Ajatuksia

Huomasinpa tässä, että blogin aloittamisesta on pian kolme vuotta! Ja siitä heräsi ajatus lueskella alkupään tekstejä hieman sillä ajatuksella, että kuinka olen kenties matkani aikana kasvanut tai mitä olen oppinut. Vai olenko oppinut? Sen voin sanoa, että nämä kolme vuotta ovat kyllä olleet mullistavia elämässäni, nimenomaan suhteessa lihavuuteen, laihtumiseen, itsensä hyväksymiseen. Helppoa ei pelkästään, todellakaan, ole ollut, mutta tekisin kaiken uudelleen, jos olisi tarve.

No mitä minä sitten olen oppinut? Ensimmäinen asia  tulee esiin jo ihan ensimmäisestä tekstistäni. Esitän toiveeni siinä päästä laihdutusleikkaukseen. Ehkä en vain tiennyt oikeaa termiä ja siksi käytin tuota. Tai sitten en oikeasti vielä ymmärtänyt, ettei leikkaus itsessään laihduta, vaan sillä hoidetaan lihavuutta sairautena, ja minun itse on tehtävä kaikki työ. Kyllä minä taisin luulla, että sittenkun-elämä olisi helpompaa, että vain yksinkertaisesti leikkauksen jälkeen laihtuisin ja olisin sitten tyytyväinen. Siinä kohtaa tuntui, ettei mikään voisi tehdä onnellisemmaksi kuin laihtuminen.

Ehkä oli hyväkin, etten kaikkea tiennyt alkuvaiheessa. Minulla oli hyvin negatiivinen asenne esim. pussikuureja kohtaan, ja minun olisi saattanut lannistaa ajatus kahdesta (lopulta kolmesta) kuukaudesta enellä. Toisaalta tuolloin olin kuitenkin valmis turvautumaan vielä erilaisiin kikkakolmosiin laihtuakseni, melkein en muistanutkaan että 5:2-diettiä niin kovasti yritin noudattaa. Kyllähän minä sillä vähän tulostakin sain aikaan, ei sillä. Välillä nämä erilaiset dietit houkuttavat vieläkin, mutta yritän vältellä niitä ja malttaa mieleni. Olisi houkuttavaa pudottaa nopeasti muutama kilo ja sitten jatkaa hyvää syömistä. Mutta sen olen oppinut itsestäni, että ei kannattaisi. Syömisen rajoittaminen ja kieltäytyminen suistavat helposti hyvän perussyömisenkin pois raiteiltaan ja lisäävän vain mielitekoja.

Minulle on vaikeinta tasaisen hyvä syöminen edelleen, vaikka perusasiat sinänsä ovatkin kunnossa. Helposti tulee pieniä sortumisia, ja sen jälkeisiä milläänmitäänväliäole-ajatuksia. Ja sitten tulee tehtyä lisää huonoja valintoja. Jos olisin kolme vuotta sitten tiennyt, että joudun kamppailemaan tämän asian kanssa vieläkin, en tiedä mitä olisin päättänyt. Kyllähän minä salaa toivoin, että leikkaus ratkaisisi kaikki mielitekoasiat yms. Ja salaa toivoin normaalipainoon pääsyäkin. Leikkaustavalla tässä saattaa olla hieman jotain tekemistä, ehkä sleeve ei ole niin tehokas syömisen rajoittaja kuin ohitusleikkaus. Ja toisaalta sitähän juuri toivoinkin, että kuitenkin elimistöni säilyisi mahdollisimman normaalina leikkauksen jälkeenkin.

Yksi iso muutos pistää silmään noita ensimmäisiä tekstejäni lukiessa. Epätoivo. Se on kadonnut. Se hirmuinen epätoivo ja lannistunut olo, sitä ei enää ole. Elämä ja syöminen, laihduttaminen, ne eivät ole sillä tavalla taistelua enää, vaikka joudunkin kovasti omia valintojani miettimään ja järkeilemään, ja mielitekojakin vastaan kamppailemaan. Se ei ole kuitenkaan epätoivoista enää nyt. Hieman on olemassa pelko siitä, että mitä jos paino lähtee tosissaan nousemaan, mutta ehkä juuri sen verran on syytäkin sitä pelkoa olla olemassa, että pysyy nöyränä asian suhteen. Tämä ei todellakaan mitenkään vielä ollut tässä, niin kuin tavataan sanoa. Koko loppuelämä on vielä selvittävänä, lihomatta. Olen saanut apuja matkalle ja tolkkua päähäni aika paljon, mutta edelleen on se loppuelämä selvittävänä. On siinä hommaa. Siksi ei auta kuin sinnikkäästi jatkaa opettelua vain, muutaman viikon "repäisyillä" ei saavuteta isossa mittakaavassa mitään.

Noh, vähän sekavaa pohdintaa sieltä täältä. Jatkan toisella kertaa. Vielä loppuun kuva eilisestä ihanaakin ihanemmasta ruuastani, oih! Ratatouillea kauden kasviksista. Onneksi tätä on iso padallinen jääkaapissa, saa lämmitellä tänään ja huomennakin. Nam!

Elämää loman jälkeen

Niin se loma mennä viuhahti, juuri hetki sitten tuntui epätodelliselta että kokonaiset viisi viikkoa on lomaa, ja nyt se on jo takana. Ihan kiva loma oli. Paljon tuli otettu ihan vain rennosti, kaikenlaista pientä puuhastellen. Tallinnaa pidemmälle ei tänä kesänäkään menty, eikä kotimaassakaan kovin pitkälle tullut lähdettyä. Vähän mökkeilyä, hiukan telttailua, rannalla oloa, ystäviä, museoita ja touhuilua lasten kanssa, siinäpä se.


Ikävää on ollut se, että olen ollut hirveän kipeä. Reumatautini ei ole tasapainossa vähääkään, eikä Trexan ole auttanut vielä ainakaan yhtään. Ongelmia oikean kyynärpään ja ranteen, sekä vasemman nilkan ja jalkaterän kanssa on tosi paljon. Nyt töissäkin olen ollut rannetuen kanssa, ja mietin mitä tuolle nilkalle keksisin. Reumapolin kesäsulku on kyllä jo ohi, mutta yritän sinnitellä syyskuun loppupuolelle, mihin on varattuna kontrolliaika. Mutta kovin hyvältä ei tässä vaiheessa kyllä vaikuta.


Olen kuitenkin aina paremman päivän osuessa kohdalle harrastanut liikuntaa ja käynyt salillakin. Usein seuraava päivä on sitten hankalampi, mutta kuitenkin koen liikunnan niin tärkeäksi, että yritän sitä harrastaa. Issias muistuttelee herkästi myös olemassa olostaan liikkuessa, mutta ei kuitenkaan ole sellaiseksi hirveäksi hermokivuksi äitynyt. Mutta selvästikään pullistuma ei ole sieltä kokonaan ainakaan kuivunut kasaan.


Sinnittelyä siis vähän on elämä. Ja nyt sinnitellään myös jälleen kerran ja taas syömisten suhteen. Kesä on mennyt turhankin rennolla otteella, ja arkeen paluu on meneillään senkin suhteen. Paino alkaa taas ysillä, ja sekös ärsyttää. Mutta jaksan uskoa että se siitä putoaa takaisin kasin puolelle vielä. Lobotomian se varmaan vaatisi, että helpoksi muuttuisi herkkujen vastustaminen. Mutta yritän panostaa niin paljon hyvään ja monipuoliseen syömiseen, että se itsessään vähentäisi herkkumielitekoa. Haluaisin, että leikkauksen 2-vuotiskontrolliin mennessä saisin painon tukevasti kasin puolelle. Vaikka aikaa siihen ei kyllä ole kovin paljon, ajatella tosiaan että ihan pian on kaksi vuotta leikkauksesta! En ole hetkeäkään katunut, tai no ehkä ensimmäiset tunnin heräämössä olivat niin hirveät, että vähän saattoi kaduttaa, mutta ei sen jälkeen sitten enää. Yksi parhaita päätöksiäni elämässä oli leikkaukseen uskaltautua, ja myös se että vaadin sleeve-leikkaustapaa. Nyt se on nähty jo, että en pysty ilman tulehduskipulääkkeitä selviämään, olisi ollut ongelmallista ohitetun mahan kanssa.


Mukavaa elokuuta lukijoille, yritän hieman aktivoitua bloginkin suhteen, en halua sen kuivuvan kasaan.