Ensimmäisen kuukauden ajatuksia

Kahdeksas paastopäivä tänään. Voinen kai olla tyytyväinen, kun painoni näyttää pudonneen neljä kiloa kuukauden takaisesta. Kuten olen kertonut, en ole muina päivinä onnistunut mitenkään erityisen hyvin ja laihduttavasti syömään. Ja silti paino on ihan hyvin lähtenyt laskuun. Yritän opetella sitä, että osaisin olla tyytyväinen jokaisesta alaspäin menneestä grammasta, enkä miettisi negatiivisesti kuinka paljon paino olisikaan voinut pudota, jos en olisi syönyt sitä ja tätä ja tuota.

Minä olen ristiriitainen syöjä, sen olen tässä kuukauden aikana oikein kunnolla oivaltanut. Moni asia on ruokavaliossa ihan hyvin, varsinkin nyt kun paastopäivät ovat mukana ja kasvisten syönti on niiden myötä lisääntynyt entisestään. Arkena on suhteellisen helppo syödä järkevästi, ainakin aamulla ja päivällä, mutta illat ja viikonloput, ne tuntuvat siltä kuin aivoni vaihtuisivat toisiin. Tätä asiaa minun on pohdittava ja mietittävä ratkaisua siihen. En koe että paastopäivät lisäisivät ruuanhimoa mitenkään, päinvastoin tuntuu että ihan tavallista perusruokaa arvostaa paastopäivän jälkeen enemmän. Onko se sitten vain paha tapa, että iltaisin ja viikonloppuna pitäisi jotain herkkuja saada, tai syödä hirmuisia annoksia mitä tahansa? Voiko siitä tavasta opetella eroon, niin että joku muu tulisi yhtä vahvaksi tavaksi?

Minulla on pieni pelko, etten laihdutusleikkaukseen kuitenkaan pääse. En tiedä oikein miksi en pääsisi, mutta tuntuu vain sille. Ja pelkään myös, etten kuitenkaan itse saa itselleni tehtyä pysyvästi mitään. Siksi näitä asioita on ihan pakko miettiä myös siltä kantilta, että mitä jos en mitään apua tähän kaikkeen saa.

Ai niin, lääkäri soitti tänään lopuista verikokeista. Kaikki muut olivat kunnossa, mutta hemoglobiini on kovin matala, mutta se on sitä ollut jo monta vuotta, autoimmuunisairauteni vuoksi. Lääkäri kertoi viime viikolla laittaneensa lähetteeni "isoon sairaalaan", jonne pitäisi jossain vaiheessa sitten tulla kutsu. Voi että odotan sitä. Vaikka en sitten edes pääsisi leikkaukseen, mutta että pääsisin edes JOLLEKIN kertomaan ja puhumaan näistä asioista ihan vakavasti. Minulla on kauhea "kaipuu" heittäytyä kerrankin autettavaksi, pyytää apua, olla potilas. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta olen ammatiltani hoitaja, se henkilö joka aina auttaa muita, pohtii muiden ongelmia ja yrittää niitä ratkoa ja viedä eteenpäin. Nyt haluaisin, ettei minun tarvitsisi tietää kaikkea, että joku miettisi minun asiaani ja kysyisi niitä oikeita kysymyksiä, jotka saisivat minut oivaltamaan asioita. Olenkohan vähän hölmö?