaikin puolin, VAIKKA söisi terveellisesti ja harkitusti. Eikä edes tarvitse mitenkään erityisen pienesti ja kevyesti syödä, että homma toimii. Hiukan suunnitelmallisuutta oikeastaan vain ja pikkuisen parempia valintoja.
Aurinkoista viikkoa muillekin!
Jotenkin minulla on ollut vähän voimaton olo tämän painonpudotuksen suhteen, vaikka olenkin tehnyt muutoksia ja alkanut tätä blogiakin pitää muutokseni tueksi. On tuntunut, että ne viikonloput vain nujertavat minut. Se pettymyksen tunne aina maanantaina, etten taaskaan kyennyt, se on todella syönyt minua. Että pitää paastopäivä olla siksi että se nollaa viikonlopun syömisiä. Kun tavoitteeni kuitenkin on selkeästi pudottaa painoa tällä systeemillä, ei vain nollata liikoja syömisiä toisilta päiviltä.
Nyt tämän hyvän viikonlopun jälkeen minulla on paljon vahvempi olo.Minun on helpompi uskoa, että pystyn tähän jatkossakin. Minä tarvitsin tuon kokemuksen hyvästä viikonlopusta, että voin siihen uskoa. Ja minun piti huomata, että viikonloppu voi olla varsin hyvä kaikin puolin, VAIKKA söisi terveellisesti ja harkitusti. Eikä edes tarvitse mitenkään erityisen pienesti ja kevyesti syödä, että homma toimii. Hiukan suunnitelmallisuutta oikeastaan vain ja pikkuisen parempia valintoja.
Aurinkoista viikkoa muillekin!
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Onnistunut viikonloppu!
Nyt voin olla tyytyväinen siitä kuinka viikonloppu on syömisten ja juomisten suhteen mennyt. Vaikka onhan tässä vielä sunnuntaita jäljellä, heh. Ei vaan, en todellakaan halua pilata hyvin mennyttä viikkoa nyt. Olen ruokapäiväkirjatyyppisesti kirjoitellut syömiseni tuonne Syömisen seurantaa-sivulle, ja Kiloklubin laskurin avulla olen myös suuntaa-antavasti laskenut kalorimääriä. Tarkoituksen ei ole ollut se että söisin mahdollisimman vähän, paastopäivät ovat sitä varten. Mutta se että pysyisin kohtuudessa, se on ollut tavoite, ja siinä olen onnistunut. Kalorimäärät olen pitänyt alle 2000:n.
Tänä viikonloppuna ei meillä ole juotu alkoholia edes saunajuoman verran, joten se on vähän auttanut järkevästi oloa. Olen huomannut, että pienessä hiprakassa on helpompi sortua kohtuuttomuuksiin syömisen suhteen. Nyt pyrimme vähentämään alkoholikäyttöä tavallisina viikonloppuina, vaikka siis ei tämä tarkoita että mitenkään erityisen paljon sitä yleensäkään oltaisiin juotu! Mutta että ei juotaisi välttämättä ollenkaan jatkossa, siis joka viikonloppu. Saa syödäkin vähän enemmän kun ei kyytipoikana ole pullollista punaviiniä!
Liikuntaa on myös tullut harrastettua, tänään kaverin kanssa kävin vesijuoksemassa tunnin. Eilen tein ison siivouksen, jonka kyllä voisi liikunnaksi melkein laskea! Pesin lattiat ja vahasin ne sen jälkeen, ja olin kyllä ihan kuin uitettu sen jälkeen. Voi olla että se kertoo huonosta kunnosta, mutta toisaalta kyllä myös siitä, että tein melko reippaasti hommia. Kyllä on kiva ollut puhtaassa kodissa sitten olla. :)
Tänä viikonloppuna ei meillä ole juotu alkoholia edes saunajuoman verran, joten se on vähän auttanut järkevästi oloa. Olen huomannut, että pienessä hiprakassa on helpompi sortua kohtuuttomuuksiin syömisen suhteen. Nyt pyrimme vähentämään alkoholikäyttöä tavallisina viikonloppuina, vaikka siis ei tämä tarkoita että mitenkään erityisen paljon sitä yleensäkään oltaisiin juotu! Mutta että ei juotaisi välttämättä ollenkaan jatkossa, siis joka viikonloppu. Saa syödäkin vähän enemmän kun ei kyytipoikana ole pullollista punaviiniä!
Liikuntaa on myös tullut harrastettua, tänään kaverin kanssa kävin vesijuoksemassa tunnin. Eilen tein ison siivouksen, jonka kyllä voisi liikunnaksi melkein laskea! Pesin lattiat ja vahasin ne sen jälkeen, ja olin kyllä ihan kuin uitettu sen jälkeen. Voi olla että se kertoo huonosta kunnosta, mutta toisaalta kyllä myös siitä, että tein melko reippaasti hommia. Kyllä on kiva ollut puhtaassa kodissa sitten olla. :)
torstai 17. lokakuuta 2013
Liikuntaa paastopäivänä
En ole vielä kertaakaan aikaisemmin harrastanut varsinaista liikuntaa paastopäivänä. Nyt kun elimistö tuntuu itse paastopäivät aika hyvin sietävän, eikä enää tule semmoista heikkoa oloa, päätin eilen kokeilla. Juuri ennen uimahalliin menoa söin banaanin, ja uimahallin jälkeen pikkuruisen päivälliseni. Ja homma toimi! Vesijuoksin tunnin, vessassa piti rampata välillä, paastopäivän iloja tuo. Mutta jaksoin hyvin. Lähes tyhjä uimahalli (syysloman vuoksi, luulen) houkutti kovasti, ja vielä venyttelin altaassa ja vähän uinkin lopuksi. Ja se mikä oli ehkä tässä hienointa, niin jotenkin tuo liikunta teki semmoisen tsemppiolon, että mikään ei edes huudellut kaapista illan mittaan. Loisto paastopäivä siis! :)
Tuosta vaa'alla joka aamu käymisestä taas. Kyllä tosiaan on erikoista miten paino voi vaihdella. Eilen aamulla meinasin hyppiä seinille, kun paino näytti taas 141 ja jotain. Tänä aamuna paino oli 138.2. Uskomattoman suurta vaihtelua. Ja vaaka itsessään on varsin luotettava, toistettaessa tulee aina sama tulos. Eli kyse on minun ominaisuudestani. Tiedän että perussairauteni kerää nestettä kroppaan, ja toisaalta taas paastopäivä ja etenkin vesijuoksu (tai yleensäkin vedessä oleminen) saa nesteet liikkeelle. Eli jos aion käydä vaa'alla joka päivä, niin ei todellakaan kannata repiä pelihousuja vaikka välillä näyttäisi enemmän. Toisaalta on kai kiva edes välillä nähdä alhaisempia lukemia, kuin että jos kerran viikossa vaa'alla käydessä sattuisikin juuri olemaan se turvotuspäivä! Nyt tavoitteena on saada se paino jäämään sinne alle 140:neen tukevasti, en enää jaksaisi sitä nelosta siinä katsella millään.
Tuosta vaa'alla joka aamu käymisestä taas. Kyllä tosiaan on erikoista miten paino voi vaihdella. Eilen aamulla meinasin hyppiä seinille, kun paino näytti taas 141 ja jotain. Tänä aamuna paino oli 138.2. Uskomattoman suurta vaihtelua. Ja vaaka itsessään on varsin luotettava, toistettaessa tulee aina sama tulos. Eli kyse on minun ominaisuudestani. Tiedän että perussairauteni kerää nestettä kroppaan, ja toisaalta taas paastopäivä ja etenkin vesijuoksu (tai yleensäkin vedessä oleminen) saa nesteet liikkeelle. Eli jos aion käydä vaa'alla joka päivä, niin ei todellakaan kannata repiä pelihousuja vaikka välillä näyttäisi enemmän. Toisaalta on kai kiva edes välillä nähdä alhaisempia lukemia, kuin että jos kerran viikossa vaa'alla käydessä sattuisikin juuri olemaan se turvotuspäivä! Nyt tavoitteena on saada se paino jäämään sinne alle 140:neen tukevasti, en enää jaksaisi sitä nelosta siinä katsella millään.
tiistai 15. lokakuuta 2013
Suunnitelmia tälle viikolle
Minua harmittaa. Ei nyt välttämättä kovin kovasti ja vakavasti, mutta vähän kuitenkin. Tämä iänikuinen ongelma, viikonloppusyöminen. Niin kuin sanoin eilen, ei kaikki mennyt ihan penkin alle, siis että olisin voinut syödä paljon enemmänkin, jos olisin ihan täysin "vapaamieliseksi" heittäytynyt. Mutta silti maanantain paino oli selkeästi enemmän kuin perjantaina. Viime viikolla paino käväisi jo 138-alkuisena, mutta eilen se oli taas 140-jotain. Ärsyttävää. Tiedän kyllä, että jos syön herkkuja ja juon alkoholia, paino nousee. Mutta kun en haluaisi! Ja toisaalta haluan juurikin olla ihan vapaasti viikonloppuna. Enkä osaa päättää kumpaa haluaisin enemmän, huoh. Tai kyllä minä tiedän kumpaa haluan, mutta tuntuu etten pysty siihen.
Olen tässä miettinyt, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen, radikaalimpi on se, että toinen paastopäivä olisi viikonloppuna. Se rajoittaisi kaloreiden saamista paljon enemmän kuin ollessaan arkipäivän kohdalla. Mutta se tuntuu kyllä varsin epämiellyttävälle. Toinen, lempeämpi, mutta tavallaan yhtä vaikea vaihtoehto on se, että laskisin viikonloppupäivien kalorit, ja pysyttelisin kohtuudessa, eli esim. alle 2000 kalorin. Vaikeaa siinä on se, että siihen määrään saa kyllä syödä jo monenlaista, mutta sitten kuitenkin pitää osata lopettaa ajoissa.
Ehkä pidemmän päälle olisi oikeasti järkevä kokeilla sitä että opettelisin viettämään viikonloppuja siten, että syön kohtuullisesti mutta samalla vapaasti. Eli jokunen viikonloppu kannattaisi varmaankin Kiloklubin ruokapäiväkirjaan merkkailla ja pyrkiä pysyttelemään tuossa parissa tuhannessa. Ehkä se helpottaisi, kun näkisi oikeasti miten silloin saisi syödä. Nythän minulla jotenkin ei ole käsitystä siitä, huomaan. Mieheni on onneksi samoilla linjoilla, eli valmis muuttamaan viikonloppukäyttäytymistämme. Voisihan sitä sitten joskus harvemmin sitten viettää vaikka yksittäistä iltaa, jolloin voisi syödä ja juoda vielä vapaammin. Tai jotain.
Huoh. Jossain määrin epätoivoisia ajatuksia nämä. Tai en minä tiedä, ovatko. Tulee kuitenkin mieleen, että tarvitsisin todellakin pikkumahan, johon ei mahtuisi niin paljon kaikkea. Ja silti tiedän, että oikotietä onneen ei ole, vaan minun on tämä tie todellakin tarvottava kokonaan, opeteltava syömään ja olemaan syömättä sopivasti. Malttia, malttia siis, sanon itselleni. Tai ainakin yritän.
Olen tässä miettinyt, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen, radikaalimpi on se, että toinen paastopäivä olisi viikonloppuna. Se rajoittaisi kaloreiden saamista paljon enemmän kuin ollessaan arkipäivän kohdalla. Mutta se tuntuu kyllä varsin epämiellyttävälle. Toinen, lempeämpi, mutta tavallaan yhtä vaikea vaihtoehto on se, että laskisin viikonloppupäivien kalorit, ja pysyttelisin kohtuudessa, eli esim. alle 2000 kalorin. Vaikeaa siinä on se, että siihen määrään saa kyllä syödä jo monenlaista, mutta sitten kuitenkin pitää osata lopettaa ajoissa.
Ehkä pidemmän päälle olisi oikeasti järkevä kokeilla sitä että opettelisin viettämään viikonloppuja siten, että syön kohtuullisesti mutta samalla vapaasti. Eli jokunen viikonloppu kannattaisi varmaankin Kiloklubin ruokapäiväkirjaan merkkailla ja pyrkiä pysyttelemään tuossa parissa tuhannessa. Ehkä se helpottaisi, kun näkisi oikeasti miten silloin saisi syödä. Nythän minulla jotenkin ei ole käsitystä siitä, huomaan. Mieheni on onneksi samoilla linjoilla, eli valmis muuttamaan viikonloppukäyttäytymistämme. Voisihan sitä sitten joskus harvemmin sitten viettää vaikka yksittäistä iltaa, jolloin voisi syödä ja juoda vielä vapaammin. Tai jotain.
Huoh. Jossain määrin epätoivoisia ajatuksia nämä. Tai en minä tiedä, ovatko. Tulee kuitenkin mieleen, että tarvitsisin todellakin pikkumahan, johon ei mahtuisi niin paljon kaikkea. Ja silti tiedän, että oikotietä onneen ei ole, vaan minun on tämä tie todellakin tarvottava kokonaan, opeteltava syömään ja olemaan syömättä sopivasti. Malttia, malttia siis, sanon itselleni. Tai ainakin yritän.
maanantai 14. lokakuuta 2013
Homma edistyy! Pikainen uutinen...
Posti toi tänään mieluista postia. Joulukuulle on minulle varattuna sekä ravitsemusterapeutin käynti sairaalassa että sisätautilääkärin käynti. Marraskuussa sokerirasituskoe myös. Ilahduin kovasti postista, että näin nopeasti sain kuulla aikani, vaikka pitääkin nyt odotella kaksi kuukautta. Mielummin silti odottaa tietäen että aika on silloin. Ehkä nämä uutiset antavat tsemppiä tähän päiväänkin. :)
Paluu arkeen
No niin, viikonloppu meni kokonaisuudessaan juhlahumussa. Hyvät juhlat oli todellakin ja paljon ihania ihmisiä. Naurettuakin tuli niin sydämen kyllyydestä, että taisi muutama vuosi tulla elinaikaa lisää. Ihanaa tuommoinen välillä. :)
Huolettomasti tuli syötyä ja juotua, en jaksanut miettiä jokaista, tai edes joka toista suupalaani. Mutta kuitenkin sen verran oli tietoista tolkkua, että useammalla aterialla lopetin syömisen, enkä ottanut lisää, vaikka vähän olisi vielä mahtunut ja pienesti tehnyt mielikin. Eli yletöntä syöminen ei siis ollut. Ja olen siihen oikeastaan aika tyytyväinen. Alkoholin suhteen tein samoin, jätin viimeiset pari juomatta, jotka olisin vielä voinut juoda.Pieniä askelia, mutta ihan välttämättömiä, että voi päästä pidemmälle.
Jostain syystä tämä maanantai on alkanut kovalla nälällä. Se vähän harmittaa, minulla on yleensä maanantain paastopäivät menneet ihan kevyesti ilman nälkää. Nyt jo herätessä oli kovin nälkäinen olo. Tovoittavasti nälkä helpottaa päivän mittaan, sillä tätä iltaa hiukan jännitän muutenkin. Kyseessä on ensimmäinen paastopäivä, jonka illan vietän ilman toista paastoilijaa vieressä. Ja kuten viime viikolla mainitsin, se yksin oleminen on minulle haasteellista syömisen suhteen. Toisaalta tänään on paljon puuhaa, joten se saattaa helpottaa tilannetta, toivottavasti. Mietin myös, että voisin ottaa semmoisen hätävarakeinon käyttöön, että mikäli meinaa tulla vaikea tilanne, päätän kirjoittaa tänne blogiini asiasta. Jos ikäänkuin puhuisi julkisesti järkeä itselleen.Ja ainakin nostaisi kynnystä langeta, kun asiasta kerron täällä. Tai jotain. Nukkumaan voisi myös mennä ajoissa, karkuun kiusauksia ja viikonlopun jäljiltä on kyllä aika väsynyt olo muutenkin.
Aurinkoisen syksyistä viikkoa kaikille!
Huolettomasti tuli syötyä ja juotua, en jaksanut miettiä jokaista, tai edes joka toista suupalaani. Mutta kuitenkin sen verran oli tietoista tolkkua, että useammalla aterialla lopetin syömisen, enkä ottanut lisää, vaikka vähän olisi vielä mahtunut ja pienesti tehnyt mielikin. Eli yletöntä syöminen ei siis ollut. Ja olen siihen oikeastaan aika tyytyväinen. Alkoholin suhteen tein samoin, jätin viimeiset pari juomatta, jotka olisin vielä voinut juoda.Pieniä askelia, mutta ihan välttämättömiä, että voi päästä pidemmälle.
Jostain syystä tämä maanantai on alkanut kovalla nälällä. Se vähän harmittaa, minulla on yleensä maanantain paastopäivät menneet ihan kevyesti ilman nälkää. Nyt jo herätessä oli kovin nälkäinen olo. Tovoittavasti nälkä helpottaa päivän mittaan, sillä tätä iltaa hiukan jännitän muutenkin. Kyseessä on ensimmäinen paastopäivä, jonka illan vietän ilman toista paastoilijaa vieressä. Ja kuten viime viikolla mainitsin, se yksin oleminen on minulle haasteellista syömisen suhteen. Toisaalta tänään on paljon puuhaa, joten se saattaa helpottaa tilannetta, toivottavasti. Mietin myös, että voisin ottaa semmoisen hätävarakeinon käyttöön, että mikäli meinaa tulla vaikea tilanne, päätän kirjoittaa tänne blogiini asiasta. Jos ikäänkuin puhuisi julkisesti järkeä itselleen.Ja ainakin nostaisi kynnystä langeta, kun asiasta kerron täällä. Tai jotain. Nukkumaan voisi myös mennä ajoissa, karkuun kiusauksia ja viikonlopun jäljiltä on kyllä aika väsynyt olo muutenkin.
Aurinkoisen syksyistä viikkoa kaikille!
torstai 10. lokakuuta 2013
Haasteita
Tämän viikon paastopäivät ovat onnellisesti taas takana. Voi miten mukava on näin torstai-aamuna syödä ihan tavallinen aamupala, kuinka hyvälle kaikki maistuukaan! Vaikkei se paastopäiväkään sinänsä mitenkään ankealle tunnu, ainakaan enää. Tänäänkin vielä yritän syödä kuitenkin jollain lailla kevyesti, koska viikonloppuna se tulee olemaan vähän vaikeaa. Lähdemme koko viikonlopuksi sukuloimaan, erään lähisukulaisen tasavuosisyntymäpäivät kun on. Sinänsä siis mukavaa luvassa todellakin, mutta olisi kiva osata jonkinlaista kohtuutta juhliessakin, varsinkin nyt kun vaaka on lupaillut aamuisin lukemia, jotka olisivat alle 140kg... Hissukseen se paino pyrkii alemmas siis, ja olisi kiva jos viikonlopun jälkeen ei olisi nousua ainakaan paljoa. Toisaalta maanantain paastopäivä kuittaa aina hiukan viikonlopun syömisiä.
Liikunta on tällä viikolla jäänyt kokonaan välistä kiireiden ja sen vuoksi, että minua vaivaa sitkeä poskiontelotulehdus. Se on vaivannut jo ainakin kuukauden eriasteisesti, mutta nyt se on pahentunut. Taisinhan siitä mainitakin jossain tekstissäni aikaisemmin. Tänä aamunakin huuhdellessani suolavedellä.. tai no, en viitsi enempää edes kertoa. Sen verran kuvottavaa se on, mitä poskiontelostani tulee. Soitin työterveyteen varatakseni lääkäriaikaa ensi viikolle, mutta sainkin sen jo tälle iltapäivälle. Aina parempi tietty, kyllä minä nyt kuurin tuohon tarvitsen ihan selvästi.
Jos on loppuviikko haasteellinen juhlien ja semmoisten vuoksi, niin on haasteellinen ensi viikkokin. Nimittäin mieheni on nyt pitkään ollut kotona iltaisin, ja nyt hän onkin sitten iltavuorossa koko ensi viikon. Minun on ihan helppo syödä nätisti ja järkevästi, noudattaa paastopäivän ohjelmaa jne., kun mies on kotona. Mutta kun hän on poissa, voi sentään miten KAIKKI kaapissa huutelee nimeäni. Vaikka siellä ei olisi kuin näkkileipää, niin sekin houkuttaa, tietenkin niin että "syö KOKO paketillinen". Huoh. Siinä kohtaa minulla on ihan oikeasti jokin klikki päässä. Olenko läheisriippuvainen? Pelkäänkö jotain yksin ja syömällä sitä jotenkin yritän kestää? Mistä ihmeestä on kyse oikeasti siinä, että jos olen illan yksin, vastustamaton halu syödä mahansa ähkytäyteen iskee? Se kuulostaa ihan päävikaiselle, mutta tiedän että tämän asian kanssa kärvistelen ensi viikolla. Ja heti maanantaina. Tämä lienee yksi niistä asioista, joista minun pitäisi jossain vaiheessa päästä puhumaan jonkin ammattilaisen kanssa. Yksinsyöminen. Tai yksin syömättä oleminen, siis ettei tarvitse koko ajan syödä!
Noh, joka tapauksessa aion nyt nauttia läheisten seurasta ja juhlista viikonloppuna, ensi viikolla palaan sitten lakki kourassa tilittämään, heh. Mukavaa viikonloppua vain kaikille!
Liikunta on tällä viikolla jäänyt kokonaan välistä kiireiden ja sen vuoksi, että minua vaivaa sitkeä poskiontelotulehdus. Se on vaivannut jo ainakin kuukauden eriasteisesti, mutta nyt se on pahentunut. Taisinhan siitä mainitakin jossain tekstissäni aikaisemmin. Tänä aamunakin huuhdellessani suolavedellä.. tai no, en viitsi enempää edes kertoa. Sen verran kuvottavaa se on, mitä poskiontelostani tulee. Soitin työterveyteen varatakseni lääkäriaikaa ensi viikolle, mutta sainkin sen jo tälle iltapäivälle. Aina parempi tietty, kyllä minä nyt kuurin tuohon tarvitsen ihan selvästi.
Jos on loppuviikko haasteellinen juhlien ja semmoisten vuoksi, niin on haasteellinen ensi viikkokin. Nimittäin mieheni on nyt pitkään ollut kotona iltaisin, ja nyt hän onkin sitten iltavuorossa koko ensi viikon. Minun on ihan helppo syödä nätisti ja järkevästi, noudattaa paastopäivän ohjelmaa jne., kun mies on kotona. Mutta kun hän on poissa, voi sentään miten KAIKKI kaapissa huutelee nimeäni. Vaikka siellä ei olisi kuin näkkileipää, niin sekin houkuttaa, tietenkin niin että "syö KOKO paketillinen". Huoh. Siinä kohtaa minulla on ihan oikeasti jokin klikki päässä. Olenko läheisriippuvainen? Pelkäänkö jotain yksin ja syömällä sitä jotenkin yritän kestää? Mistä ihmeestä on kyse oikeasti siinä, että jos olen illan yksin, vastustamaton halu syödä mahansa ähkytäyteen iskee? Se kuulostaa ihan päävikaiselle, mutta tiedän että tämän asian kanssa kärvistelen ensi viikolla. Ja heti maanantaina. Tämä lienee yksi niistä asioista, joista minun pitäisi jossain vaiheessa päästä puhumaan jonkin ammattilaisen kanssa. Yksinsyöminen. Tai yksin syömättä oleminen, siis ettei tarvitse koko ajan syödä!
Noh, joka tapauksessa aion nyt nauttia läheisten seurasta ja juhlista viikonloppuna, ensi viikolla palaan sitten lakki kourassa tilittämään, heh. Mukavaa viikonloppua vain kaikille!
tiistai 8. lokakuuta 2013
Ison naisen pukeutuminen
Katsoin tuossa nuo omat kuvani, jotka otettiin kuukausi sitten mieheni kanssa blogia varten. Tai ehkä paremminkin sitä varten, että sitten jatkossa on jotain mihin verrata, kun toivottavasti reilusti pienenen. Jotenkin en millään käsitä että minä olen niissä kuvissa. Vaikka tiedän, että tällä painolla minun on pakko olla todella LIHAVA, ja näenhän minä sen peilistäkin, niin silti on vaikea käsittää, että esim. takaa näytän tuolta. Jotenkin olen onnistunut itseäni sumuttamaan kyllä tässä asiassa pahan kerran. Ja miestänikin! Hän oli kuvista ihmeissään myös. Sanoi ettei ollenkaan ole huomannut että näyttäisin tuolta. Pitäisikö uskoa?
Ehkä minä tosiaan en näytä aina tuolta. Ja syy lienee pukeutuminen. Moni reilusti ylipainoinen bloggaaja on kirjoittanut vaatepulmistaan, siitä ettei vaatteita löydy tai ei ole kiinnostusta niitä etsiäkään. Että vaatteet ovat pelkkiä säkkejä ja valikoimat huonoja. Minulla ongelma on toisinpäin! Löytäisin vaatteita vaikka kuinka paljon, ja olen aivan heikkona uusiin vaatteisiin. Enkä pelkää pukeutua näyttäviinkään vaatteisiin. Vaikka lempivärini on koosta huolimatta ollut aina musta, uskallan pukeutua vaikkapa pikkumustaan ja punaisiin sukkahousuihin. Tosin noita kuvia katsoessani tulee kyllä mieleen, että kannattaisi ehkä olla uskaltamatta... No se oli ääriesimerkki, pikkumusta. Mutta kuitenkin todellinen esimerkki viime vuoden pikkujouluajalta.
 |
| Minulla on nämä punaisena... |
huolimatta" ). En ole suostunut harmaaksi tai näkymättämäksi. Ja olen kyllä saanut palautettakin siitä, ihan positiivista siis. Ja kaikki läheiseni tietävät, että minua ei pitäisi päästää tiettyihin kauppoihin ollenkaan, kun aina jotain olisi tarttumassa mukaan. Ja että kengät ovat yksi heikkouteni.
Se miksi tästä nyt aloin kirjoittaa, johtuu parista syystä. Toisaalta kuten aluksi sanoin, minua hiukan hämmentää nuo omat kuvani, enkä tiedä miten niihin pitäisi suhtautua.. Tulee mieleen että pitäisi peitellä ainakin itseni paremmin, ettei kanssaihmisten silmiin satu! Mutta toisaalta samaan hengenvetoon, en millään haluaisi suostua siihen, että ison naisen pitäisi itsensä jotenkin peitellä. Haluaisin kannustaa naisia olemaan naisia koosta riippumatta. Pukeutumaan naisellisesti ja niin edelleen. Olemaan rohkeasti näyttäviäkin. Kantamaan itsensä häpeilemättä. Vaikkei se aina olekaan helppoa.
Kun nyt vaatteista kirjoitin, niin kerron lempikauppani. Olen kyllä löytänyt aina vaatteita noista yleisimmistä ketjuistakin, Lindex, Kappahl, H&M, Seppälä. Mutta uusi ehdoton suosikkikauppani on Zizzi, joka nykyään myös asuinpaikkakunnallani on. Zizzi edustaa juuri sitä näkemystä, että isokin nainen saa pukeutua näyttävästi ja upeasti, olla rohkeasti nainen. Ja voi miten ihana on käydä kaupassa, jossa lähtökohtaisesti kaikki vaatteet mahtuvat päälle (ellei oma koko ole loppunut!), ja kaikki vaatteet on suorastaan suunniteltu kaltaisilleni naisille. Suosittelen käymään joskus tuollaisessa kaupassa, vaikkei olisi aikomusta mitään ostaakaan. Se on jotenkin ihanan vapauttava kokemus. Vaikka sitten aikomus ja vakaa pyrkimys olisikin pienempään kokoon. Se tunne, ettei ole vaatteiden vuoksi ainakaan pakko pienentyä, se tuntuu hyvälle ja vähentää ainakin itselläni niitä paineita, joita kyllä laihtumisen suuntaan muutenkin on.
maanantai 7. lokakuuta 2013
Haaveita ja vaivoja
Voi että. Matamiinan blogista eilen luin iloisia uutisia juuri tehdystä laihdutusleikkauksesta ja uudesta pikkumahasta. Ja voi kuinka se sai minut miettimään ja odottamaan sitä, että itse pääsisin asiassa eteenpäin. Haluaisin NIIIIIN paljon päästä leikkaukseen myös. Huoh. Ihana lukea tässä odotellessa muiden kokemuksia ja varsinkin kun vaikuttaa siltä että on mennyt kaikki hyvin. Melkein en malta odottaa että Matamiinakin lisää kertoo kuulumisiaan, haluaisin heti tietää kaiken!
Itsellä oli hiukan takkuinen viime viikko terveysasioiden vuoksi. Poskiontelot ovat vaivanneet, vanha vaiva, joka taas nosti päätään. Siinä rajoilla tässä ollaan, pitäisikö mennä lääkäriin hakemaan kuuri.. Vaan en millään haluaisi. Minulle on tehty poskionteloleikkaus (FESS) ja tavara poskionteloista pääsee kyllä liikkeelle ilman kuuriakin, sitä tässä nyt juuri toivon, että pärjäisin pelkillä suolavesihuuhteluilla ja kortisonisuihkeen lisäämisellä. Mutta katsotaan nyt.
Torstain vesijuoksu jäi välistä poskiontelovaivojen vuoksi, juuri tuolloin tilanne oli kovin huono. Eilen käytiin kaverin kanssa uimahallin ovella, mutta uimahalli olikin jo kiinni! Enhän minä muistanut ajatella että sunnuntaina aukioloajat eivät ehkä ole samat kuin arkena! Tänään uusi yritys sitten. Ensimmäistä kertaa menen vesijuoksemaan paastopäivänä, mielenkiinnolla odotan minkälainen olo siitä tulee. Ajattelin kyllä tehdä niin, että jos paastopäivä osuu liikuntapäivälle (tai toisinpäin!), syön 500kcal:n sijaan 600. Josko auttaisi siihen ettei tule huono olo. Katsotaan kuinka sujuu.
Yksi tunnustus vielä. "Ratkesin" ostamaan kotiin vaa'an. Hm. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Toisaalta jos siihen oppii suhtautumaan hyvin, se lienee hyvä asia. Voipi ehkäistä sitä, ettei paino pääse vaivihkaa kääntymään nousuun, niin kuin monesti (aina!) aikaisemmin on käynyt. Mutta toisaalta vaa'an orjaksikaan ei saisi ruveta. Mutta ehkä lukemien vaihteluita oppii sietämään ja ymmärtämään, kun siinä aamuisin aina käy? Pakkohan siinä on käydä kuitenkin, aivan pakko. Välillä iltaisinkin. Vaikkei siinä järkeä olekaan.
Itsellä oli hiukan takkuinen viime viikko terveysasioiden vuoksi. Poskiontelot ovat vaivanneet, vanha vaiva, joka taas nosti päätään. Siinä rajoilla tässä ollaan, pitäisikö mennä lääkäriin hakemaan kuuri.. Vaan en millään haluaisi. Minulle on tehty poskionteloleikkaus (FESS) ja tavara poskionteloista pääsee kyllä liikkeelle ilman kuuriakin, sitä tässä nyt juuri toivon, että pärjäisin pelkillä suolavesihuuhteluilla ja kortisonisuihkeen lisäämisellä. Mutta katsotaan nyt.
Torstain vesijuoksu jäi välistä poskiontelovaivojen vuoksi, juuri tuolloin tilanne oli kovin huono. Eilen käytiin kaverin kanssa uimahallin ovella, mutta uimahalli olikin jo kiinni! Enhän minä muistanut ajatella että sunnuntaina aukioloajat eivät ehkä ole samat kuin arkena! Tänään uusi yritys sitten. Ensimmäistä kertaa menen vesijuoksemaan paastopäivänä, mielenkiinnolla odotan minkälainen olo siitä tulee. Ajattelin kyllä tehdä niin, että jos paastopäivä osuu liikuntapäivälle (tai toisinpäin!), syön 500kcal:n sijaan 600. Josko auttaisi siihen ettei tule huono olo. Katsotaan kuinka sujuu.
Yksi tunnustus vielä. "Ratkesin" ostamaan kotiin vaa'an. Hm. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Toisaalta jos siihen oppii suhtautumaan hyvin, se lienee hyvä asia. Voipi ehkäistä sitä, ettei paino pääse vaivihkaa kääntymään nousuun, niin kuin monesti (aina!) aikaisemmin on käynyt. Mutta toisaalta vaa'an orjaksikaan ei saisi ruveta. Mutta ehkä lukemien vaihteluita oppii sietämään ja ymmärtämään, kun siinä aamuisin aina käy? Pakkohan siinä on käydä kuitenkin, aivan pakko. Välillä iltaisinkin. Vaikkei siinä järkeä olekaan.
torstai 3. lokakuuta 2013
Levoton mieli
Tällä viikolla minulla on ollut ihan selvästi pieni ihastuminen laihduttamiseen. Tunnistan tämän vaiheen kyllä aikaisemmiltakin laihdutuskerroilta. Ja tämä vaihe on vähän vaarallinen, koska se sisältää helposti kompastuttavan kiven.
Yhtäkkiä laihduttaminen tuntuukin kauhean mukavalle. On ihanaa olla syömättä, voisinko vielä vähän pihistää jostakin, etten söisikään? Jos vähän jättäisin lautasen reunalle? Joo, nämä voivat suursyömärin korvaan kuulostaa hyviltäkin ideoilta, mutta minä tiedän, että tästä voisin repsahtaa liiallisuuden puolelle, kituuttaa liian vähällä syömisellä vähän aikaa, sitten repsahtaa ja kyllästyä, ja lihoa kaikki vähätkin pudotetut takaisin. Nyt on siis laitettava jäitä hattuun, ja keksittävä muuta tekemistä, kuin vain laihdutuksen miettiminen. Olen nimittäin löytänyt itseni monena päivänä miettimästä, että mitä laihduttavaa voisin vielä tänään tehdä, mikä teko edistäisi painonpudotusta tänään, vaikka olisi siis jo muutenkin vaikkapa paastopäivä. Liiallinen into siis meinaa vaivata, ja se aiheuttaa levotonta oloa. Olo on pienesti muka jo keventynyt, kun joitakin kiloja turvotusta on lähtenyt, ja sen tunteen vallassa voisin mennä samaan lankaan kuin aina ennenkin. Överiksi vain, ja sitten repsahdus, pettymys ja jojoilua. Ei, en halua sitä tällä kertaa, en enää koskaan!
Nämä tekstit voivat kuulostaa kummallisilta, mutta ehkä minä olen kummallinen. Minun on pakko kirjoittaa, pakko tehdä kaikkeni, etten lankeaisi omiin ansoihin, joita olen elämäni aikana rakennellut. Jotenkin haluan uskoa, että kirjoittamalla opin ja ymmärrän paremmin itseäni, huomaan vaaranpaikat.
Tiedän että yksi vaaranpaikka on lähellä. Voi olla, että kaikki menee hyvin, mutta kerron sen kuitenkin. Aloin pelätä, että pelkät paastopäivät eivät laihduta minua. Siksi olen nyt ottanut semmoisen käytännön, että korvaan töissä myös muina päivinä lounaan ene-pirtelöllä. Jaksan sillä aivan hyvin, mutta tiedostan, että syömisen liiallinen rajoittaminen saattaa minulle olla vaarallista. Ja tosiaan viikkooni kuuluu muutenkin ne kaksi päivää, jolloin syön vain 500kcal. Toisaalta minulla on hyvä perustelu tälle, haluan nimittäin saada kunnollisen alun. Haluan nopeasti edes vähän tuloksia, koska tulokset kannustavat. Mutta toisessa vaakakupissa on överiksi meneminen. Ja överiksi menemistä on tosiaan sekin, että viikolla rajoitan kovasti syömistäni, mutta sitten viikonloppuna syönkin kaiken minkä irti saan. Äkkiä mukaan tulee syyllisyys, jota on nyt jo ollut mukana, ja senhän tiedän mihin se johtaa. Syvemmälle överiin, mihin tahansa suuntaan. Pieleen joka tapauksessa.
No, kunhan tässä mietiskelen. Mieli on oikeasti oikein hyvä, enkä kovin huolissani ole. Mutta pienesti on syytäkin olla, minun laihdutus-lihomis-häiriö-taustallani.
Yhtäkkiä laihduttaminen tuntuukin kauhean mukavalle. On ihanaa olla syömättä, voisinko vielä vähän pihistää jostakin, etten söisikään? Jos vähän jättäisin lautasen reunalle? Joo, nämä voivat suursyömärin korvaan kuulostaa hyviltäkin ideoilta, mutta minä tiedän, että tästä voisin repsahtaa liiallisuuden puolelle, kituuttaa liian vähällä syömisellä vähän aikaa, sitten repsahtaa ja kyllästyä, ja lihoa kaikki vähätkin pudotetut takaisin. Nyt on siis laitettava jäitä hattuun, ja keksittävä muuta tekemistä, kuin vain laihdutuksen miettiminen. Olen nimittäin löytänyt itseni monena päivänä miettimästä, että mitä laihduttavaa voisin vielä tänään tehdä, mikä teko edistäisi painonpudotusta tänään, vaikka olisi siis jo muutenkin vaikkapa paastopäivä. Liiallinen into siis meinaa vaivata, ja se aiheuttaa levotonta oloa. Olo on pienesti muka jo keventynyt, kun joitakin kiloja turvotusta on lähtenyt, ja sen tunteen vallassa voisin mennä samaan lankaan kuin aina ennenkin. Överiksi vain, ja sitten repsahdus, pettymys ja jojoilua. Ei, en halua sitä tällä kertaa, en enää koskaan!
Nämä tekstit voivat kuulostaa kummallisilta, mutta ehkä minä olen kummallinen. Minun on pakko kirjoittaa, pakko tehdä kaikkeni, etten lankeaisi omiin ansoihin, joita olen elämäni aikana rakennellut. Jotenkin haluan uskoa, että kirjoittamalla opin ja ymmärrän paremmin itseäni, huomaan vaaranpaikat.
Tiedän että yksi vaaranpaikka on lähellä. Voi olla, että kaikki menee hyvin, mutta kerron sen kuitenkin. Aloin pelätä, että pelkät paastopäivät eivät laihduta minua. Siksi olen nyt ottanut semmoisen käytännön, että korvaan töissä myös muina päivinä lounaan ene-pirtelöllä. Jaksan sillä aivan hyvin, mutta tiedostan, että syömisen liiallinen rajoittaminen saattaa minulle olla vaarallista. Ja tosiaan viikkooni kuuluu muutenkin ne kaksi päivää, jolloin syön vain 500kcal. Toisaalta minulla on hyvä perustelu tälle, haluan nimittäin saada kunnollisen alun. Haluan nopeasti edes vähän tuloksia, koska tulokset kannustavat. Mutta toisessa vaakakupissa on överiksi meneminen. Ja överiksi menemistä on tosiaan sekin, että viikolla rajoitan kovasti syömistäni, mutta sitten viikonloppuna syönkin kaiken minkä irti saan. Äkkiä mukaan tulee syyllisyys, jota on nyt jo ollut mukana, ja senhän tiedän mihin se johtaa. Syvemmälle överiin, mihin tahansa suuntaan. Pieleen joka tapauksessa.
No, kunhan tässä mietiskelen. Mieli on oikeasti oikein hyvä, enkä kovin huolissani ole. Mutta pienesti on syytäkin olla, minun laihdutus-lihomis-häiriö-taustallani.
maanantai 30. syyskuuta 2013
Ensimmäisen kuukauden ajatuksia
Kahdeksas paastopäivä tänään. Voinen kai olla tyytyväinen, kun painoni näyttää pudonneen neljä kiloa kuukauden takaisesta. Kuten olen kertonut, en ole muina päivinä onnistunut mitenkään erityisen hyvin ja laihduttavasti syömään. Ja silti paino on ihan hyvin lähtenyt laskuun. Yritän opetella sitä, että osaisin olla tyytyväinen jokaisesta alaspäin menneestä grammasta, enkä miettisi negatiivisesti kuinka paljon paino olisikaan voinut pudota, jos en olisi syönyt sitä ja tätä ja tuota.
Minä olen ristiriitainen syöjä, sen olen tässä kuukauden aikana oikein kunnolla oivaltanut. Moni asia on ruokavaliossa ihan hyvin, varsinkin nyt kun paastopäivät ovat mukana ja kasvisten syönti on niiden myötä lisääntynyt entisestään. Arkena on suhteellisen helppo syödä järkevästi, ainakin aamulla ja päivällä, mutta illat ja viikonloput, ne tuntuvat siltä kuin aivoni vaihtuisivat toisiin. Tätä asiaa minun on pohdittava ja mietittävä ratkaisua siihen. En koe että paastopäivät lisäisivät ruuanhimoa mitenkään, päinvastoin tuntuu että ihan tavallista perusruokaa arvostaa paastopäivän jälkeen enemmän. Onko se sitten vain paha tapa, että iltaisin ja viikonloppuna pitäisi jotain herkkuja saada, tai syödä hirmuisia annoksia mitä tahansa? Voiko siitä tavasta opetella eroon, niin että joku muu tulisi yhtä vahvaksi tavaksi?
Minulla on pieni pelko, etten laihdutusleikkaukseen kuitenkaan pääse. En tiedä oikein miksi en pääsisi, mutta tuntuu vain sille. Ja pelkään myös, etten kuitenkaan itse saa itselleni tehtyä pysyvästi mitään. Siksi näitä asioita on ihan pakko miettiä myös siltä kantilta, että mitä jos en mitään apua tähän kaikkeen saa.
Ai niin, lääkäri soitti tänään lopuista verikokeista. Kaikki muut olivat kunnossa, mutta hemoglobiini on kovin matala, mutta se on sitä ollut jo monta vuotta, autoimmuunisairauteni vuoksi. Lääkäri kertoi viime viikolla laittaneensa lähetteeni "isoon sairaalaan", jonne pitäisi jossain vaiheessa sitten tulla kutsu. Voi että odotan sitä. Vaikka en sitten edes pääsisi leikkaukseen, mutta että pääsisin edes JOLLEKIN kertomaan ja puhumaan näistä asioista ihan vakavasti. Minulla on kauhea "kaipuu" heittäytyä kerrankin autettavaksi, pyytää apua, olla potilas. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta olen ammatiltani hoitaja, se henkilö joka aina auttaa muita, pohtii muiden ongelmia ja yrittää niitä ratkoa ja viedä eteenpäin. Nyt haluaisin, ettei minun tarvitsisi tietää kaikkea, että joku miettisi minun asiaani ja kysyisi niitä oikeita kysymyksiä, jotka saisivat minut oivaltamaan asioita. Olenkohan vähän hölmö?
Minä olen ristiriitainen syöjä, sen olen tässä kuukauden aikana oikein kunnolla oivaltanut. Moni asia on ruokavaliossa ihan hyvin, varsinkin nyt kun paastopäivät ovat mukana ja kasvisten syönti on niiden myötä lisääntynyt entisestään. Arkena on suhteellisen helppo syödä järkevästi, ainakin aamulla ja päivällä, mutta illat ja viikonloput, ne tuntuvat siltä kuin aivoni vaihtuisivat toisiin. Tätä asiaa minun on pohdittava ja mietittävä ratkaisua siihen. En koe että paastopäivät lisäisivät ruuanhimoa mitenkään, päinvastoin tuntuu että ihan tavallista perusruokaa arvostaa paastopäivän jälkeen enemmän. Onko se sitten vain paha tapa, että iltaisin ja viikonloppuna pitäisi jotain herkkuja saada, tai syödä hirmuisia annoksia mitä tahansa? Voiko siitä tavasta opetella eroon, niin että joku muu tulisi yhtä vahvaksi tavaksi?
Minulla on pieni pelko, etten laihdutusleikkaukseen kuitenkaan pääse. En tiedä oikein miksi en pääsisi, mutta tuntuu vain sille. Ja pelkään myös, etten kuitenkaan itse saa itselleni tehtyä pysyvästi mitään. Siksi näitä asioita on ihan pakko miettiä myös siltä kantilta, että mitä jos en mitään apua tähän kaikkeen saa.
Ai niin, lääkäri soitti tänään lopuista verikokeista. Kaikki muut olivat kunnossa, mutta hemoglobiini on kovin matala, mutta se on sitä ollut jo monta vuotta, autoimmuunisairauteni vuoksi. Lääkäri kertoi viime viikolla laittaneensa lähetteeni "isoon sairaalaan", jonne pitäisi jossain vaiheessa sitten tulla kutsu. Voi että odotan sitä. Vaikka en sitten edes pääsisi leikkaukseen, mutta että pääsisin edes JOLLEKIN kertomaan ja puhumaan näistä asioista ihan vakavasti. Minulla on kauhea "kaipuu" heittäytyä kerrankin autettavaksi, pyytää apua, olla potilas. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta olen ammatiltani hoitaja, se henkilö joka aina auttaa muita, pohtii muiden ongelmia ja yrittää niitä ratkoa ja viedä eteenpäin. Nyt haluaisin, ettei minun tarvitsisi tietää kaikkea, että joku miettisi minun asiaani ja kysyisi niitä oikeita kysymyksiä, jotka saisivat minut oivaltamaan asioita. Olenkohan vähän hölmö?
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Iloisia labratuloksia
Kävin aamulla labrassa, ja iltapäivällä puhelin piipitti ensimmäisiä tuloksia. Oikeastaan odotin ainoastaan kolesterolilukemia, ne vähän jännittivät. Pahimmillaan kokonaiskolesterolini on ollut 6.4 vuonna 2006, ja trigly peräti 4 jotain vielä vuosi sitten. Ja hyvä kolesteroli aina alakanttiin. Olin niin iloinen, kun sain tulokseni, jossa kokonaiskolesteroli oli 4.7, ja kaikki osaset olivat kohdillaan myös, ei liian korkeita eikä matalia mikään! Kasvisruokavalio on muuttanut kolesteroliarvojani merkittävästi.
Jotenkin tulin hirmuisen iloiseksi näistä tuloksista. Tuli semmoinen tunne, että olen minä kuitenkin ainakin jyvällä siitä, kuinka syödä, ja jotain olen onnistunut jo tekemäänkin oikein. Uskoni siihen, että pystyn itse vaikuttamaan terveyteeni ja vointiini, vahvistui. Etten olekaan pelkästään luuseri, joka syö kaiken minkä kiinni saa, välittämättä mistään.
Olen siis pyrkinyt tämän vuoden aikana aktiivisesti ruokavaliotani terveellistämään jo aikaisemmin, vaikka en laihduttavaksi sitä olekaan kyennyt saamaan. Tämä onkin mielestäni tärkeä oivaltaa, että terveellinen ei tarkoita pelkästään laihduttavaa. Olen joiltakin lähimmiltä ihmisiltä saanut osakseni vähän ihmettelyä kasvissyöntiini liittyen, niin kuin että "mitä järkeä, kun et edes laihdu". Nyt tiedän, että olen tehnyt jotakin hyvin ja löytänyt sen tavan syödä, joka sopii minulle. Siis siltä osin että kolesteroli on tykännyt, toki kovasti on tavoitetta sen suhteen että saisi painonkin tykkäämään ja putoamaan!
Jotenkin tulin hirmuisen iloiseksi näistä tuloksista. Tuli semmoinen tunne, että olen minä kuitenkin ainakin jyvällä siitä, kuinka syödä, ja jotain olen onnistunut jo tekemäänkin oikein. Uskoni siihen, että pystyn itse vaikuttamaan terveyteeni ja vointiini, vahvistui. Etten olekaan pelkästään luuseri, joka syö kaiken minkä kiinni saa, välittämättä mistään.
Olen siis pyrkinyt tämän vuoden aikana aktiivisesti ruokavaliotani terveellistämään jo aikaisemmin, vaikka en laihduttavaksi sitä olekaan kyennyt saamaan. Tämä onkin mielestäni tärkeä oivaltaa, että terveellinen ei tarkoita pelkästään laihduttavaa. Olen joiltakin lähimmiltä ihmisiltä saanut osakseni vähän ihmettelyä kasvissyöntiini liittyen, niin kuin että "mitä järkeä, kun et edes laihdu". Nyt tiedän, että olen tehnyt jotakin hyvin ja löytänyt sen tavan syödä, joka sopii minulle. Siis siltä osin että kolesteroli on tykännyt, toki kovasti on tavoitetta sen suhteen että saisi painonkin tykkäämään ja putoamaan!
maanantai 23. syyskuuta 2013
Sisuuntumista
No niin. Mitä sitä harmittelemaan ja katumaan. Tehty mikä tehty, ja nyt on uusi viikko ja uusi mahdollisuus opetella elämään tervellisemmin ja paremmin. Tänään on paastopäivä, joka on sujunut toistaiseksi varsin hyvin. Ja uskon että sujuu iltakin, jotenkin nämä menevät omalla painollaan jo nyt.
Mutta muut päivät tarvitsevat vähän suunnitelmaa. Jos en mieti yhtään syömisiä etukäteen, lähden helposti mieliteon ja helppouden perässä väärälle tielle. Yritän nyt estää sen suunnittelemalla seuraavan päivän syömisiä ainakin osittain etukäteen. Perjantaina on luvassa semmoinen meno ystävän kanssa, että kalorit paukkuvat taatusti yli, joten haluan nyt ennen sitä olla järkevästi. Ja vielä sitten kun oppisi katkaisemaan sen hauskapidon niin, että lauantaina pystyisi palaamaan asiaan.
Liikunnan suhteen on pieniä muutoksia tullut elämääni. Kävin viime viikolla fysioterapeutilla polveni vuoksi, joka on alkanut kesällä pitää pahaa ääntä. Vaikka kuvien mukaan se ei rikki tai kulunut olekaan, niin joku siinä kuitenkin on, ja reisilihaksien vahvistaminen on nyt tärkeää. Sain kahden kuukauden ohjelman, jonka aikana minun pitää kaksi kertaa päivässä tehdä tietyt liikkeet ja venytykset. Ensin ilman vastusta, myöhemmin vastuskuminauhalla ja omaa kehoa vastuksena käyttäen. Vartin kestää tehdä ohjelma läpi kun tekee nopeasti. Ja näitä siis kaksi päivässä. Eli sikäli mikäli meinaan ohjetta noudattaa, joka päivä tulee liikuntaa vähintään puoli tuntia. Päälle vesijuoksu 2-3 kertaa viikossa. Porraskävelyä ei fysioterapeutti nyt vielä suositellut, sanoi että kannattaa lähteä nyt tekemään sitä ohjelmaa ihan kevyesti.
Juuh. Suunnittelen parempaa elämää kyllä. Ja toivon kauheasti että pääsisin pian käymään jossain, ravitsemusterapeutilla tai kenellä nyt sitten ensimmäisenä käydäänkään, kun lähete laihdutusleikkaukseen on tehty. Ainiin, keskiviikkona menen käymään labrassa, katsotaan perusjuttuja, kuten kolesterolia, sokeria ja sydänfilmiä. Kolestelori on ollut joskus kokonaisuudessaan koholla, nyt vuosi sitten koostumukseltaan viksallaan, mutta ei kokonaislukemana koholla. Tämän vuoden alussa aloitin kasvisyöjänä, joten hiukan kiinnostaa näkyykö se mitenkään koostumuksessa. Paastoilunkin on todettu arvoja parantavan, mutta tuskin sentään näin lyhyessä ajassa kuin mitä minulla on takana.
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Harmittaa, kaduttaa, kiukuttaa
Minulla täytyy olla päässä vikaa. Aivan pakko olla. Niin kovasti olen päättänyt elää terveellisemmin myös niinä päivinä, jolloin syön normaalisti, siis ei-paastopäivinä. Vaan ei. Viikonloppu sai taas aikaan aivonyrjähdyksen, ja kauppareissulla kärryihin päätyi vaikka mitä semmoista mitä sinne ei pitänyt päätyä. Mikä minua vaivaa??? Enkö todellakaan osaa nauttia vapaasta ilman että mätän sisääni kaikkea paskaa? Pizzaa, juustoa, shipsejä, karkkia.. ja kaiken voi huuhdella kätevästi alas esim siiderillä. Mikä minua vaivaa???
Kyse ei ole siitä, että olisin ahminut mainitsemiani syömisiä mitenkään kerralla, vaan kertakaikkiaan viikonlopun ruuat ovat koostuneet tuollaisista valinnoista. No juu, söin kyllä perjantaina lohisalaattia illalliseksi ja jotain muitakin ihan hyviä ruokia sinne väliin mahtui. Mutta kuitenkin. Miksi oi miksi, minun mielestäni viikonlopusta voi nauttia vain syömällä EPÄTERVEELLISIÄ ruokia ja juomia??? Nyt vieläkin kaapissa on esim. juustosnackseja ja karkkia, ja onhan ne sieltä syötävä pois, ennen huomista paastopäivää, etteivät ole kiusausta aiheuttamassa. Eli sekin vielä, että herkkuja on pitänyt ostaa liikaa, enemmän kuin edes jaksettiin syödä. Huoh.
Itseinho ja katumus nyt päällimmäisinä tuntemuksina. Juuri ne tunteet, jotka ovat aina saaneet uskomaan, ettei minusta ole tähän tai mihinkään, ja saaneet aikaan luovuttamisen. Nyt minun pitäisi kasata itseni. Nousta surkeasta olotilasta ja niin edelleen. Huomenna on suunniteltu paastopäivä, sellerinvarret ja muut sitä varten hankittuna. Ja toisaalta pitäisi kai vähän yrittää olla tyytyväinen siitä, että kaikesta huolimatta kävin tänä aamunakin vesijuoksemassa tunnin. Huoh taas. Jospa se tästä. Uusi viikko ja niin edelleen.
Kyse ei ole siitä, että olisin ahminut mainitsemiani syömisiä mitenkään kerralla, vaan kertakaikkiaan viikonlopun ruuat ovat koostuneet tuollaisista valinnoista. No juu, söin kyllä perjantaina lohisalaattia illalliseksi ja jotain muitakin ihan hyviä ruokia sinne väliin mahtui. Mutta kuitenkin. Miksi oi miksi, minun mielestäni viikonlopusta voi nauttia vain syömällä EPÄTERVEELLISIÄ ruokia ja juomia??? Nyt vieläkin kaapissa on esim. juustosnackseja ja karkkia, ja onhan ne sieltä syötävä pois, ennen huomista paastopäivää, etteivät ole kiusausta aiheuttamassa. Eli sekin vielä, että herkkuja on pitänyt ostaa liikaa, enemmän kuin edes jaksettiin syödä. Huoh.
Itseinho ja katumus nyt päällimmäisinä tuntemuksina. Juuri ne tunteet, jotka ovat aina saaneet uskomaan, ettei minusta ole tähän tai mihinkään, ja saaneet aikaan luovuttamisen. Nyt minun pitäisi kasata itseni. Nousta surkeasta olotilasta ja niin edelleen. Huomenna on suunniteltu paastopäivä, sellerinvarret ja muut sitä varten hankittuna. Ja toisaalta pitäisi kai vähän yrittää olla tyytyväinen siitä, että kaikesta huolimatta kävin tänä aamunakin vesijuoksemassa tunnin. Huoh taas. Jospa se tästä. Uusi viikko ja niin edelleen.
torstai 19. syyskuuta 2013
Kärsimättömyys
Nyt jo iski ensimmäinen kärsimättömyyden tunne. Vain pari viikkoa takana aktiivista muutokseen pyrkimistä, ja jo nyt ärsyttää, kun en selkeästi ole hoikempi ja kevyempi. Mitä tiedän että kärsimättömyys on laihduttajan suurin vihollinen, koska juuri se saa lopulta luovuttamaankin. Iän myötä tämä tilanne on siinä mielessä pahentunut, että olen huomannut että paino putoaa huonommin. Tiedän että parikymppisenä tällä parin viikon syömisellä olisin oikeasti jo laihtunut selvästi. Saattaa asiaan vaikuttaa myös lääkitykseni, ja kehoni taipumus kerätä nestettä. Mutta silti. Kun tosissaan tekee muutosta, olisi tosissaan kiva äkkiä nähdä vaa'allakin tulosta.Minä tyhmä olen pomppinut sitten kuitenkin vaa'alla harva se päivä, vaikka ei edes ole vaakaa kotona. Miten tyhmää, kun kyseessä yrittää olla loppuelämän projekti. Tosiasiahan on, että jossain vaiheessa painon on ihan pakko pudota, jos jatkan paastoilua, liikuntaa ja muutenkin pyrkimystä parempaan syömiseen. Mutta mikä siinä on, että tulosta haluaisi nähdä hetinyt?
Myönnän, että olen kaikinpuolin muutenkin aika kärsimätön ja lyhytpinnainen. Yleensäottaenkin haluaisin asioiden tapahtuvan nyt välittömästi, ja inhoan
odottelua. Minulla on siis työtä itseni kanssa, jos aion loppuelämän projektiani jatkaa ja jaksaa. Ja onhan minun jaksettava, muuta vaihtoehtoa kun ei ole.
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
Liikunnan iloa etsimässä
Minä olisin hirveän helposti luonnostani sohvaperuna. Mukavuudenhaluinen, hieman laiskuuteenkin taipuvainen. Kuitenkin jos saan itseni liikkeelle, nautin siitä tai viimeistään siitä olosta liikunnan jälkeen. Pitkäjänteisyyttä liikunnan suhteen minulla ei oikein koskaan ole ollut, joten joudun itseäni käskemään ja komentamaan liikkeelle. Olen nyt pyrkinyt lisäämään arkiaktiivisuuttani pienillä teoilla. Tai no, minulle ne ovat oikeastaan aika isojakin.
Jossain aikaisemmassa tekstissäni mainitsin nuo portaat kotitalossani. Olen alkanut päivittäin ainakin alas menemään portaat kävellen (8-kerroksinen talo), ja ylöspäinkin pyrin ainakin muutaman kerrosvälin kävelemään. Mutta pakko myöntää, vaikka hävettää, että tällä painolla ihan oikeasti portaiden nouseminen on niin kamalaa, että olen toistaiseksi luovuttanut neljännessä kerroksessa. Toisaalta, ehkä tässä on myös hyvä keino nähdä sitten kunnon kasvu jossain vaiheessa, toiveikkaana ajattelen.
Toinen jokapäiväiseen arkeen lisäämäni juttu on venyttely. Olen ottanut tavaksi työpäivän aikana pitää pari muutaman minuutin venyttelyhetkeä, ja illan vielä myös. Nämä ovat minulle tärkeitä ihan oikeasti, koska minulla on taipumusta jumittuneisiin lihaksiin yms. Teen istumatyötä, ja viiden minuutin venyttely kesken päivän piristääkin kummasti.
Varsinaista liikuntaa olen lisännyt nyt suorastaan paljon, verrattuna täydelliseen liikkumattomuuteen. Pelkään kyseessä olevan pelkän alkuinnostuksen, mutta toivoisin oikeasti että olen löytänyt liikunnanilon ihan pysyvästi. Eilen aamulla reippailin ja heräsin 5.45 ja lähdin vesijuoksemaan ennen kahdeksaksi töihin tuloa. Olin aika ylpeä itsestäni kyllä, olen nimittäin erittäin aamu-uninen. Kaverin kanssa käyn torstaina ja sunnuntaina vesijuoksemassa, ja maanantaina kävin miehen kanssa kävelylenkillä. Voin siis sanoa, että olen alkanut liikkumaan. Voi kun saisin tästä pysyvää, niin ettei liikkuminen muuttuisi pakkopullaksi.
Jossain aikaisemmassa tekstissäni mainitsin nuo portaat kotitalossani. Olen alkanut päivittäin ainakin alas menemään portaat kävellen (8-kerroksinen talo), ja ylöspäinkin pyrin ainakin muutaman kerrosvälin kävelemään. Mutta pakko myöntää, vaikka hävettää, että tällä painolla ihan oikeasti portaiden nouseminen on niin kamalaa, että olen toistaiseksi luovuttanut neljännessä kerroksessa. Toisaalta, ehkä tässä on myös hyvä keino nähdä sitten kunnon kasvu jossain vaiheessa, toiveikkaana ajattelen.
Toinen jokapäiväiseen arkeen lisäämäni juttu on venyttely. Olen ottanut tavaksi työpäivän aikana pitää pari muutaman minuutin venyttelyhetkeä, ja illan vielä myös. Nämä ovat minulle tärkeitä ihan oikeasti, koska minulla on taipumusta jumittuneisiin lihaksiin yms. Teen istumatyötä, ja viiden minuutin venyttely kesken päivän piristääkin kummasti.
Varsinaista liikuntaa olen lisännyt nyt suorastaan paljon, verrattuna täydelliseen liikkumattomuuteen. Pelkään kyseessä olevan pelkän alkuinnostuksen, mutta toivoisin oikeasti että olen löytänyt liikunnanilon ihan pysyvästi. Eilen aamulla reippailin ja heräsin 5.45 ja lähdin vesijuoksemaan ennen kahdeksaksi töihin tuloa. Olin aika ylpeä itsestäni kyllä, olen nimittäin erittäin aamu-uninen. Kaverin kanssa käyn torstaina ja sunnuntaina vesijuoksemassa, ja maanantaina kävin miehen kanssa kävelylenkillä. Voin siis sanoa, että olen alkanut liikkumaan. Voi kun saisin tästä pysyvää, niin ettei liikkuminen muuttuisi pakkopullaksi.
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
Viikonlopun kuulumisia
Takana viikonloppu, josta pitää ottaa opikseen. Jollaisia ei pitäisi tulla enää, ainakaan usein.
Varsin mukava viikonloppu siis ollut, perheen kanssa oleilua, elokuvia, vesijuoksua ja... liikaa hyvää ruokaa ja juomaa. Ja tarkoitan väärällä tavalla hyvää, eli ei niin terveellistä ja hallittua syömistä. Toisaalta on ehkä ilahduttavaakin huomata, että en pidä siitä tunteesta, kun maha on kauhean täynnä, ja huomaan odottavani huomista paastopäivää. Olen syönyt liikaa.
Paastopäivien myötä sitä on oikeasti jotenkin tykästynyt siihen tunteeseen, kun maha on enemmän tyhjä kuin täysi. Mikä on aivan kertakaikkisen mahtava juttu, vuosikausia kun oloni on ollut lähes pysyvästi enemmän täysi kuin tyhjä! Enkä nyt tarkoita mitään sairaalloista syömättömyyttä tosiaankaan, vaan kohtuullisuutta ja järkevän kokoisten annoksien syömistä sopivin aikavälein. Ja ehkä myös sopivia koostumukseltaan, terveellisyydeltään. Tänä viikonloppuna mikään noista ei oikein hyvin onnistunut, vaan söin liikaa ja vääränlaista ruokaa. Onneksi huomenna on paastopäivä.
Vaikka periaatteessa 5:2-systeemin pitäisi laihduttaa semmoisenaankin, siis vaikka muina päivinä söisi normaalisti, niin tiedän että minun täytyy parantaa syömistäni kokonaisuudessaan, jos haluan pysyviä tuloksia. Pääsin sitten leikkaukseen tai en. Hirveän helposti syön liian paljon ja sorrun rasvaisiin herkkuihin. Haluan muutosta. Oikeasti haluan. Ja se taitaa olla uutta nyt tässä toivoakseni viimeisessä yrityksessä terveempään elämään.
Varsin mukava viikonloppu siis ollut, perheen kanssa oleilua, elokuvia, vesijuoksua ja... liikaa hyvää ruokaa ja juomaa. Ja tarkoitan väärällä tavalla hyvää, eli ei niin terveellistä ja hallittua syömistä. Toisaalta on ehkä ilahduttavaakin huomata, että en pidä siitä tunteesta, kun maha on kauhean täynnä, ja huomaan odottavani huomista paastopäivää. Olen syönyt liikaa.
Paastopäivien myötä sitä on oikeasti jotenkin tykästynyt siihen tunteeseen, kun maha on enemmän tyhjä kuin täysi. Mikä on aivan kertakaikkisen mahtava juttu, vuosikausia kun oloni on ollut lähes pysyvästi enemmän täysi kuin tyhjä! Enkä nyt tarkoita mitään sairaalloista syömättömyyttä tosiaankaan, vaan kohtuullisuutta ja järkevän kokoisten annoksien syömistä sopivin aikavälein. Ja ehkä myös sopivia koostumukseltaan, terveellisyydeltään. Tänä viikonloppuna mikään noista ei oikein hyvin onnistunut, vaan söin liikaa ja vääränlaista ruokaa. Onneksi huomenna on paastopäivä.
Vaikka periaatteessa 5:2-systeemin pitäisi laihduttaa semmoisenaankin, siis vaikka muina päivinä söisi normaalisti, niin tiedän että minun täytyy parantaa syömistäni kokonaisuudessaan, jos haluan pysyviä tuloksia. Pääsin sitten leikkaukseen tai en. Hirveän helposti syön liian paljon ja sorrun rasvaisiin herkkuihin. Haluan muutosta. Oikeasti haluan. Ja se taitaa olla uutta nyt tässä toivoakseni viimeisessä yrityksessä terveempään elämään.
torstai 12. syyskuuta 2013
Syömisen vaikeus
Minä uskallan myöntää sen, että rakastan ruokaa. Monenlaista ruokaa. Tykkään kovasti salaateista ja muista terveellisistä ruuista, mutta valittevasti olen aivan heikkona pastaan, risottoihin, pizzaan, juustoihin, hyvään leipään, herkullisiin kastikkeisiin jne. Makuaistiani miellyttää hyvin monet maut, ja vain vähän on semmoista mistä en ollenkaan tykkää. Joskus olen toivonut, että olisin vähän ronkeli, olisi helpompaa hallita syömistä, ainakin kuvittelen niin.
Mutta siis, suurin syy lienee puhtaasti se että minä pidän ruuasta. Makea ei ole minun suurin heikkouteni, vaan suolainen. Toki karkkipussi tarttuu helposti mukaan ainakin viikonloppuisin kaupasta, ja toisinaan jäätelö. Mutta ne eivät ole selitys kiloilleni kuitenkaan. Minä kokkailen aika paljon itse, ja osaan tehdä hyvää ruokaa. Ja hyvää ruokaa tekee mieli syödä paljon. Viime aikoina olen pyrkinyt pienentämään annoskokojani tietoisesti, mutta kyllä minun mahaani vieläkin mahtuu melkoisen paljon vaikka juustoista ja kermaista pastaa.
Lääkäri minulta eilen kysyi, syönkö suruun tai iloon tai johonkin muuhun tunnetilaan. Kyllä varmasti syönkin, mutta en mihinkään tiettyyn erityisesti, vaan ennemminkin kaikkeen! Tekee mieli palkita itsensä raskaasta työpäivästä, tiukasta palaverista, viikonlopun kunniaksi, sen kerran kun nyt sitä ja tätä ja tuota. Ystävien kanssa on kiva syödä, ja jos joutuu olemaan yksin, tekee mieli syödä. Kaikkeen tuntuu liittyvän syöminen jotenkin. Tekee vain mieli syödä.
Perusasiat syömisessäni ovat itseasiassa aika hyvällä mallilla. Kuituja, vihanneksia ja hedelmiä, niitä tulee saatua ihan suositusten mukaan. Samoin hyviä rasvoja. Valitettavasti vain sitten paljon muutakin. Syön aamupalan, lounaan, toisinaan välipalan, aina illallisen ja yleensä iltapalankin. Syömiseni on usein kuitenkin hieman iltapainotteista, ja tämä saattaa olla yksi ongelma. Joskus aikaisemmin silloin kun onnsituin pudottamaan painoani paljon, pyrin nimenomaan muuttamaan tuota asiaa, ettei nälkä illalla kasvaisi liian suureksi. Luontaisesti minulle vain sopisi paljon paremmin, että söisin päivällä kevyemmin ja illalla enemmän.
En tiedä. Hiukan pistää ihmettelemään se, että ihan suhteellisen järkevä ja asioista tietävä ihminen ei pysty hallitsemaan syömistään. En tiedä pitäisikö sille itkeä vai nauraa. Näin kun syömisestä kirjoittaa, se tuntuu aika simppelille ja selkeälle hommalle. Silti olen haluamassa leikkaukseen, jossa käytännössä poistettaisiin mahalaukkuni, etten söisi liikaa. Tunnen kyllä itseni aika typeräksi. Ja silti se tuntuu ainoalle vaihtoehdolle.
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Ensimmäinen askel tiellä kohti leikkausta
Tänään tuli pieni muutos suunnitelmiin, kun työterveydestä soitettiin ja ilmoitettiin että perjantainen lääkärinaikani pitää perua jonkin aikataulumuutoksen vuoksi. Kerkesin jo ajatella että niinpä tietenkin, aikani menee vaikka kuinka pitkälle tulevaisuuteen, mutta uusi aika olikin jo tänään! Yhtäkkiä se tuntui vähän jännittävällekin, vaikkei kyse ollutkaan kuin parilla päivällä aikaistumisesta.
Lääkäri oli oikein mukava ja ymmärtäväinen, helppo oli jutella. Puhuttiin läpi koko historiani liittyen laihduttamiseen ja lihomiseen. Siitä kuinka alunperin lihominen alkoi siitä kun laihdutin niitä muutamaa ylimääräistä kiloa, ja jouduinkin sitten loputtomaan kierteeseen, joka on tuonut nyt tähän. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että kuulun laihdutusleikkausten kohderyhmään, ja että juuri minä voisin siitä hyötyä. Lupasi siis tehdä lähetteen eteenpäin. Nyt sovittiin, että teen kaikkeni pudottaakseni omin voimin painoani tässä odotellessa. Verikokeisiin teki lähetteen myös, ja varmuuden vuoksi sydänfilmiä ja semmoista myös.
Nyt on ihan tyytyväinen mieli. Tuli semmoinen olo, että jos vain fyysisiltä ominaisuuksiltani, sairauteni ja vaivani huomioonottaen leikattavaksi sovin, niin kyllä sitten varmasti leikkaukseen pääsen. Ja toisaalta jos jotain tulee ilmi semmoista että leikkauksen estää, niin sitten on keksittävä muuta. Vähän puhuttiin siitäkin, että mitä tehdään jos seinä nousee vastaan. Mutta katsellaan nyt mitä tapahtuu.
Käväisin tänään vaa'alla työpaikalla. Kotona minulla ei vaakaa edes ole. Lukema oli lähtenyt laskusuuntaan, eli paastopäivät näyttävät toimivan. Mutta jotenkin näin pian en osaa kuitenkaan ajatella sitä painonputoamisena, ja tuntuisi tyhmältä päivittää tuonne painoihin mitään. Ehkä kerran kuussa olisi sopiva. Taipumusta hötkyilyyn minulla kyllä on, mutta tiedän että tämä projektini on nyt semmoinen, että on pakko hillitä halua saada isoja tuloksia hetipaikalla nyt. Ja turhan tiheä vaa'alla pomppiminen vain ruokkii kärsimätöntä minääni. Nyt tarvitsen ennenkaikkea sitkeyttä, en hötkyily-mielialaa.
Lääkäri oli oikein mukava ja ymmärtäväinen, helppo oli jutella. Puhuttiin läpi koko historiani liittyen laihduttamiseen ja lihomiseen. Siitä kuinka alunperin lihominen alkoi siitä kun laihdutin niitä muutamaa ylimääräistä kiloa, ja jouduinkin sitten loputtomaan kierteeseen, joka on tuonut nyt tähän. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että kuulun laihdutusleikkausten kohderyhmään, ja että juuri minä voisin siitä hyötyä. Lupasi siis tehdä lähetteen eteenpäin. Nyt sovittiin, että teen kaikkeni pudottaakseni omin voimin painoani tässä odotellessa. Verikokeisiin teki lähetteen myös, ja varmuuden vuoksi sydänfilmiä ja semmoista myös.
Nyt on ihan tyytyväinen mieli. Tuli semmoinen olo, että jos vain fyysisiltä ominaisuuksiltani, sairauteni ja vaivani huomioonottaen leikattavaksi sovin, niin kyllä sitten varmasti leikkaukseen pääsen. Ja toisaalta jos jotain tulee ilmi semmoista että leikkauksen estää, niin sitten on keksittävä muuta. Vähän puhuttiin siitäkin, että mitä tehdään jos seinä nousee vastaan. Mutta katsellaan nyt mitä tapahtuu.
Käväisin tänään vaa'alla työpaikalla. Kotona minulla ei vaakaa edes ole. Lukema oli lähtenyt laskusuuntaan, eli paastopäivät näyttävät toimivan. Mutta jotenkin näin pian en osaa kuitenkaan ajatella sitä painonputoamisena, ja tuntuisi tyhmältä päivittää tuonne painoihin mitään. Ehkä kerran kuussa olisi sopiva. Taipumusta hötkyilyyn minulla kyllä on, mutta tiedän että tämä projektini on nyt semmoinen, että on pakko hillitä halua saada isoja tuloksia hetipaikalla nyt. Ja turhan tiheä vaa'alla pomppiminen vain ruokkii kärsimätöntä minääni. Nyt tarvitsen ennenkaikkea sitkeyttä, en hötkyily-mielialaa.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Pelkoja
Kyllä minä nimenomaan haluan pysyvän ja lopullisen ratkaisun. En jaksa jojoilua ja jatkuvia takapakkeja, jokapäiväistä taistelua itseäni vastaan. Mutta ajatus, että minulla ei periaatteessa olisi mahalaukkua enää ollenkaan, tuntuu kyllä aika hurjalle. En usko että ihmiselimistössä on kovin paljon turhia elimiä, joten kyllä tämmöiset radikaalit poistamiset/korvaamiset tuntuvat hiukan pelottaville.
Jossain törmäsin ajatukseen, että miksi leikata mahaa, kun vika on päässä. No näin varmasti onkin, että siellähän se vika tosiaan on. Onhan se irvokasta, että jossain päin maailmaa ihmiset näkevät nälkää, ja minulta pitäisi ohittaa koko mahalaukku, etten syö itseäni hengiltä niinsanotusti. Jos semmoinen pääleikkaus olisi mahdollinen, että sen virheen siellä voisi korjata, niin kiitos kyllä kelpaisi sekin oikein mielellään. Mutta koska se ei ole mahdollista, meille jää vain se vaihtoehto, että estetään liika syöminen. Ja toivotaan että sitä kautta sitten opin jotain.
Mieheni sanoi suoraan, ettei haluaisi minua leikeltävän. Hänestä se tuntuu pelottavalle ajatukselle. Kysyin, että eikö sekin ole pelottava ajatus, että kuolen lihavuuteen. no, se tuntuu ehkä tässä kohtaa vielä kaukaiselle ajatukselle, kun kuitenkin olen melko toimintakykyinen ja "terve". En ole vielä sairastunut lihavuuden vuoksi, ja vielä pääsen liikkeellekin kohtuullisen hyvin, vaikkakin hikoillen.
Moni asia leikkauksessa pelottaa. Komplikaatiot. Mitä jos en pystykään syömään ollenkaan sen jälkeen? Kuinka pitkä sairasloma tulee? Joudunko syömään loppuelämäni soseita? Ja kuitenkin, entä jos en pääse koko leikkaukseen? Mitä jos loppuelämäni olen tämmöinen, joudun taistelemaan loputtomasti ja pettymään omiin kykyihini, ja jojoilen itseni hengiltä? Se vasta pelottaakin.
maanantai 9. syyskuuta 2013
Vesijuoksua ja paastoilua
Minä en ole viime aikoina harrastanut oikein mitään säännöllistä liikuntaa. Syitä siihen on useampia. Aikaisemmin olen ollut ihan näissäkin kiloissa jäsenenä kuntokeskuksessa, mutta viimeisen parin vuoden aikana liikkumiselle on aiheuttanut haasteita autoimmuunisairauteni, joka aiheuttaa kipuja. En välitä puhua siitä vaivastani täällä sen enempää, enkä selitellä liikkumattomuuttani sillä, koska minun on vain etsittävä itselleni sopiva liikuntamuoto.
Yksi syy liikkumattomuudelleni on tietenkin se, että kaikki on niin raskasta näin painavana. Hävettää kun hengästyy kevyestäkin kävelystä ja hiki valuu päästä. Siksi olen alkanut selkeästi välttelemään tilanteita, joissa joudun jonkun toisen kanssa vaikkapa siirtymään paikasta toiseen kävellen. Kamalaa, 35-vuotiaana! Jättäydyn jälkeen, pakko pysähtyä kun kaivan laukusta puhelinta, ai niin unohdinkin autoon jotain jnejne. Ja sitten kävelen perässä omaan tahtiini. Vihaan sitä! Todellakin haluan muutoksen siihen asiaan.
Nyt olen löytänyt semmoisen lajin, johon painoni ei juurikaan vaikuta, ja jota voin harrastaa yhdessä ystävän kanssa. Nimittäin vesijuoksu. Uimisessa olen hyvä kyllä myös, mutta se kipeyttää usein niskaa. Eilen olimme ystäväni kanssa ensimmäisen kerran vesijuoksemassa yhdessä, ja se oli kyllä todella mukavaa, ja tehokasta! Tunnin reipas vesijuoksu sai aikaan sen, että kun nousi altaasta, tuntui kuin jalat olisivat olleet lyijyä. Käsissä tuntui myös. Tarvoitteemme on nyt vähintään kerran viikossa käydä vesijuoksemassa, mielellään kaksi kertaa.
Nopeana yleiskunnon parannuskeinona joku ehdotti minulle portaiden nousua, kun asumme 8-kerroksisessa talossa. Kyllä, varmasti olisi tehokasta, mutta myös aika tuskallista tällä painolla. Sulattelen asiaa, olisi nimittäin aivan hirveää törmätä rapussa naapureihin puuskuttaen ja naama hikeä valuen... Tai ehkä minun ei pitäisi ajatella muita? No, kerron jos saan aloitettua "rappukäytävä-reippailun".
Viime viikolla pidin vain yhden paastopäivän, tällä viikolla on tarkoitus pitää kaksi. Tänään ja keskiviikkona. Minun on helpompi toteuttaa paastopäivä siten, että syön sallitut 500kcal tasaisesti pitkin päivää kevyinä annoksina, kuin että söisin vaikkapa kerran isomman aterian. Syön paljon vihanneksia, juon luomu-kasvislientä, vähäkalorista mehukeittoa ja keittelen kaurapuuroa. Näin saa syödä suhteellisen paljon tuohon kalorimäärään, eikä tule huono olo kun syö usein jotain vähän.
Perjantaina on se lääkäriaika, jolloin lähetettä laihdutusleikkaukseen aletaan väsätä. Hiukan jännittää koko käynti, en ole lihavuuden vuoksi koskaan aikaisemmin käynyt lääkärillä.
Yksi syy liikkumattomuudelleni on tietenkin se, että kaikki on niin raskasta näin painavana. Hävettää kun hengästyy kevyestäkin kävelystä ja hiki valuu päästä. Siksi olen alkanut selkeästi välttelemään tilanteita, joissa joudun jonkun toisen kanssa vaikkapa siirtymään paikasta toiseen kävellen. Kamalaa, 35-vuotiaana! Jättäydyn jälkeen, pakko pysähtyä kun kaivan laukusta puhelinta, ai niin unohdinkin autoon jotain jnejne. Ja sitten kävelen perässä omaan tahtiini. Vihaan sitä! Todellakin haluan muutoksen siihen asiaan.
Nopeana yleiskunnon parannuskeinona joku ehdotti minulle portaiden nousua, kun asumme 8-kerroksisessa talossa. Kyllä, varmasti olisi tehokasta, mutta myös aika tuskallista tällä painolla. Sulattelen asiaa, olisi nimittäin aivan hirveää törmätä rapussa naapureihin puuskuttaen ja naama hikeä valuen... Tai ehkä minun ei pitäisi ajatella muita? No, kerron jos saan aloitettua "rappukäytävä-reippailun".
Viime viikolla pidin vain yhden paastopäivän, tällä viikolla on tarkoitus pitää kaksi. Tänään ja keskiviikkona. Minun on helpompi toteuttaa paastopäivä siten, että syön sallitut 500kcal tasaisesti pitkin päivää kevyinä annoksina, kuin että söisin vaikkapa kerran isomman aterian. Syön paljon vihanneksia, juon luomu-kasvislientä, vähäkalorista mehukeittoa ja keittelen kaurapuuroa. Näin saa syödä suhteellisen paljon tuohon kalorimäärään, eikä tule huono olo kun syö usein jotain vähän.
Perjantaina on se lääkäriaika, jolloin lähetettä laihdutusleikkaukseen aletaan väsätä. Hiukan jännittää koko käynti, en ole lihavuuden vuoksi koskaan aikaisemmin käynyt lääkärillä.
perjantai 6. syyskuuta 2013
Apuvälineitä matkalle ja perillekin
5:2-dietissähän idea on syödä muuten normaalisti, mutta kahtena päivänä viikossa syödä vain hyvin vähän, n. 500kcal:n edestä. Kokeilin tätä jo keväällä pari viikkoa, ja paino kyllä lähti laskusuuntaan. Ei ehkä hirmuisen vauhdikkaasti, mutta kuitenkin selkeästi. Kesälomalla en millään jaksanut paastoilla, mutta nyt yritän ryhdistäytyä. Jotenkin voisin kuvitella, että tästä saattaisin löytää sen avun siinä tapauksessa etten tosiaan pääse leikkaukseen. Se että joka ikinen päivä joutuisin jokaisen suupalani miettimään, se ei vain toimi, tiedän sen kokemuksesta. Mutta kitupäivät mahdollistaisivat sen, että muina päivinä saisi syödä kohtuullisen vapaasti, ei toki överöiden.
Toistaiseksi oma kokemukseni 5:2 hommasta on, ettei se varsinaisesti aiheuta ahmimista, vaan päinvastoin saa normipäivien syömiseenkin tolkkua. Jotenkin ihan tavallinen kaurapuurokin maistui paastopäivän jälkeen taivaalliselle. Syömistä ikäänkuin arvostaa enemmän paastopäivän jälkeen. Jos niukat päivät alkavat aiheuttaa ahmimista muina päivinä, asiaa pitää miettiä uudelleen. Tällä viikolla pidin yhden paastopäivän vasta, mutta ensi viikolla olisi tarkoitus pitää kaksi. Itselläni helpottavana tekijänä on se, että mieheni pätkäpaastoilee myös. Huomattavati vaikeampaa olisi iltaisin vastustaa kiusausta yksin.
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Sotasuunnitelma
Minun on laadittava suunnitelma, joka toisaalta parantaisi mahdollisuuksiani päästä toivomaani laihdutusleikkaukseen, ja toisaalta myös sen varalle, etten siihen pääsekään. Sekin on hyvin mahdollista, ja joka tapauksessa minun on tehtävä jotain itselleni, sain siihen apua tai en.
Tällä hetkellä ykkössuunnitelmani on, että teen kaikkeni, että vakuutan lääkärit siitä, että minut kannattaisi leikata. Todistan motivaationi pudottamalla mahdollisimman paljon painoa omin voimin sen jälkeen, kun lähete on tehty, ja odottelen seuraavia käyntejä. Yritän pienentää mahalaukkuani pohjattomasta säkistä järkevämpään kokoon, ja yritän lisätä liikuntaa.
Perusteluita leikkaukselle minulla on paljon. Suurin lienee se, että olen yrittänyt KAIKKEA. Ja että osaan kyllä laihduttaa jonkin verran, mutta ainainen tappelu pohjatonta säkkiä vastaan ei vain onnistu, se on tuhoon tuomittua. Kylläisenä olisi niin paljon helpompi vastustaa kiusausta. Kuulemma monilla kiusaukset vähenevätkin leikkauksen myötä. Toisekseen minulla olisi vielä kuitenkin terveyttä ja toimintakykyä jäljellä, joten toipuminen voisi sujua paremmin, ja toisaalta leikkauksesta olisi vielä paljon hyötyä. En haluaisi odottaa, että terveyteni heikkenee, ja vasta sitten tarttua asiaan. Haluaisin kyetä tekemään kokonaisen työuran, enkä ainakaan joutua jäämään ennenaikaisesti töistä pois lihavuuden aiheuttamien vaivojen vuoksi. Ja lopuksi, minä HALUAN leikkaukseen. Haluan pienemmän mahalaukun. Haluan tulla kylläiseksi pienestä annoksesta. Haluan nauttia mausta, enkä määrästä, niin kuin olen tähän asti tehnyt. Minä haluan pysyvän muutoksen elämääni.
Uskoakseni työterveyslääkäri on aika helppo saada vakuuttumaan ja tekemään lähete eteenpäin. Mutta siitä eteenpäin en pysty sanomaan mitään. Tai oikeastaan uskon kyllä, että leikkaukseen pääseminen voi hyvinkin olla muuten mahdollista, mutta jokin terveydellinen seikka saattaa sen estää. Liian suuri ylipainokin voi vaikuttaa, mutta olen jo ajatellut, että en anna sen säikäyttää, jos vaaditaan isojakin pudotuksia ennen leikkausta. Siinä tapauksessa on vain pidettävä mielessä se miksi sen tekee ja muistettava ”palkkio”, pienempi masu ja kevyempi loppuelämä. Yksi minkä pelkään vaikuttavan heikentävästi mahdollisuuksiini, on refluksi. Tai ei minulla refluksitautia ole, mutta joudun syömään kortisonia erääseen autoimmuunisairauteeni, ja se kortisoni aiheuttaa refluksityyppisiä oireita, jotka kylläkin pysyvät kurissa vatsansuojalääkkeellä. Mutta silti pelkään mitä mahdollinen gastroskopia voisi paljastaa. Oikeastaan se kai on tällä hetkellä se ainoa, mitä osaan epäillä esteeksi. Nukutettukin minut on aikaisemmin ilman ongelmia.
Mutta entä jos en pääse leikkaukseen, tai jos vaikka pääsisin, mutta joutuisinkin odottamaan vaikka 2 vuotta? Noh. Tietääkseni paikkakunnallani jonot eivät hirveän pitkiä ole, alle vuodessa on mahdollista päästä leikkaukseen. Ja toisaalta, tässä kohtaa elämää ei enää 2 vuottakaan tunnu paljolta, jos tietää mitä odottaa. Mutta se että ei pääsisi leikkaukseen ollenkaan, se vaatisi ihan oman sotasuunnitelmansa. Jota minun olisi myös mietittävä. Vaikka suoraan sanottuna tuntuu aika neuvottomalle. Kuinka onnistuisin pitämään kiloni kurissa, jos sitten saisinkin painoni putoamaan merkittävästi? Kerran aikaisemmin olen pudottanut painoa oikeasti paljon, ja luulin jo silloin, että olen oppinut. Vaan en ollut. Tuli sitä ja tätä elämässä, enkä jaksanutkaan ajatella syömisiäni. Ja nyt olen 10 kg painavampi kuin silloin, kun aloitin sen ison laihdutuksen. Kyllä se syö luottamusta omiin kykyihin, siihen että muka voisin vielä onnistua ilman radikaaleja keinoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)