Vihdoin uutisia...

Pitkä hiljaisuus blogin suhteen on taas ollut. Mutta kyllä minä täällä vielä olen! Ja nyt sain itseni kirjoittamaan, kun on ihan kunnolla kerrottavaa. Nimittäin bodylift- (tai runkoplastia, kuten lääkäri sanoi) roikkoleikkaukseni päivämäärä on selvillä, ja se onkin jo 25.4. Kolmen viikon päästä! Tämän viikon torstaina on esikäynti, eli hyvin pian tiedän lisää.

Hieman huolta on aiheuttanut se, että olen ollut tosi pitkään kipeänä. Ihan todella kipeä, keuhkot huonossa kunnossa, poskiontelotulehdusta jne. Astman oireet alkoivat tosi voimakkaina, vaikkei aikaisemmin ole astmaa ollut. Poskionteloltulehdus taustalla varmasti vaikutti, mutta nyt on huuhdottu ontelot puhtaiksi, jospa nyt kerkeäsin kunnolla parantua ennen leikkausta. Edellen on hieman ääni huonona ja poskiontelot erittävät, mutta en koe kipeä olevani kuitenkaan. Peukut pystyyn että olisin oikein hyvässä kunnossa kolmen viikon päästä!!!

Onhan tässä muutakin tapahtunut. Alkuvuodesta vedin tiukan kuuden ruokavalion Fitfarmin mukaan, ja sain painonkin hiukan laskemaan. Kummallista muuten, prosessin aikana pitkään aina oikein odotti että pääsee päivittämään painonsa tuonne seuranta-sivulle, ja nyt on pitkään ollut liian korkea paino siellä. Pitäisi katsoa mitä se tarkalleen nyt on. Joka tapauksessa sain täyteen -60kg-lukeman, joka oli jonkinlainen unelma minulle. Wuhuu! :) Ei se paino sinne alimpaan lukemaan suostunut jäämään kyllä, että pitäisi kai hyväksyä että minä nyt olen tämän kokoinen kuin olen. Luultavasti 85-86kg tällä hetkellä, hetkeen en ole tosin vaa'alla käynyt.

Minä lupasin niitä kuvia. Saatte ne kyllä, kunhan keretään kuvailemaan. Vähän hirvittää ajatus maharoikkojen kuvaamisesta, mutta kyllä minä ne otan. ;)

Kaksi vuotta leikkauksesta

Pitkä aika taas vierähtänyt ilman kuulumisia blogiin. Aika vain tuntuu menevän niin nopeasti, ja toisaalta elämä tuntuu asettuneen tämän lihavuusleikkausasian suhteen niin tuttuihin uomiinsa, ettei muka kirjoitettavaa tunnu olevan. Vaikka ei se oikeasti ehkä ihan niin ole edes, kyllä nämä asiat päässä pyörivät aina vähän, ja kyllä minulla vähän nyt uutisiakin on.

Kuukausi sitten tuli kaksi vuotta leikkauksesta täyteen. Wow. Silloin ennen leikkausta tuntui, ettei aika kulu millään, ja leikkaus "ei ole koskaan", kun vain odotti ja odotti. Ja tuntui muita jo leikattuja katsoessa, että itse en koskaan pääse tuohon vaiheeseen. Ja nyt minä olen tässä. Menossa ensi kuussa plastiikkakirurgin arvioitavaksi, että mitä korjaillaan. Huh.

Kontrollissa kaikki vaikutti olevan ihan hyvin. Verikokeiden tulokset olivat kaikki muut oikein hyviä, hieman rauta-arvot vain matalanpuoleisia. Mutta siinä ei ole mitään uutta, eikä leikkauksestakaan johtuvaa. Ravitsemusterapeutilla käydessä ilmeni ne pienet ongelmat syömisessäni, eli hieman liiallinen herkkujen syöminen ja toisinaan hiukan liian isoiksi kasvavat annoskoot. Näiden myötä pientä hypoilua ja/tai dumppaustakin on välillä tullut, ihan omaa typeryyttä. Maha on selvästi leikattu edelleen, pää ei. Eli hyvällä ja oikealla syömisellä olo on hyvä, huonolla huono. Luulisi että oisi helppoa!

Paino on hieman pudonnut, mistä iloitsen kovin. Näköjään se putoaisi, jos jaksaisin oikein tarkasti syödä ja olla. Mutta senhän tiedämme, etten jaksa, ainakaan koko aikaa. Ammattilaiset tosin olivat sitä mieltä, että on ihan ok elää niin kuin minä nyt elän, kunhan pidän huolen siitä, ettei paino ole vuoden päästä noussut, eikä kahden, eikä kolmen, neljän, jne... Niinpä niin! Loppuelämä olisi elettävänä, nöyränä on pysyttävä.

Mutta siitä plastiikkakirurgille menosta. Minähän olin alkujaan sitä mieltä, etten mihinkään korjausleikkauksiin edes halua mennä. Noh, en ehkä silloin vielä tajunnut, kuinka pahasti ne nahka tosiaan jää roikkumaan, kun paino putoaa paljon. Minusta ei vaatteet päällä näe roikkoja niinkään, mutta kyllä niitä on, joka paikassa. 2v-kontrollissa lääkäri oli sitä mieltä, että korjattavaa olisi vaikka kuinka paljon, jopa niin paljon että hieman hämmennyin. Eri asia on sitten tietenkin että mitä sanoo itse kirurgi. Eilen tuli aika, ja se on aatonaattona sopivasti. Saanen joululahjaksi leikkauspäätöksen??
Harkitsen roikkojeni kuvaamista tänne blogiin, niin että sitten voisi tulevaa leikkaustulostakin katsella ja vertailla. Mutta se ei ihan helpolle tunnu. Katsotaan nyt. Edistyskuviakaan en ole moneenkymmeneen kiloon varsinaisia ottanut, olisi ihan mielenkiintoista ottaa ne. Laitan nyt tähän alle kuitenkin yhden kuvan minusta tällä hetkellä.

Syksyisiä mietteitä

Syksy onkin jo pitkällä, hurjaa miten aika menee nopeasti. Ei mene kauaa kun on joulu! Olen alkanut vahvasti epäilemään, että "Ajan kello", jokin sellainen koko maailman aikaa mittaava kello on alkanut edistää. Tuntuu että vuosi kestää nykyään korkeintaan puoli vuotta jne. Vaan ei minulla toisaalta mitään sitä vastaan ole, vaikka joskus olisikin kivempi että vaikkapa mukava viikonloppu kestäisi kauemmin kuin sen pienen hetken. Meneepä toisaalta tylsemmätkin vaiheet nopeasti ohi!

En ole tullut kirjoittaneeksi mitään blogiin, vaikka itseasiassa aika paljonkin on ollut mielenpäällä laihduttamiseen yms. liittyen. Jospa nyt vähän osittain jälkikäteen kerron viime aikaisia vaiheitani. Minä lihoin kesällä kolme kiloa. Se aiheutti hirveän ahdistuksen ja pelon siitä, että paino ihan oikeasti on nyt sitten kääntynyt nousuun, eikä lihomista voi estää millään. Mieheni lihoi vielä huomattavasti enemmän. En koe, että olisin ihan täysin pieleen kesän elänyt, mutta tiedän kyllä, että etenkin herkkujen syöminen oli syypää tähän painon nousuun. Koukutun niin hirveän helposti makeisiin herkkuihin, ettei siinä ole mitään järkeä. Joulun jälkeenhän minun on aina pidettävä suklaalakko, ja näköjään myös kesäloman jälkeen on jälleen on pidettävä jonkinlainen katkaisu, tilanteen nollaus.

Mieheni oli omasta lihomisestaan ehkä vielä ahdistuneempi kuin minä omastani, ja hän päätti pitää kahden viikon pussikuurin. Ja aikani tuumittuani minäkin päädyin jonkinlaiseen osittaiseen ene-kuuriin. Söin pari Nutrilett-pussia päivässä, ja lisäksi runsaasti proteiinipitoista ruokaa ja kasviksia. Liikuntapäivinä myös hieman hiilaripitoista, esim. ruisleipää. Kaksi viikkoa mentiin näin, ja tulos oli ihan hyvä. Sain pudotettua kesäkiloni pois, ja vielä kilon lisääkin verrattuna tuohon painonseurannassa olevaan viimeisimpään merkintääni. Varsin hyvin siis meni. Mies laihtui vielä enemmän.

Aikaisemminhan olen kovasti ollut sitä mieltä, että tuollaisia "rutistuksia" ja kuureja en enää harrasta. Nyt se kuitenkin tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja oli yllättävän helppoakin. Mutta kyllä sillä vähän "jälkiseuraamuksiakin" on ollut. Ensinnäkin, minua alkoi ihastuttaa ajatus, että todellakin saan tehtyä painolleni edelleen jotain, jos vain päätän niin. Painoni ei ole pysyvästi jumissa tms., vaan jos oikeasti haluan, voin laihtua lisääkin. Ja tämä herännyt pieni toive yhdistettynä siihen, että paino ei pysykään ihan itsestään siellä alimmassa lukemassa, aiheuttavat nyt hieman ristiriitaa. Paino on nyt tuon saman kuin toukokuinen lukema, mutta haluaisin sen putoavan lisää. Ja se tarkoittaa että syömistä pitäisi ihan oikeasti rajoittaa. Ja jo ajatuksena se aiheuttaa syyllisyyttä syömiseen liittyen. Aina kun syö, tuntuu ettei pitäisi, tai ainakaan ei niin paljon. Ja sitten kaduttaa, kun on syönyt, että oliko nyt ihan pakko. Ja tämä jos mikä, on häiriintynyttä. Eli mitä? En tiedä. Haluaisin laihtua. En haluaisi kuitenkaan häiriintyä. Silti tekisi mieli syödä mahdollisimman vähän, vaikka tekeekin mieli syödä paljon, tai ainakin enemmän kuin vähän. Huoh.

Ensi kuussa on 2v-kontrolli leikkaukseen liittyen. Ihan hyvä näistä ajatuksista päästä keskustelemaan lääkärin ja ravitsemusterapeutin kanssa. Vaikka tiedän kyllä, mitä rt sanoo. Hän sanoi jo viimeksi, että älä ala laihduttelemaan ja pitämään kuureja, vaan keskityt hyvään syömiseen. Mutta kun. Vähän haluaisin vielä laihtua. Pikkuisen edes.

Paluu vanhan tsempparin luo...

Kylläpä on saatu tämä toukokuun alku nauttia älyttömän ihanasta kesäsäästä! Niinkin ihanasta, että eilen vähän käräytin nahkaani parvekkeella, autsista. Dekoltee on nyt punainen ja kuumottava, ja hieman käsivarret ja paikoitellen kasvotkin. Ei nyt mikään pahin mahdollinen kärähdys, mutta vähän liikaa siis innostuin auringossa oleilemaan. Oli vain niin älyttömän ihanan lämmintä, että piti sähkögrillikin ottaa käyttöön ja grillata kasviksia, halloumia ja soijamakkaraa parvekkeella. Meillä on pari kesää ollut sellainen sähkögrilli, joka on taloyhtiössämme sallittu, ja vaikkei se kunnon hiiligrillille tietenkään vedä vertoja, niin on se silti aika kivaa siellä kokkailla. Ja aiheuttaa kateutta naapureille ihanalla tuoksulla!

Asetin loppuviikon tavoitteeksi puhua herkkuhimosta ja muusta läheisteni kanssa, käydä vaa'alla ja asennoitua jälleen kerran parantamaan syömisiäni. Tämän tavoitteen saavutin. Viikonloppuna tuli vielä syötyä aika hm, rennosti, mutta nyt tästä aamusta alkoi jälleen kerran ryhtiliike. Tein myös sellaisen päätöksen, että  vanha luottoystäväni näissä puuhissa jo vuosia, vuosia ollut Kiloklubi, saa jälleen astua mukaan kuvioon. Kiloklubi muuttui maksulliseksi jossain vaiheessa, enkä sitten heti jäsenyyttä jatkanut. Yritin opetella käyttämään Fatsecretin hieman vastaavaa palvelua, mutta en jaksa millään alkaa punnitsemaan ruokiani, mitä olisi alkuun ihan pakko tehdä, koska siellä lähes kaikki ilmoitetaan grammoina. Tiedänhän minä että se olisi tarkempaa, mutta toisaalta en edes halua lähteä niin tarkasti kaikkea laskemaan. Tähänkin asti olen pärjännyt hyvin sillä, että juustoviipale on juustoviipale, eikä tarkkaa grammamäärää tarvitse tietää. Lähinnä uskon Kiloklubin ruokapäiväkirja tsemppaavan taas tässä ryhtiliikkeen alussa. Ei ole kiva syödä mitään epäterveellistä ja joutua sitä merkkaamaan ruokapäiväkirjaan, heh.

Eli siis, nyt olisi tarkoitus elää terveellisemmin, ja millä keinolla hyvänsä selättää tuo kamala syömis- ja erityisesti herkkuhimo. Paino ei onneksi ollut paljon noussut, kilon verran kuukauden takaisesta. Vyötärö on enemmänkin turvoksissa, joten näkee että syöty on! Mutta uskoisin, että tuo plussaus on jo tämän viikon jälkeen hoidettu, jos ja kun pysyn ruodussa. Se mitä tuo ruodussa pysyminen tarkoittaa, lienee  tulkinnan varainen kysymys, jota pitäisi hieman miettiäkin. En ehdottomuuksiin yleensä ottaen halua lähteä, mutta toisaalta kun on tarkoitus katkaista tuommoinen huonojen valintojen kierre, niin jonkinlaista ehdottomuuttakin voi tarvia. Mutta toivoisin, ettei sitä tarvittaisi. Toki yritän kovasti pitää kiinni siitä, etten mene kauppaan ostamaan jäätelöä, karkkia, suklaata tms., mutta jos vaikkapa kylässä olen käymässä ja jotain on tarjolla, niin voin kyllä vähän ottaa. Kokonaisenergiamäärästä aion pitää kiinni joka tapauksessa, että se pysyy alle kulutuksen. Ja jos tekee tiukkaa, tulen vaikka sitten tänne blogiin kiukkuamaan!

Korjausliikkeen tuloksia

Vajaa kuukausi sitten tein korjausliikettä syömisiini, etenkin arkisyömiseen. Näyttäisi siltä että se on toiminut. Nyt ollaan taas alimmassa painossa, ja vyötäröltä jälleen sentti on kadonnut. Kertaalleen vaaka jo näytti ihan uuttakin lukemaa, 91-alkuista siis, mutta se oli vasta tuommoinen yksittäinen väläytys, ehkä pieni lupaus siitä että suunta on oikea. Vyötäröstä on nyt sitten kadonnut kokonaiset 40cm, ja se on kyllä aika paljon se, kun mittanauhan kanssa asiaa tutkailin.

Käytännössä olen selkeästi vähentänyt syömistä esim. töissä. Tiedän että ravitsemusterapeutti saattaisi olla eri mieltä asiasta, että aamupalan ja lounaan välinen aika jää hiukan liian pitkäksi (4 tuntia). Koen kuitenkin etenkin veden juomisen kannalta tämän oleelliseksi, koska se jää muuten minulla hiukan liian vähäiseksi. Nyt panostan siihen, että yhteentoista mennessä olisin litran pullon juonut vettä, ja se kyllä pitää mahankin sitten aika täytenä.

Työpaikkasyömisiäni olen muutenkin yksinkertaistanut. Olen syönyt nyt pidemmän aikaa lähes joka päivä purkillisen rahkaa sekoitettuna hedelmien kanssa (ananas+appelsiini+banaani) ja syönyt tuon satsin kolmessa osassa. Toisinaan saatan syödä jo ennen lounasaikaa vähän, toisinaan syön ensimmäisen kerran vasta puoliltapäivin. Viimeiset lusikalliset syön vähän ennen kotiin lähtöä, jolloin esim. kaupassa käynti on paljon helpompaa, kun ei ole ihan kiljuva nälkä.

Liikunnan suhteen on nyt vähän ollut hankalaa. Löysin Elixiasta aivan älyttömän ihanan uutuuden, 21 minuutin hiit-tyyppisen erittäin kovalla sykkeellä tehtävän jumpan. Se koostuu kolmesta 7 minuutin pätkästä, käytännössä pelkkää hyppimistä, juoksua jne. Kaksi kertaa kerkesin käydä, yhdistin tuon siis joko toiseen ryhmäliikuntatuntiin tai salikäyntiin, ja nautin suunnattomasti. Oli vaikea uskoa, että kykenin hyppimään ja juoksemaan käytännössä 21 minuuttia putkeen! Sykemittari huusi kyllä punaisella, mutta ei tullut huono olo. Voi sitä endorfiinipöllyä tuon jälkeen! Vaan polvenipa oli sitä mieltä, että ei sovi ei. Oikea polvi on kipuillut kaksi viikkoa, nyt alkaa olla sen tuntuinen että voisin kokeilla kestäisikö kyykkäämistä tms. Harmittaa, kerkesin jo innostua siitä, että tuossa olisi jumppa, jolla oikeasti voisin saada kuntoni kohenemaan. Ja että kenties joskus jaksaisin juostakin tuon seurauksena. Luulen että tasahypyt olivat ne, jotka ärsyttivät polvea erityisesti. Kyllähän siellä olisi hypyttömätkin versiot, mutta jotenkin tuntuu idea katoavan, jos kovasti alkaa keventelemään.

Muutenkin on vähän ollut hankalaa kipujen kanssa. Vasen olkapää on pahana, samoin oikea kyynärpää, ja edelleen ja ainavaan myös selkä. Sitten tuo polvikin vielä. Eli vähän niin ja näin tuon liikunnan kanssa. Aina välillä ei meinaa hyvä asenne riittää, vaan meinaa kyllästyttää. Olisi se paljon mukavampi liikkua jos ei sattuisi. Sohvalta kun nousen, mies katsoo huolestuneena ja kysyy "mihin sua sattuu". Eli kai se liikkuminen tai etenkin liikkeelle lähtö on sen näköistäkin, että sattuu. "Vähän joka paikkaan". Puuh.

Ryhdistäytymistä

Paluu arkeen jälleen kahden viikon loman jälkeen. Vähän tympäisi tulla töihin, mutta noin muuten normaalirytmiin palaaminen tuntuu kyllä jopa helpottavalta. Olimme lomalla yhteensä viikon kyläpaikoissa, eikä se lihavuusleikatun ruokarytmistä saatika laadusta kiinni pitäminen oikein onnistunut. Liian pitkiä taukoja syömisten välillä ja sitten hieman liian isoja annoksia sen vuoksi, ja laatu ihan sitten sitä mitä kulloinkin sattui olemaan. Perusruoka ihan hyvää kylläkin, mutta esim. maitotuotteet olivat ihan minimissä, ja esim. suklaata meni edellisjoulun tapaan aivan liikaa. Ja joulutorttuja! Ikinä en niistä ole suuremmin piitannut, nyt viimeisen viikon aikana olen syönyt vaikka kuinka monta, kääks!

Mutta tänään siis alkoivat työt, ja pakkasin jo rutiiniksi muodostuneet eväät kassiin, pikkuisiin rasioihin kunnon ruokaa, rahkaa ja hedelmiä, täysjyväleipää ja juomaksi pieneen pulloon piimää. Pieniä annoksia ja välissä korkeintaan kolme tuntia. Ja lisänä "kurinpalautuksessa" jälleen suklaalakko. Että pääsee irti tuosta mokomasta. Mikä siinä onkin, että joulu ja suklaa muka kuuluvat niin tiivisti yhteen?! Taas olen kaksi viikkoa syönyt ihan joka päivä vähintäänkin muutaman suklaapalan, joinakin päivinä huomattavasti enemmänkin kuin vain muutaman. Mutta sen lopetin eilen. Enkä usko olevan liian vaikeaa. Jos hirveä makeanhimo vaivaa, ostan tikkareita ja teen hyvää rahkaa korvikkeeksi, näillä uskon makeakoukun selättyvän.

Joulu ei vaikuttanut painoon mitenkään, mutta uusi vuosi ja siihen liittyvä viiden päivän kyläily vähän vaikuttivat, eli hiukan on paino kohollaan nyt. Kaksi kiloa tarkalleen ottaen. En pidä siitä, mutta toisaalta olisi aika ihme, jos ei se näkyisi painossa, että on ihan väärin syönyt. Uskon noiden tippuvan ihan itsekseen pois, kun vain noudatan normaalia rytmiäni syömisen suhteen. Pieni houkutus olisi taas siihen, että vähän kiristäisi enemmänkin, tiputtaisi muutaman kilon vähän tiukemmalla ruokavaliolla. Mutta jotenkin vastustaa kuitenkin. Vai selittelenkö vain itselleni? Että pystyisin kyllä mutten halua muka? Kyllä haluaisin, tietenkin haluaisin. Luulen että myös pystyisin. Mutta se tiukentelu, se arveluttaa. En haluaisi syömisten alkavan hallita minua. Ja toisaalta, pelkäänköhän myös hieman syöttää syömisiäni Kiloklubiin, mitä jos syönkin aivan liikaa jo? Vaikka sehän olisi sitten tärkeä huomata. Ja pitäisihän sitä välillä kai tarkastaa saanko tarpeeksi proteiiniakin. Hmm. Ehkä rohkaistun ja vähän täyttelen ruokapäiväkirjaa tällä viikolla. Pieni syömisen siistiminen varmasti onkin paikallaan, mutta mitään tiukkaa diettiä tuskin aloitan joka tapauksessa. Aina minä tätä samaa mietin!!!

Vaatteista mukavaa huomiota. Vaatekoko on pienenemään päin ollut edelleen. Nyt minulla on käytössä kahdet Zizzin slim-malliset housut kokoa 42. Aika napakat kyllä ovat, etten nyt ihan voi kehuskella niistä ulos pian laihtuvani, mutta joka tapauksessa pienimmässä Zizzin koossa nyt ollaan. Se tuntuu aika huikealle. Kun Zizzi tuli Tampereelle muistaakseni n. kolme vuotta sitten, olin kauhuissani siitä, että minulle mahtui päälle vain Zizzin suurin koko xl. Silloin jotenkin tajusin, että olen kyllä melkoisen iso, kun isojen naisten vaatteita myyvän liikkeen suurin koko vain mahtuu päälle. Vähän ehkä pelästyinkin, että mitä jos lihon vielä isommaksi? Ja varmasti olisin lihonutkin, ellen olisi tähän prosessiin lähtenyt. Minulla on edelleen ensimmäiset Zizzistä ostamani topit olemassa, punainen ja sininen pitsihelmainen toppi. Sinistä pidin jossain vaiheessa yöpaitana, nyt se alkaa olla siihenkin liian iso. Punainen on muistona. Pitäisikin ottaa niistä kuvat tänne blogiin. Molemmat olivat uutena ihan makkarankuoria päälläni.

Mukavaa pakkasviikkoa kaikille! :)

Rautatiputukseen mars

Viimeksi kerroin vuosikontrollista ja siitä kuinka kaikki oli ihan hyvin. Noh, tuota hb-asiaa selviteltiin hiukan lisää omasta pyynnöstäni, kun olen niin kovin väsynyt ollut. Lääkäri määräsi erilaisia rautatutkimuksia useita, ja niiden tulokset ovat nyt valmistuneet. Tulos on, että minulla on paljon pahempi anemia, kuin tuo hb 110 antaa ymmärtää. Kaikki rautavarastoni ovat ihan tyhjät, rauta ei imeydy suun kautta ilmeisesti ollenkaan. Tämmöinen anemia ei kehity hetkessä, vaan on todennäköisesti vuosien seurausta. Tulehduksellinen reumasairaus ja kortisonilääkitys lienevät syylliset, eikä kasvisruokavalio tietenkään varsinaisesti autakaan asiaa. Nyt on luvassa sitten rautatiputus suoraan suoneen ensi keskiviikkona. Toiveet sen suhteen ovat korkealla, olisi niin mukava piristyä!

Väsymyksen lisäksi on muutakin harmia ollut terveyden kanssa. Migreeni on vaivannut päivittäin ja välillä kaksikin kertaa päivässä, ja sen syyllinen uskon olevan poskiontelovaivan, joka on piinannut kesästä saakka. Luulen, että tuo oikeanpuoleinen ontelo vaatisi taas käsittelyä, kaksi kertaa siihen on FESS jo tehtykin. Lääkäriaika on kyllä varattuna, mutta vasta parin viikon päästä on se. Toivon saavani lähetteen erikoislääkärille, koska ilman viipalekuvaa ei siitä selvyyttä luultavasti saa.

Sitten ihan muuta asiaa, minä olen tullut työpaikalla "kaapista ulos"! Päätin erilaisten arvailujen ja vihjailujen, nimenomaan takana tapahtuvien, vuoksi kertoa kaikille, että minulle on tehty leikkaus. Se oli hyvä ratkaisu, nyt ei tarvitse piilotella pieniä ruokakippoja ja miettiä millä verukkeella syön vain vähän pikkujouluissa jne. Palaute on ollut ihan hyvää, olen tyytyväinen että kerroin. Nyt kun kuitenkin suurin osa työstä on jo tehty ja olen alkanut uskoa siihen, että tämä on pysyvää, oli oikein hyvä aika kertoa. Kerroin myös halunneeni ikäänkuin työrauhan aikaisemmin, en halunnut että syömisiini kiinnitetään liikaa huomiota.

Painosta muutama sananen. Minulla on tunne, että paino ei ole pitkään aikaan pudonnut yhtään. Kuitenkin kun nyt pitkästä aikaa päivitin luvut tuonne painonseurantasivulle, huomasin että onhan se laskusuuntainen hissukseen ollut edelleen. Se on jännä miten hidasta painonlaskua ei tavallaan huomaa edes arjessa, mutta sitten kun päivittää harvakseltaa lukemia tuonne listaan, huomaa että onhan se vähän pudonnut. Eli siis, en ole totaalisen jumissa painon suhteen edelleenkään. :) Olen tyytyväinen, vaikken laihtuisikaan enää, mutta toisaalta haaveissa olisi se, että joskus se paino alkaisi luvulla 8. Pakkomiellettä en siitä halua kehittää itselleni kuitenkaan.

Mukavaa loppuviikko lukijoilleni! :)

Kuvavertailua ja pohdintaa

 Mies otti minusta viikonloppun valokuvan takaapäin kun olimme ulkona. Ulkoilutin uusia jumppahousujani, koska en ollut vielä varma rohkenisinko pukea niitä päälleni Elixiaan, heh.
Housut olivat kyllä niin älyttömän mukavat päällä, että olen niitä nyt jumpalla todellakin pitänyt.


Mutta se kuva takaapäin. Itseään harvoin näkee takaapäin, ja siksi olen tuota kuvaa nyt katsellut ja yrittänyt miettiä miltä se näyttää. Vasemmalla puolella oleva kuva on projektin alussa otettu, ja olin siitä ihan hirveän järkyttynyt silloin.  Harmi toisaalta nyt että kuva on noin musta, ei näe kunnolla. Tai näkeehän siitä, että olen valtava, ja se on kai se oleellisin asia. Ja jotenkin itse en heti edes tajunnut silloin että olen tuossa takaapäin! Melkein samanlainen molemmilta puolilta, heh.

Noh, uusi kuva sitten. Toisaalta ensin olin positiivisella mielellä, ajattelin että vaikka olen isokokoinen edelleen, näytän kuitenkin jokseenkin normaalilta. Vaatteita on yläkropassa toki paljon enemmän tuossa kuvassa, mutta kai siitä silti voi päätellä jotain, ehkä?

Toisaalta kun tuota kuvaa olen enemmän katsonut, on alkanut tuntua siltä, ettei mitään laihtumista näy paljon missään. Tai korkeintaan hyvin vähän. Jonkinlainen pieni ahdistuskin iski siitä, että en ole pitkään aikaan laihtunut lisää. Paino on jopa pikkuisen plussalla alimmasta lukemasta. Ja sitten toisaalta ihan ällöttää oma ulkonäkökeskeisyys. Tuijottaa nyt omia kuvia ja niistä ahdistua tai yhtään mitään. Olen joka tapauksessa keventynyt aika paljon, ja se tuntuu kyllä olossa ja varmasti vaikuttaa terveyteenkin. Miksi siis pitää edes miettiä näitä ulkonäköasioita?

Oleellinen kysymys tällä kohtaa minulla lienee, että voisinko hyväksyä itseni tämmöisenä? Paino ei mitenkään itsestään näytä enää putoavan, sen eteen pitäisi tehdä ihan kunnolla töitä. Ja vähän pelkään sitä. Jos alan laskemaan kaloreita enemmän ja rajoittamaan syömisiäni isommin, pelkään että ajaudun siihen samaan kierteeseen, joka minut alunperin lihotti. Tottakai haluaisin laihtua vielä, paljonkin. Mutta sitä en halua, että kaikki alkaa pyörimään laihduttamisen ympärillä. Oikeastaan koko laihduttaminen on semmoinen asia, mitä en haluaisi. Mutta sitten pitäisi kyetä hyväksymään se, että näytän takaa tuolta kuin tuossa kuvassa. Ja että olen edelleen merkittävästi ylipainoinen.

Uusi reumadiagnoosi?

Kipua ja vaivaa oli edellinen teksti. Niin on tämäkin. Taivuin viimein selkäni vuoksi ja menin lääkäriin. Ja: kaikki oireeni sopisivat selkärankareumaan. Ihan kaikki, veriarvoista lähtien akillesjänteen kiinnityskohdan tulehdukseen saakka. Vain iriittiä, eli värikalvon tulehdusta silmissäni ei ole ollut. Kaikki muu löytyy. Tänään siis kuvattavaksi, ja ensi viikolla reumalääkärille. Kokeeksi sain Arcoxiaa, joka on kyllä tulehduskipulääke, mutta hiukan hellempi mahalle kuin muut, ja pitkävaikutteinen vain kerran päivässä otettava. Sitten toivotaan että leikattu mahani kestää sitä, edes vähän aikaa. Tuntuu nimittäin auttavan. Selkä on vähemmän kipeä kuin moneen kuukauteen. Ei kuitenkaan kivuton, se nyt olisi liikaa pyydetty.

Tässä sitä tuumaillaan ja sopeudutaan ajatukseen, että minulla saattaa olla kohta toinenkin reumadiagnoosi. Ehkä. Enemmän yllätyn jos se ei sitä ole, sen verran tutulta kaikki teksti aiheesta kuulostaa.

Jos jotakuta kiinnostaa, niin paino on samoissa lukemissa aina vain. En ole sille yrittänyt aktiivisesti mitään tehdäkään, en ole jaksanut oikein mistään kieltäytyäkään. Liikuntaa on tullut paljon lisää, mutta sen vaikutus painoon on yleensä ennemmin kilon nousu kuin lasku. Pitkällä tähtäimellä toki voi olla laskusuuntainenkin. Tavoite on jossain vaiheessa muutama kilo saada pois vielä, mutta oloni on aika mukava näinkin. En jaksa stressata painon putoamattomuudella siis.

Sappileikkaus ja viidenkympin rajapyykki

Kaksi uutista. Ihan hyviä kai molemmat, vaikka leikkaus hirvittääkin vähän. Eli siis, mulle tosiaan on tullut sappikohtauksia edelleen, ja leikkausta päätettiin aikaistaa. Ensi maanantaina on leikkauspäivä jo. Hyvä juttu sinänsä, kohtaukset on hirveitä, ja riski sappirakon tulehtumiselle kasvaa koko ajan. Tyhmää on se että kesää menee toipumiseen, ei pääse uimaan jne. Mutta toivotaan että toivun yhtä hyvin kuin lihavuusleikkauksesta, silloin ei koko kesä mene hukkaan.

Toinen uutinen, olen nyt täydet 50kg kevyempi kuin painavimmillani projektin alussa. Tarkalleen ottaen pudotusta on nyt 50,5kg. Se tuntuu aika hienolle, ja vähän käsittämättömällekin. Kokonaisen ihmisen verran olen laihtunut!

Kuulumisia vapun jälkeen

En uskalla vielä uskoa, että jumi sinänsä olisi ohi, todennäköisesti se vain hieman hellitti otettaan ja ihan pian kiristää sitä taas uudelleen. Mutta kilo kuitenkin ollaan tultu alaspäin tässä, ja vaakalukema on jäänyt sinne alle sataseen. Mä olen muuten päättänyt sitten kuitenkin käydä vaa'alla joka aamu, ja minulla on siihen perustelutkin. Jos ajattelen että käyn vain kerran viikossa tai peräti harvemmin, kerään paineita siihen punnituskertaan selvästi enemmän. Ikäänkuin että "pakko sen nyt on olla vähemmän". Ja tosiasia on, että saatan hyvinkin olla kuukaudenkin samassa lukemassa. Eli olen päättänyt opetella suhtautumaan aamupunnitukseeni mahdollisimman neutraalisti. Olen päättänyt oppia sietämään lukeman jumittamista tai jopa pientä kasvamista.

Kävin maanantaina sappiepäilyn vuoksi lääkärissa. Sain viime viikolla toisenkin sappikivikohtaukseksi sopivan kohtauksen, keskiviikkona. Söin turkkilaista jogurttia ja pähkinöitä, mahan ihan täyteen. Sitten taas kärvisteltiin vartin verran vaakatasossa ja yritettiin hengitellä edes jokseenkin rauhallisesti. Kohtaus alkoi todella yhtäkkiä, kuin nappia painamalla, ja samoin se sitten loppuikin. Lääkäri oli hirveän nuori ja kokematon, eikä tiennyt kuulemma mitään lihavuusleikkauksista. Sappivaivoistakin luki koneelta siinä samalla. Kysyi oliko minulla itselläni jokin ajatus jostakin tietystä kokeesta tms., minkä haluaisin tehtävän. Eihän minulla ollut, minua vain arvelutti tämä ikäänkuin itse tehty diagnoosi, kun kuitenkin minulla on leikattu mahakin. Että jos siellä vaikka olisikin jotain muuta pielessä. En minä siihen usko, mutta kuitenkin. Ja piti minun saada Litalgin-reseptikin uusittua.

Noh, päädyimme sitten siihen, että lääkäri selvittelee asiaa kokeneemmalta kollegaltaan. Että onko tarvetta esim. ultrata mahaani, kun se viime syksynä on kuitenkin tehty. Tai onko hyötyä verikokeita katsoa. Ehkä itse toivoisin, että kertaalleen ainakin katsottaisiin maksakokeet, niitä ei kaikkia oltu ennen leikkaustakaan kuitenkaan katsottu.

Uusia kohtauksia ei ole ollut. Olen syönyt ihan normaalisti, mutta en isoja määriä raakoja kasviksia (jäävuorisalaattia kyllä olenkin, mutta se ei tunnu oireita aiheuttavan), rasvaisia maitotuotteita tai pähkinöitä. Kipuja ei siis ole ollut, mutta olen kyllä joutunut tässä viimeisen viikon aikana oksentamaan muutaman kerran. Nämä ovat olleet ihan omaa typeryyttä, liikaa makeaa kerralla. Vappuna oksensin pariinkin kertaan syötyäni munkin ja haukattuani sen jälkeen vielä palan suklaapiirakastakin. Eilen oksensin syötyäni kahvin kanssa kaksi palaa valkoista Tobleronea, uhh. Makea rasvainen on ihan selvästi mulle se pahin juttu, jolla saan itselleni kyllä huonon olon, jos en käyttäydy järkevästi.

Sain muuten varattua itselleni ensi viikolle ajan sellaiselle fysioterapeutille, joka antaa myös akupunktio-hoitoja. Tuon niskahartiaseudun vaivan vuoksi siis. Välillä on ollut hieman parempia päiviä mulla, mutta kyllä ne lihakset aika jumissa ovat edelleen, ja joka päivä pitää venytellä yms., että yleensä selviytyy jotenkin. Kovasti odotan, että saisin apua tuosta akupunktiosta.

Wuhuu!

Pieni, mutta merkittävä nytkähdys alaspäin painossa, sillä tänä aamuna vaaka näytti ensimmäisen kerran alle sadan lukemaa, eli 99,9kg oli aamun paino! Tämä luo uskoa siihen, että kylläse paino vielä siitä tippuu, jossain vaiheessa. Vaikkakin kovin hitaasti, niin onhan se suunta silti alaspäin. :)

Pääsiäisen jälkeen...

...oli sitten melkoisen vaikea päästä sängystä ylös ja töihin. Heti kun on hieman tavanomaista enemmän vapaata, menee ikäänkuin rytmi sekaisin ja arkeen paluu tuntuu vaikealle. Meillä oli kyllä hirmuisen mukavaa pääsiäisenä, oltiin ystäviä tapaamassa Oulun suunnalla, paluumatkalla poikettiin vähän sukulaisiakin moikkaamassa Pohjanmaalla jne.

Tästä tulikin mieleen, että minulla on ajoittain vaikeuksia kommenttien julkaisun suhteen, esim. nyt pääsiäisenä näin puhelimesta että olisi kommentti odottamassa hyväksyntää, mutta en päässyt sitä julkaisemaan. Vanha puhelimeni ei oikein jaksa näitä hommia, eikä ollut konetta mukana. Joskus hyväksyntä toimii puhelimella, mutta en pääse itse kommentoimaan. Eli haluan kaikkia kiittää kommentoinnista, oikein tosi kovasti, se lämmittää mieltä hirmuisesti! Enkä tylyyttäni jätä vastaamatta, vaikka joskus näin on saattanut käydä, etten sitten ole myöhemmin muistanutkaan vastata. Vaikka blogi on itselle tärkeä kanava purkaa kaikkeen tähän elämänmuutokseen liittyvää asiaa, niin kyllä lukijat antavat sille ihan uuden merkityksen, kiitos siis teille jokaiselle!

Mulle tuli ennen pääsiäistä postin mukana kutsu ravitsemusterapeutille ensi kuussa, puolivuotiskontrolliin. Ja nyt pitäisi pitää kolme päivää ruokapäiväkirjaakin etukäteen. Ihan mukava mennä käymään ja juttelemaan näistä asioista. Toivoisin vain kovasti, että paino suostuisi ennen sitä hiukan taas putoamaan. Alimpaan lukemaan on tullut muutama sata grammaa lisää, kovasti se vastustaa etten sinne alle satasen meinaa päästä! Sinänsä on kyllä aivan mielettömän mahtavaa, että mitkään tämmöiset pääsiäiset tai muut eivät painoa enää nosta, kuten ennen. Ennen tiesi aina ennen pyhiä, että ensi viikolla on paino vähintään +2kg, ja usein syöminen vielä jäi "päälle", ja paino jatkoi sitten nousuaan. Nyt paino vaihtelee +/- muutama sata grammaa, eikä siinä tosiaan edes tunnu olevan juuri mitään logiikkaa, että mitä se milloinkin näyttää. Vaikka paino ei suostuisi enää putoamaankaan, tämä on ihan mahtavaa, ettei enää tarvitse katumusharjoituksia harjoittaa lomien tai juhlapyhien jälkeen!

Mukavaa viikkoa kaikille, onneksi on jo tiistai, perjantai on ihan kohta! ;)

-45kg!

Eilen tuli täyteen puolipyöreä lukema, eli kokonaispudotus nyt 45kg lähtöpainosta. Tässä kuussa paino sitten lopulta putosikin ihan kivasti, vaikka onkin ollut tunne että jumittaa. Pari kiloa kuukaudessa on lopulta ihan hyvä tahti pudotella kiloja. Tyytyväinen olen! :)
Eilen vaa'alla oli myös ensimmäisen tuo lukema, tasan sata pilkku jotain. Voi että miten odotan sitä, että siitä satasesta päästään jossain vaiheessa kokonaan eroon! Saattaa olla, että sinä aamuna kun vaaka ekan kerran sen näyttää, päästän pienen kiljaisun! :)

Viime viikko oli kohtuullisen hyvä liikuntaviikko. Kolme varsinaista liikuntapäivää, eihän se nyt superhyvin ole, mutta kuten sanoin, kohtuullisen hyvin kuitenkin. Alkuviikosta käytiin miehen kanssa lenkillä, josta osa mentiin juosten. Huomattavasti kevyempi on askel kuin vuosi sitten, jolloin ensimmäistä kertaa kokeilin juoksuaskeleita. Juosta jaksoin puolet pidempään kuin viime keväänä, kylläkin alamäkivoittoisesti. Loppumatkasta kävelyn lomaan vielä sadan metrin pyrähdyksiä hölkkäsin. Keuhkot tykkäsi vähän huonoa hengästymisestä ja verenmaku oli suussa, mutta aika hyvä mieli että kuitenkin sain itseni piiskattua juoksuaskeleita ottamaan. Vähän heikotti lenkin jälkeen, mutta ei liikaa. Muut liikuntasuoritukset olivat sali + uinti-yhdistelmä keskiviikkona ja eilen vesijuoksu.

Yksi kurja asia kuitenkin nyt tähänkin postaukseen. Perjantaina olin lähdössä työkavereiden kanssa ravintolaan syömään. Se ei ollut sinänsä tietenkään yhtään kurjaa. Mutta ei se lähteminen helppoa ollut. En ollut valinnut vaatteita valmiiksi, koska tiedän että minulla on hyviä ja kauniita vaatteita useampikin vaihtoehto, minkä voisin valita. Sopivan kokoisiakin. Mutta jotenkin minulla taas vinksahti päässä kun piti pukeutua, eikä mikään meinannut sopia. Peilikuva heittäytyi todella hankalaksi, ja melkein epätoivon vallassa sovitin ehkä kymmentä erilaista vaihtoehtoa. Jopa kolmet erilaiset rintsikat piti kokeilla, kun oli vääränväriset olkaimet, vääränmallinen selkäosa, selkämakkarat esiin puristavat jne. Näin vain makkaroita ja roikkuvia ruumiinosia peilistä. Lopulta oli pakko vain jättää päälle se mikä oli, koska kello oli niin paljon että oli pakko lähteä. Ilta oli lopulta hyvin hauska ja vaatteessakin oli ihan kiva olla, mutta kyllä minä olin itseeni kamalan pettynyt taas. Miksi minusta on tullut näin tyhmä? 45kg sitten pistin päälleni parista vaihtoehdosta mieluisamman, eikä siitä sen enempää. Nyt peilaan ja olen tyytymätön ja melkein en pääse lähtemään. Ei ole kivaa. Päänuppi typeröi, töitä on vielä paljon. Jotenkin voin tavallaan ymmärtää, että jollakin voi tulla olo, että "en syö enää mitään". Itse en syömättömyyteen ole koskaan ollut taipuvainen, ja onneksi kai niin. Nyt olisi niin saattanut käydä muuten.

Kevätkuulumisia

Kevät se etenee, vaikka juuri tänä aamuna maa olikin valkoinen. Eipä sitä lunta onneksi paljoa tullut kuitenkaan, juuri sen verran että valkoiselta näyttää. Uskomaton ajatus, että parin kuukauden päästä on ihan kesä jo! Kesälomatoiveetkin pitäisi jo esittää pikkuhiljaa. Luultavasti pidän viisi viikkoa lomaa kesäkuun lopusta alkaen, tuskin maltan odottaa!

Minulla on ollut tässä ihan kohtuullisen hyvä vaihe kaiken suhteen. En haluaisi että asia on niin, että jos vaakalukema suostuu pienemmäksi, minulla on hyvä vaihe, ja jos se ei suostu, meneekin huonommin. Vaaka ei saisi määrittää elämääni mitenkään, mutta pakko myöntää, että tässä vaiheessa se hieman kuitenkin näin tekee. Sen asian kanssa on työskenneltävä. Toisaalta olen kuitenkin taipunut siihen ajatukseen, että ehkä minun kannattaa opetella tulemaan vaa'an kanssa toimeen siten, että käyn siinä päivittäin tai lähes päivittäin. Nimittäin kun mietin aikaisempaa elämää, niin aina siinä vaiheessa kun lopetin vaa'alla käymisen siinä pelossa että ei ole pudonnut tai näyttää kenties jopa enemmän, alkoi se alamäki. Siihen lukemaan vaan pitäisi opetella suhtautumaan oikein, juuri niin ettei se määritä kyseisen päivän mielialaa tai sävyä, mutta kuitenkin niin että en salaa pääsisi lihomaan sitten joskus myöhemmin. Vielähän se ei mahdollista ole edes, mutta kyllä minun pitää miettiä elämää tulevaisuudessakin. Mahalaukkuun tuntuu mahtuvan hieman enemmän nykyään, sama aamupala ei enää täytäkään mahaa niin kovasti kuin vaikka pari kuukautta sitten jne. Ja jos vaikkapa koko kesäloman elän siten että syön ihan pieleen, kyllä se lukema saattaa vääräänkin suuntaan heilahtaa.

Vaakalukemasta sen verran, että se on hiukan nyt suostunut alaspäin. Selvästi uuteen alimpaan lukemaan ollaan asetuttu, eikä siitä alaspäin meneminen tunnu käyvän ihan äkkiä. Ehkä nyt kuitenkin uskallan luottaa siihen, että se jossain vaiheessa taas putoaa. Tässä kohtaa vaan on pieni malttamattomuus sen vuoksi, että odotan niin kovasti sitä maagista satasen alitusta, johon ei ole kuin hieman reilu kilo matkaa. Olisi niiiiiin kiva painaa ysillä alkava lukema! Vaikka mitäpä se nyt oikeasti muuttaisi? Mutta tuntuisi se kivalta kuitenkin. Vyötärö on viimeisen kolmen viikon aikana pienentynyt peräti kolme senttiä, eli liikunta taitaa tehota. Sen kanssa ollaan siis päästy jo kaksinumeroiseen lukuun, huhhuh silti kuinka paksu vielä olenkaan!

Liikunnan suhteen pienesti takkuaa siten, että en meinaa keretä liikkumaan niin kuin haluaisin. Viikot menevät hirveällä vauhdilla eteenpäin, ja aina tuntuu olevan jotain, miksi ei kerkeä uimahallille tai jumpalle. Se ärsyttää minua suunnattomasti. Olen miettinyt asiaa, että teenkö itselleni kiireen vai mistä on kyse, mutta joka tapauksessa liian kiireiselle tuntuu. Mutta YRITÄN kovasti keretä liikkumaan riittävästi ja monipuolisesti!

Viime viikkoina on ihmisiä kovasti kiinnostanut se kuinka paljon olen laihtunut. Moni on töissä sitä kysellyt. Olen ottanut sen linjan, että en ole tarkkaa lukemaa kertonut. Kyllä minä ihmisten uteliaisuuden ymmärrän, mutta silti jotenkin se kilokeskeisyys ärsyttää. Enkä halua, että kukaan alkaa tekemään mitään laskutoimituksia, että kuinkas painava se Hilma on ollutkaan. Ja nyt kun paino putoaa näin hirveän hitaasti vielä, tuntuu että jotenkin keräisin paineita sillä itselleni, että niistä kiloista kovasti puhuisin kaikille. Olen kyllä sanonut, että useamman kymmenen kiloa on pudonnut, ja että vyötäröstä yli 30cm on lähtenyt. Se saa riittää. Palautetta on tullut viime aikoina paljon laihtumisesta ja ulkonäöstä. Kyllä minä siitä olen tykännyt, vaikka välillä tuntuu ettei siitä saisi tykätä ja nauttia. Kyllä se minua helpottaa näkemään itseni uudessa valossa, kun saan palautetta. Jostain syystä oma silmä ei näe muutosta niin hyvin, ja välillä tuntuu hirveän lihavalle. Tiedän etten saa tulla riippuvaiseksi toisten kommenteista enkä rakentaa itsetuntoani niiden varaan, mutta kai minusta saa kivalle kuitenkin tuntua, kun palautetta saan?

Mukavaa viikko kaikille lukijoille!

Jumissa

Täällä ollaan, jumissa! Ei ole edes huvittanut kirjoittaa, kun niin meinaa ärsyttää tämä jumittaminen. Paino jopa nousi vajaat pari kiloa tuossa jokunen viikko sitten, vaikka ruokapäiväkirjan mukaan söin ihan hyvin ja oikein. Tiedän kyllä että jumit ovat pitkässä ja isossa pudotuksessa asiaan kuuluvia, mutta sitä oli vaikea kestää, että vaakalukema systemaattisesti nousi pikkuhiljaa parisataa grammaa kerrallaan sen lähes kaksi kiloa.

Tuskastuneena asiaan pidin viime viikolla sellaisen herkuttelu-rilluttelu-viikonlopun, etten sitten vähään aikaan ole sellaista pitänyt! Ja kappas vain, paino todellakin tippui sen seurauksena kaksi kiloa! Minun ajatukseni siis oli, että kehon on pakko olla jotenkin jumissa ja käydä "pienillä kierroksilla", koska kalorimäärä oli oikeasti sellainen, että sillä olisi pitänyt laihtua. Ja tämä kokeilu järkyttää elimistön tasapainoa näytti siis toimivan, kiva niin. Maanantaina palasin hyvään syömiseen, ja toiveena olisi saada sitä painoa alaspäin, mutta tiukassa tuntuu olevan. Tiistaina paino käväisi uudessa alimmassa lukemassa, jonka sitten äkkiä päivitin tuonne seurantasivullekin, mutta nyt ollaan taas puoli kiloa isommassa lukemassa. Todella rasittavaa.

En haluaisi jumia hermoilla enkä sillä stressata, mutta kyllähän se kieltämättä vähän kummalliselle tuntuu, että jos ruoan sekä laatu että määrä ovat kunnossa,  eikä paino siltikään millään tipu! Olen tällä viikolla joka päivä merkannut kaikki syömiseni Kiloklubin ruokapäiväkirjaan todella orjallisesti, jokaista suupalaa myöden. Olen pyrkinyt syömään enemmän kuin 1200kcal, koska sillä ainakin menen jumiin. Vaan ei ole 1400-1500 kaloriakaan auttanut.

Eilen päädyin sitten aloittamaan kokeilun, josta moni puhuu, myös ravitsemusterapeutti. Syödä enemmän rasvaa. Kylmästi pistin oliiviöljyä semmoisenaan vajaan ruokalusikallisen suuhun ja nielaisin. Hyi että oli kamalaa, tänään ostan kyllä miedompaa rypsiöljyä, eilen ei ollut muuta. Rt sanoi, että rasva lähtee rasvalla, kokeillaan nyt sitten sitä. Mutta epäileväinen kyllä olen asian suhteen, koska en mitenkään rasvattomasti syö muutenkaan. Ja kyllä se oikeastaan jopa hirvittää laittaa öljyä semmoisenaan suuhun, kun kuitenkin periaatteessa aina on toitotettu sitä vähärasvaisuutta laihduttajilla. Mutta saapa nähdä nyt sitten.

Liikuntaa olen lisännyt kovasti. Olen nyt käynyt pilateksessa parin viikon ajan, ja sitä aion jatkaa. Puolet tunnista on putkirullausta, joka on ihan mielettömän mahtavaa kehonhuoltoa. Kivuliasta vähän, mutta tekee kuitenkin tosi hyvää. Vesijuoksemassa olen myös käynyt säännöllisesti. Pari kertaa kävin hiihtämässä vielä kun oli keliä, mutta se taitaa tältä erää olla loppu. Liikunnan lisäys voi olla yksi syy siihen miksi paino hetkellisesti nousi, mutta luulisi ettei sekään nyt oikeasti kovin pitkään jaksa sitä painon putoamista vastustaa! Luulisi päinvastoin että jossain vaiheessa se alkaisi TUKEA sitä laihtumista, toivoisin ainakin.

Noh, se siitä. En minä mitenkään hirveän ahdistunut tästä ole, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei yhtään häiritse. Mutta eiköhän tästä jossain vaiheessa eteenpäinkin päästä. Tsemppiä kaikille pudottelijoille ja etenkin jumittajille, ja hyvää viikonloppua!

Tavoite

Minä olen ollut hirveän varovainen asettamaan mitään tavoitteita laihtumiselleni. Yleensä ajattelen vain seuraavaa numeroa vaa'assa. Kyllä minä tiedän mitä haluaisin, mutta epäonnistumisen pelko on aiheuttanut sen, että olen ollut varovainen isompien tavoitteiden asettamisessa. Se että joskus aikaisemminkin elämässäni laihdutin ison määrän, ja suurieleisesti vannoin ettei se koskaan tulisi takaisin, ja sitten tulikin, on pistänyt nöyräksi. En ole uskaltanut miettiä tulevaa, vaan päivä ja kilo kerrallaan katsonut eteenpäin.

Minulla on kuitenkin pieni, tai oikeastaan aika iso haave. Se syntyi muutama vuosi sitten, kun yksi hyvä ystäväni oli nähnyt unen, jossa minä olin laihtunut 60kg. Kertoi minulle sitä innoissaan, ja minä oikeastaan vähän pahastuin siitä. En ollut tuolloin edes ajatellut mitään leikkauksia, todellakaan, ja olin juuri lihonut aikaisemmin laihdutut kymmenet kilot korkojen kera takaisin. Ärsytti, miksi sen piti katsoa edes tuommoista unta! Tokaisin että no olisin aika hoikka sitten kyllä, vaikka salaa mielessä mietin, että en nyt niin hirveän hoikka edes olisi. Harmitti vietävästi.

Nyt tämän prosessin kuluessa tuo kaverin uni on tullut monta kertaa mieleen. Juteltiinkin siitä. Että mitä jos se olisikin ollut enneuni?! No, pitkään on tuntunut siltä, että en IKINÄ voi semmoista määrää laihtua. Mitenkään, millään konstilla. Enkä ole osannut tavoitettani määritellä. Nyt kuitenkin, kun pudotukseni viime viikolla rikkoi -40kg:n rajan, olen hiukan miettinyt tuota asiaa. Se että tuohon -60kg:n rajapyykkiin jäljelläoleva matka alkaakin nyt jo ykkösellä, saakin sen näyttämään siltä, että se ehkä voisikin olla saavutettavissa.

Olenkin nyt päättänyt, että minun tavoitteeni on -60kg, jolloin olisin 85-kiloinen jossain vaiheessa. Onhan sekin vielä naiselle iso kilomäärä, mutta minä olen kyllä jo melkein hoikka tuossa painossa. Tai ainakin ennen olin. Muistaakseni. Matkaa olisi siihen tällä hetkellä 19kg. Se tarkoittaa, että jos painoni putoaisi nyt vaikka 2kg kuukaudessa, vielä tämän vuoden lopulla olisin tavoitteessani. Ei minulla kiire ole, mutta toisaalta 2kg kuukaudessa on aika realistista näin ensimmäisenä vuotena leikkauksen jälkeen. Ajatus on kutkuttava, oikeastaan todella kutkuttava!

Ihan pienesti jännittää painaa julkaise-nappia. Se että kerron tämän tavoitteeni, saa minut hieman taikauskoiseski, jos en sitten pystykään siihen, kun kerroin sen? Ei, kyllä minä haluan uskoa. Nyt minulla on välineet ja keinot, joilla se on mahdollista. Yritän uskoa sen!

Kommentteja laihtumisesta

No nyt on alkanut pikkuhiljaa tulla kommentteja pienentymisestä. Eihän siihen paljoa tarvittu, kohta 40kg pudoteltu! :P No joo, on niitäkin ollut, jotka huomasi heti kun olin muutaman kilon laihtunut, mutta yllättävän sokeita ihmiset on olleet, tai sitten muusta syystä hiljaa. Luulen että osa ajattelee että se voi olla minulle noloa että kommentoidaan painoa, ja varmasti on niitäkin, jotka ovat kateellisia. Nyt perjantaina sain kyllä malliesimerkin kateellisesta kommentista. Työkaveri ihmetteli, mitä minulle on tapahtunut kun olen niin kuihtunut! Kuulemma "ihan kuihtunut" olen. Just joo!!! Ärsyynnyin, toisaalta huvitti. Ko henkilö on itse pahemman luokan jojoilija, ja tällä hetkellä siinä vaiheessa että on upean ison pudotuksensa lihonut kokonaan takaisin. En kertonut leikkauksesta, kerroin että olen 1,5 vuotta aktiivisesti painoa pudotellut, olemalla alkuun 5:2-dietillä ja sitten kolme kertaa kuukauden pussikuurilla. En kertonut leikkauksesta, en vain halua jakaa sitä kaikkien kanssa.

Toiselta työkaverilta kuulin hieman myöhemmin huomattavasti kivemman kommentin, hänen mielestään olen "elinvoimaisen näköinen". Haluaisin enemmän uskoa tähän kommenttiin. Ja enemmän elinvoimaiselta minusta tuntuu, kuin kuihtuneelta. Mutta en minä toisaalta ihan hirveästi mitään kommentteja edes haluaisi. Toisaalta se häiritseekin, kun tiedän nyt että kaikki näkevät minusta heti, että olen laihtunut. Sen myötä on enemmän väliä sillä mitä minulla on päällä ja miltä näytän, ja varsinkin sillä mitä syön. Ja mahdollisimman huomaamattomasti ja vähäeleisesti haluaisin syömisen esim. töissä hoitaa. Ja sehän tällä parin desin mahalaukulla onkin kauhean helppoa. Useimmiten kyllä syön yksin toisessa toimipisteessä, ja silloin minulla on minirasioissa kunnon ruokaa mukana, mutta perjantaisin olen muiden kanssa, enkä kehtaa pikkuannoksiani syödä. Siellä olen päätynyt ratkaisemaan asian syömällä proteiinijogurtin, jonka juuri ja juuri jaksan syödä, kun en liian äkkiä hotkaise.

Tämä viikko on mennyt kaikinpuolin mukavasti noin niinkuin elämäntapojen suhteen. Palasin hyvään syömiseen, ja se näkyy heti vaa'alla. Paino putosi 1,5kg ihan parissa päivässä! Huomaan että hyvä syöminen on arkena minulle huomattavasti helpompaa kuin lomalla, eli siinä suhteessa olen ihan niin kuin ennen leikkaustakin. Vaikka viikonloppusyöminenkin on toki hirveästi muuttunut entiseen verrattuna. Unohdan vain hirveän helposti juomisen ja etenkin maitotuotteet vapaalla ollessa, ja jotenkin äkkiä laatukin syömisissä hieman heikkenee. Toisaalta elämä nyt on pääasiassa arkea, joten hyvä että ainakin se syömisen suhteen sujuu.

Liikunnan suhteen ollaan nyt tilanteessa, että alan olla uudelleen koukuttunut vesijuoksuun, vaikka välissä olikin taukoa. Tällä viikolla kävin kaksi kertaa tunnin vesijuoksemassa, ja löysimpä uimahallista juoksua tehostamaan vesijuoksukäsineetkin. Tehostusta tuli vain vähän liikaakin, tänään iski melkoinen heikotus pukuhuoneessa. Enkä mitään ole sitten oikein jaksanutkaan sen jälkeen. Ja uskon että ihan oikeasti se oli
niiden käsineiden syy, koska en ole ennen tunnin vesijuoksusta niin hajalla ollut, ja kyllähän käsissä oli ihan erilainen olo kuin aikaisemmin. Kestävyyttä toivoisinkin kovasti lisää liikuntaan, meinaa olla niin että se tunti on minulle vähän liikaa, jos teho on yhtään kova. Bodypumpista on joulutauon vuoksi ollut taukoa, vähän jännittää kuinka sen tunnin taas kestääkään tiistaina. Vaan pakko se on yrittää, vaikka ei pelkästään kivaa olekaan. Jospa se kunto siitä pikkuhiljaa kasvaisi.

Pikkujoulut juhlittu

Viime perjantaina oli työpaikan kauan odotetut ja vähän pelätytkin pikkujoulut. Pelätyt siksi, etten ole avoimesti kertonut käyneeni leikkauksessa, ja tarkoitus oli syödä yhdessä ravintolassa. Mutta kaikki meni kyllä tosi hyvin. Osasin syödä oikean määrän, ja osasin olla välittämättä siitä että pari ihmistä katseli lautastani vähän nenänvarttaan pitkin, kun jätin ruokaa. Vitsailin keskittyväni nestemäiseen tarjoiluun, ja muka join paljon punaviiniä. En siis oikeasti juonut sitä kuin kaksi lasillista kuitenkaan. Toki join vähän muuta illan mittaan, yhteensä 6 annosta alkoholia itse pikkujouluissa, ennen sinne lähtöä vähän siideriä. Mitään oloja ei siellä tullut, ja hauskaa oli. Innostuin lähtemään jopa jatkoille yökerhoon, mikä ei todellakaan ole ihan jokapäiväistä minulle! Lauantaina oli vähän krapulainen olo, mutta luulen että se johtui enimmäkseen siitä, että nukkuminen jäi niin vähiin.

Viime viikolla tein semmoisen päätöksen, että pistin vaa'an piiloon. Minulle kehittyi tässä tapa astua vähän joka välissä siihen ikäänkuin ohimennen vilkaisemaan mitä se näyttää. Ja semmoinen ruokkii kärsimättömyyttä ja kaikenlaista häiriöajattelua. Tyyliin "voinko juoda enää tätä lasillista vettä, ettei paino sitten näytä enemmän" ja muuta yhtä idioottia. Päätin että korkeintaan kerran viikossa käyn vaa'alla, mahdollisesti harvemminkin. Yritän nyt keskittyä elämään ja siihen että syön hyvin, enkä niinkään ajattele koko ajan painonpudottamista. Se on vain niin vanha tapa, koko ajan yrittää jotain, miettiä painonpudottamista, että yllättävän vaikeaa on vain elellä. Mutta niin nyt aion tehdä. Sunnuntaina kävin vaa'alla, ja olihan se muutaman sata grammaa pudonnut taas, mutta ei tosiaan kovinkaan paljon, joten hyvä etten ole rampannut vaa'alla, silloin se pieni putoaminen olisi jäänyt huomaamatta! Kun eihän sata grammaa päivässä näytä miltään jos joka päivä vaa'alla hyppää, mutta viikossahan se kuitenkin on melkein kilon. Huomaatteko, hirveää itselleni todistelua! :D Pakko vain yrittää pitää järki päässä jotenkin.

Kuukausi leikkauksesta

Tänään on tasan kuukausi leikkauksesta. Tuntuu että elämä ja rutiinit ovat asettuneet kutakuinkin uomiinsa. Jokaista suupalaa ei tarvitse kovasti miettiä eikä yrittää erityisesti muistaa syödä. Juominen meinaa välillä unohtua, mutta pääasiassa se sujuu hyvin. Välillä tulee syötyä maha liian täyteen, ja sitten pitää puoli tuntia kärvistellä kamalan olon kanssa, muutaman kerran yökätäkin on pitänyt liian nopean smoothien juomisen jälkeen tms.

Olen syömisiäni aika tarkkaan laskenut ja suunnitellutkin. Pyrkinyt lisäämään proteiinia ja välttämään liian vähäistä syömistä. Aika tasan 1200kcal tulee syötyä päivässä, ja proteiinimäärää olen saanut pikkuhiljaa nostettua niin että viime päivinä se on ollut 65-75g. Enemmänkin saisi olla, mutta vielä tässä vaiheessa en pysty enempään ainakaan. Kuidutkin olen saanut aika hyvin 20g:n paikkeille, mikä lienee leikatulle ihan kohtuullinen määrä. Vihannesten ja hedelmien määrä on vielä kovin pieni, mutta toivon sen pian korjaantuvan, kun nyt voi alkaa vapaammin raakojakin kasviksia syömään. Mutta ihan helppo niitä ei ole ruokavalioon lisätä ilman että proteiinimäärä siitä kärsisi.

Liikunta, ah mikä pakkopulla. Olen pakottanut useimpina päivinä itseni edes pienelle lenkille, mutta siinä se. Eilen illalla pakotin itseni tekemään hieman kyykkyjä ja pientä jumppaa kotona, nimittäin selkä on oikutellut viime viikkoina melkoisesti. Tiedän että se vaatisi enemmän liikuntaa, ja erityisesti vesijuoksua tai uintia. Ja mikään tekosyy ei nyt enää toimi, joten tavoitteeni on tällä viikolla saada itseni altaaseen jonain päivänä. Haavat on täysin parantuneet jo ajat sitten, eikä mitään muutakaan syytä ole, miksi en menisi uimahalliin. Paitsi laiskuus ja saamattomuus. Ja ne yritän selättää.

Kaikenkaikkiaan fiilikset on ihan positiiviset. Vähän ehkä harmittaa, ettei tuolla kalorimäärällä paino kuitenkaan näytä mitenkään kovin helposti tippuvan. Pakkohan sen on jossain vaiheessa tippua, mutta olisi tietenkin palkitsevaa, jos tiputus olisi edes jokseenkin tasaista. Oikealla ruoalla en saa kalorimäärää isommaksi, mutta herkkuja syömällä saisin- Valitettavasti herkut myös ainakin jossain määrin maistuisivat minulle, joten tässä asiassa joudun edelleen siis oleman tiukkana, etten osta niitä. Mutta tämänhän tiesin, että varsinkaan sleeve ei ehkä vie halua syödä herkkuja, joten en voi valittaa.

Ai niin ne pikkujoulut! Ne ovat ensi viikon perjantaina. Sain tietää, että siellä on noutopöytä. Se ratkaisi mielestäni "ongelmani". Voin helposti ottaa vaikka vihreää salaattia vahingossa liikaa, jolloin se vie huomion pois muutoin pienestä annoksestani. Eli olen siis ilmoittautunut juhliin, ja odotan kovasti että saan pukea päälleni pikkujoulumekon, joka ei ole aikaisemmin mahtunut päälleni, ja korkkarit. :)