Painoni on edelleen koholla sen pari kiloa, minkä se uuden vuoden tienoilla nousi. Vyötärö on sentillä kyllä pienentynyt, joten en ole ihan varma olenko kuitenkaan varsinaisesti ainakaan paljon lihonut, mutta jossain ne kilot nyt kuitenkin ovat. Ja se ärsyttää minua periaatteessa, vaikkei nyt sinänsä kovin vakavaa ole. Päätin tutkailla asiaa tarkemmin, että miksi ne lomakilot eivät tipu pois, vaikka mielestäni melko hyvin olen syönyt. Selvittääkseni tämän olen syöttänyt syömisiäni Kiloklubiin tällä viikolla hyvin tarkkaan. Ja kokenut sen seurauksena pienen järkytyksen.
Laadullisesti syömiseni on melko lailla kunnossa, eli silloin kun ajattelen syöväni oikein, minä myös syön oikein, siis laadullisesti. Ja silloin kun epäilen syöväni väärin, todennäköisesti myös syön väärin. Mutta esim. maanantaina, jolloin siis todella ajattelin, että nyt syön niin hyvin, että painon on pakko kääntyä laskusuuntaan, minä söinkin ihan liian paljon! Terveellisellä ja kevyehköllä ruoalla sain kokonaiskalorimääräksi n. 2200! Olin oikeasti järkyttynyt. Vielä alkusyksystä kalorimäärä jäi terveellisellä syömisellä luonnostaan 1500:n paikkeille. Ja tuo maanantai sisälsi ns. ylimääräisiä syömisiä vain tikkarin verran, kaikki muu oli ihan kunnon ruokaa. Mitä kalorimäärät ovatkaan olleet esim. lomalla, kun söin suklaata joka päivä, rasvaisia juustoja, joulutorttuja jne.??!! Olisin voinut ihan oikeasti lihoa enemmänkin.
Noh, järkytyksestä päästyäni tartuin toimeen. Ruokavalion tarkempi tutkiminen paljasti pari "syyllistä" isolle kalorimäärälle. Syön runsaasti myös kevytjuustoa, koska se on helppo proteiinilähde kasvissyöjälle. Aikaisemmin olen käyttänyt 5% Polaria, ja nyt olin siirtynyt 17% Edamiin. Ei uskoisi, mutta tuo muutos näkyi minulla useampana satana kalorina, syystä että tuo Edam maistui sen verran hyvälle, että sitä tuli syötyä pelkiltäänkin. Polar on hyvää leivällä, mutta ei semmoisenaan. Lisäksi se on niin kallista, ettei sitä edes raaski syödä ikäänkuin huvikseen! Toinen helppo syyllinen oli margariini, joka nyt tällä hetkellä on Oivariini, koska se oli tarjouksessa. Ja koska se on niin hyvää, että sitä tulee helposti laitettua vähän enemmän. Tai syötyä enemmän leipää, koska se maistuu Oivariinin kanssa niin hyvälle! Yleensä meillä on vähän turhankin kevyttä Mini Lättaa, koska se on harvoja margariineja, joista tykkään, ja sitä saa aika surutta laittaa leivälle keveytensä vuoksi. Margariinia en nyt kesken rasian ala ostamaan uutta, mutta hieman vähemmäksi voin sen määrän säätää helposti.
Toinen syyllinen isoon kalorimäärään on ruokarytmini. Eli siis se että syön niin kuin kuuluukin, vähintään kolmen tunnin välein. Se on ihan suotavaakin, mutta vaivihkaa määrät ovat kasvaneet. Ei kovin paljon, mutta vähän kuitenkin. Leikkaan leivästä hieman isomman palan, syönkin vielä pari haarukallista vaikka maha periaatteessa olisi täynnä. Tämä huomio oli erittäin tärkeä tehdä. Minun on valittava, syönkö vähemmän vai harvemmin. Koen voivani paremmin, kun syön niin kuin leikatun kuuluu, eli pienempiä annoksia useammin. Ja siihen suuntaan nyt syömisiäni yritän viedä. Ja huomasin heti, että aamupalaleivän puolittaminen ei tunnu missään, maha tuntui tulevan aivan yhtä täyteen kuin sillä isommalla palalla. Toisinsanottuna olen ihan turhaan syönyt isomman palan. Mutta kun se oli niin hyvää Oivariinilla ja rasvaisemmalla juustolla!
Olen nyt siis viilaillut syömisiäni tällä viikolla aktiivisesti. Näyttäisi siltä, että semmoinen 1600-1800 kcal olisi arkeen hyvä energiamäärä. Kiloklubi on minulle ihan korvaamaton apu tässä, eli vaikka se ensi viikolla muuttuu maksulliseksi, taidan joutua jatkamaan sen parissa. Jos näin lyhyessä ajassa leikkauksen jälkeen kerkeää tapahtua tuommoisia huononemisia ruokavaliossa, niin kyllä se tarkoittaa että minun on säännöllisesti silloin tällöin tarkasteltava syömisiäni. En halua venyttää mahaani entisiin mittoihin, tiedän etten sen kanssa pärjää. Nyt vielä ylensyöminen olisi vaikeaa, mutta aivan liian helposti syön kulutukseni verran, ja siitä on vaarallisen lyhyt matka lihomiseen.
torstai 14. tammikuuta 2016
maanantai 11. tammikuuta 2016
Pohdintaa lihavuudesta ja itsensä hyväksymisestä
Tapasin viikonloppuna ystävää, jonka kanssa tuli juteltua monenlaisia asioita. Hän kiinnitti huomiota siihen, kuinka puhuin itsestäni rumaan sävyyn. Käytin itsestäni esim. nimitystä "roikkuva säkki", jolla viittasin laihtumisen seurauksena syntyneisiin roikkoihini. Taisinpa puhua itsestäni myös vanhana akkana ja köyhänä paskana. Nämä viimeisimmäthän eivät sinänsä viitanneen ulkonäkööni tms., mutta kuitenkin minuun. Ystäväni sanoi, että enkö voisi hieman vähemmän rumasti puhua itsestäni. Hän sanoi myös, että oli aina ihaillut minussa sitä, että silloin 145-kiloisenakaan en pyydellyt anteeksi olemassaoloani ja naiseuttani, vaan olin rohkeasti mitä olin. Pukeuduin ja laittauduin näyttävästi, pidin hauskaa ja sinkkuna tapailin miehiä, en ikään kuin suostunut jäämään mistään paitsi lihavuuden vuoksi. Nyt hän hieman ihmetteli sitä, miksi olen alkanut suhtautumaan itseeni näin negatiivisesti, ja toivoi että voisin sitä entistä minuani ja asennettani käydä hieman hakemassa takaisin.
Olen kai aikaisemminkin hieman tätä asiaa sivunnut täällä blogissani, mutta ehkä tätä on aiheellista pohtia lisääkin. Tämä on oikeastaan aika kummallinen juttu. Kun olin oikein iso, koin olleeni jollain tapaa vapaampi ulkonäöllisistä paineista kuin nyt. Olin niin lihava ja iso, että olin ikäänkuin riittävän kaukana yleisistä kauneusihanteista ja ulkonäkövaatimuksista, minun ei tarvinut miettiä niitä enää juuri ollenkaan. Oli aivan sama mitä puin päälleni, millään en kuitenkaan sitä isoa kokoani pystynyt hämäämään piiloon, joten uskalsin pukeutua aika räväkästikin. Löysin mieheni ollessani kaikkein suurimmillani, jotenkin sekin lisäsi sellaista vapautta, minun ei tarvinut yrittää näyttää hänelle pienemmältä tms. Ja koska minulla oli sitten jo mies, ei minun tarvinut myöskään miettiä vähääkään sitä, miltä näyttäisin muiden miesten silmissä, kukaan ei kuitenkaan katsoisi minua sillä silmällä eikä tarvitsisikaan. Voi olla, että osittain myös hieman vedin roolia, sisälläni oli varmasti silloinkin pieni epävarmuus, mutta pyrin sen pistämään pois ja peittämään sen laittautumisella ja kauniilla pukeutumisella yms. Kieltäydyin olemasta surkea lihava.
No entä nyt sitten, yli 50kg laihtuneena? Jotenkin tämä on vaikeampaa. Nyt kun en ole enää ihan niin toivottoman iso ja olen vähän lähempänä niitä yleisiä kauneusihanteita tms., niin jollain tapaa on vaikeampi hyväksyä itseäni. Tai no, en minä tiedä hyväksyinkö silloin ennenkään ihan mielelläni, mutta jollain tapaa hieman lannistuneesti olin hyväksynyt kohtaloni olla hirveän iso. Minä olen iso, sen olin sisäistänyt. Nyt, kun en ole enää niin iso, mutta en normaalikokoinenkaan, ja minussa on isot jäljet isosta lihavuudesta ja sen jälkeisestä laihtumisesta, niin mikä minä olen? Huomaan ihailevani ystävääni, joka on minua hieman isompi, kiinteästi pyöreä, kun taas minä olen kuin se roikkuva säkki. Ja tämä tapa nähdä itseni on nyt laajentunut jotenkin, eikä koskekaan enää vain ulkonäköä, vaan koen olevani muutenkin ärsyttävä ja huono. En tunne itseäni mitenkään suuremmin onnistujaksi myöskään tässä laihtumisessa. Koen, että minun pitäisi olla huomattavasti hoikempi, kun kerran lihavuusleikkauksessakin olen ollut. Koen ulkoista painetta sille myös, että pitäisi laihtua edelleen, kun ihmiset tietävät leikkauksestani. Hävettää sanoa, että olen jo laihtunut paljon, kun vaikkapa asiasta tietämätön lääkäri sanoo, että painoa olisi hyvä saada pois. Sairaalloisen lihavana minulle ei edes sanottu sitä, koska olin niin toivottoman lihava. Mitä minä nyt olen? Toivottoman liian vähän laihtunut vaikkakin paljon laihtunut?
En minä ryve mitenkään varsinaisesti surkeudessa tai itseinhossa. Hetkittäin minulla on jopa hyvä olla, ja luulen (vai uskon?) näyttäväni ihan hyvältä. Mutta se tunne horjahtaa hirveän helposti. Esimerkkinä kerrottakoon, että olin laivalla erään ystäväni kanssa marraskuussa. Pikkujouluristeilyllä. Valitsin mukaan pari asuvaihtoehtoa, joissa koin kotona näyttäväni ehkä jopa hieman seksikkäältä. Mutta mitä tapahtui kun puin saman vaatteen päälle laivalla? Näin peilissä muhkuroita ja makkaroita, pömpöttävän mahan jne. Olin ihan pulassa vaatteideni kanssa, tuntui etten voi poistua hytistä edes. Epävarmuus itsestäni iski siellä niin lujasti, että laivan myymälästä etsin itselleni uusia vaatteita sen vuoksi, tuntui etten voi niissä omissa vaatteissani olla edes. Sieltä ostin ainoan nyt laihduttuani ostamani pitkän ja väljän tunikan, muutoinhan olen niistä hieman pyrkinyt pääsemään pois, monia vuosia kun pukeuduin pääasiassa pelkästään väljiin tunikoihin.
No entä nämä kuvat itsestäni, joita olen tännekin laittanut. Kyllä, näytän niissä laihtuneelle omastakin mielestä. Ja ymmärrän että vaatekokoni ei enää viittaa hirveän isoon ihmiseen. Mutta. Esim. tuo saliselfie. Olen sitä mieltä, etten oikeasti näytäkään niin hyvältä kuin siinä. Kuvakulma sattuu olemaan siinä edullinen, ja seison ryhdikkäästi, ja siksi näytän hoikemmalle kuin olenkaan. Jos minulle mahtuu päälle 42/44-koon vaate, olen sitä mieltä vaatteessa on ns. vika, se on liian väljää mitoitusta tms. Ikäänkuin se mahtuu vahingossa sattumalta minulle. Monta kertaa olen kuullut itseni sanovan, että enhän minä oikeasti tämmöistä kokoa ole. Huoh.
Ja sitten vielä. Ehkä, ehkä minä tosiaan hieman koen olevani luuseri, kun olen käynyt lihavuusleikkauksessa, enkä silti ole lähelläkään normaalipainoa. En haluaisi näin tuntea, eikä olisi kai syytäkään. Lääketieteellinen tavoite on saavutettu, enkä minä itsekään lähtenyt tavoittelemaan normaalipainoa ennen leikkausta. Olen minä iloinen saavutuksestani, tietenkin olen, mutta miten saisin päänuppini nyt hyväksymään itseni, ihan oikeasti ja kokonaan ilman mitään niinmuttia ja enoikeastiole-lisäyksiä???
Olen kai aikaisemminkin hieman tätä asiaa sivunnut täällä blogissani, mutta ehkä tätä on aiheellista pohtia lisääkin. Tämä on oikeastaan aika kummallinen juttu. Kun olin oikein iso, koin olleeni jollain tapaa vapaampi ulkonäöllisistä paineista kuin nyt. Olin niin lihava ja iso, että olin ikäänkuin riittävän kaukana yleisistä kauneusihanteista ja ulkonäkövaatimuksista, minun ei tarvinut miettiä niitä enää juuri ollenkaan. Oli aivan sama mitä puin päälleni, millään en kuitenkaan sitä isoa kokoani pystynyt hämäämään piiloon, joten uskalsin pukeutua aika räväkästikin. Löysin mieheni ollessani kaikkein suurimmillani, jotenkin sekin lisäsi sellaista vapautta, minun ei tarvinut yrittää näyttää hänelle pienemmältä tms. Ja koska minulla oli sitten jo mies, ei minun tarvinut myöskään miettiä vähääkään sitä, miltä näyttäisin muiden miesten silmissä, kukaan ei kuitenkaan katsoisi minua sillä silmällä eikä tarvitsisikaan. Voi olla, että osittain myös hieman vedin roolia, sisälläni oli varmasti silloinkin pieni epävarmuus, mutta pyrin sen pistämään pois ja peittämään sen laittautumisella ja kauniilla pukeutumisella yms. Kieltäydyin olemasta surkea lihava.
No entä nyt sitten, yli 50kg laihtuneena? Jotenkin tämä on vaikeampaa. Nyt kun en ole enää ihan niin toivottoman iso ja olen vähän lähempänä niitä yleisiä kauneusihanteita tms., niin jollain tapaa on vaikeampi hyväksyä itseäni. Tai no, en minä tiedä hyväksyinkö silloin ennenkään ihan mielelläni, mutta jollain tapaa hieman lannistuneesti olin hyväksynyt kohtaloni olla hirveän iso. Minä olen iso, sen olin sisäistänyt. Nyt, kun en ole enää niin iso, mutta en normaalikokoinenkaan, ja minussa on isot jäljet isosta lihavuudesta ja sen jälkeisestä laihtumisesta, niin mikä minä olen? Huomaan ihailevani ystävääni, joka on minua hieman isompi, kiinteästi pyöreä, kun taas minä olen kuin se roikkuva säkki. Ja tämä tapa nähdä itseni on nyt laajentunut jotenkin, eikä koskekaan enää vain ulkonäköä, vaan koen olevani muutenkin ärsyttävä ja huono. En tunne itseäni mitenkään suuremmin onnistujaksi myöskään tässä laihtumisessa. Koen, että minun pitäisi olla huomattavasti hoikempi, kun kerran lihavuusleikkauksessakin olen ollut. Koen ulkoista painetta sille myös, että pitäisi laihtua edelleen, kun ihmiset tietävät leikkauksestani. Hävettää sanoa, että olen jo laihtunut paljon, kun vaikkapa asiasta tietämätön lääkäri sanoo, että painoa olisi hyvä saada pois. Sairaalloisen lihavana minulle ei edes sanottu sitä, koska olin niin toivottoman lihava. Mitä minä nyt olen? Toivottoman liian vähän laihtunut vaikkakin paljon laihtunut?
En minä ryve mitenkään varsinaisesti surkeudessa tai itseinhossa. Hetkittäin minulla on jopa hyvä olla, ja luulen (vai uskon?) näyttäväni ihan hyvältä. Mutta se tunne horjahtaa hirveän helposti. Esimerkkinä kerrottakoon, että olin laivalla erään ystäväni kanssa marraskuussa. Pikkujouluristeilyllä. Valitsin mukaan pari asuvaihtoehtoa, joissa koin kotona näyttäväni ehkä jopa hieman seksikkäältä. Mutta mitä tapahtui kun puin saman vaatteen päälle laivalla? Näin peilissä muhkuroita ja makkaroita, pömpöttävän mahan jne. Olin ihan pulassa vaatteideni kanssa, tuntui etten voi poistua hytistä edes. Epävarmuus itsestäni iski siellä niin lujasti, että laivan myymälästä etsin itselleni uusia vaatteita sen vuoksi, tuntui etten voi niissä omissa vaatteissani olla edes. Sieltä ostin ainoan nyt laihduttuani ostamani pitkän ja väljän tunikan, muutoinhan olen niistä hieman pyrkinyt pääsemään pois, monia vuosia kun pukeuduin pääasiassa pelkästään väljiin tunikoihin.
No entä nämä kuvat itsestäni, joita olen tännekin laittanut. Kyllä, näytän niissä laihtuneelle omastakin mielestä. Ja ymmärrän että vaatekokoni ei enää viittaa hirveän isoon ihmiseen. Mutta. Esim. tuo saliselfie. Olen sitä mieltä, etten oikeasti näytäkään niin hyvältä kuin siinä. Kuvakulma sattuu olemaan siinä edullinen, ja seison ryhdikkäästi, ja siksi näytän hoikemmalle kuin olenkaan. Jos minulle mahtuu päälle 42/44-koon vaate, olen sitä mieltä vaatteessa on ns. vika, se on liian väljää mitoitusta tms. Ikäänkuin se mahtuu vahingossa sattumalta minulle. Monta kertaa olen kuullut itseni sanovan, että enhän minä oikeasti tämmöistä kokoa ole. Huoh.
Ja sitten vielä. Ehkä, ehkä minä tosiaan hieman koen olevani luuseri, kun olen käynyt lihavuusleikkauksessa, enkä silti ole lähelläkään normaalipainoa. En haluaisi näin tuntea, eikä olisi kai syytäkään. Lääketieteellinen tavoite on saavutettu, enkä minä itsekään lähtenyt tavoittelemaan normaalipainoa ennen leikkausta. Olen minä iloinen saavutuksestani, tietenkin olen, mutta miten saisin päänuppini nyt hyväksymään itseni, ihan oikeasti ja kokonaan ilman mitään niinmuttia ja enoikeastiole-lisäyksiä???
maanantai 4. tammikuuta 2016
Ryhdistäytymistä
Paluu arkeen jälleen kahden viikon loman jälkeen. Vähän tympäisi tulla töihin, mutta noin muuten normaalirytmiin palaaminen tuntuu kyllä jopa helpottavalta. Olimme lomalla yhteensä viikon kyläpaikoissa, eikä se lihavuusleikatun ruokarytmistä saatika laadusta kiinni pitäminen oikein onnistunut. Liian pitkiä taukoja syömisten välillä ja sitten hieman liian isoja annoksia sen vuoksi, ja laatu ihan sitten sitä mitä kulloinkin sattui olemaan. Perusruoka ihan hyvää kylläkin, mutta esim. maitotuotteet olivat ihan minimissä, ja esim. suklaata meni edellisjoulun tapaan aivan liikaa. Ja joulutorttuja! Ikinä en niistä ole suuremmin piitannut, nyt viimeisen viikon aikana olen syönyt vaikka kuinka monta, kääks!
Mutta tänään siis alkoivat työt, ja pakkasin jo rutiiniksi muodostuneet eväät kassiin, pikkuisiin rasioihin kunnon ruokaa, rahkaa ja hedelmiä, täysjyväleipää ja juomaksi pieneen pulloon piimää. Pieniä annoksia ja välissä korkeintaan kolme tuntia. Ja lisänä "kurinpalautuksessa" jälleen suklaalakko. Että pääsee irti tuosta mokomasta. Mikä siinä onkin, että joulu ja suklaa muka kuuluvat niin tiivisti yhteen?! Taas olen kaksi viikkoa syönyt ihan joka päivä vähintäänkin muutaman suklaapalan, joinakin päivinä huomattavasti enemmänkin kuin vain muutaman. Mutta sen lopetin eilen. Enkä usko olevan liian vaikeaa. Jos hirveä makeanhimo vaivaa, ostan tikkareita ja teen hyvää rahkaa korvikkeeksi, näillä uskon makeakoukun selättyvän.
Joulu ei vaikuttanut painoon mitenkään, mutta uusi vuosi ja siihen liittyvä viiden päivän kyläily vähän vaikuttivat, eli hiukan on paino kohollaan nyt. Kaksi kiloa tarkalleen ottaen. En pidä siitä, mutta toisaalta olisi aika ihme, jos ei se näkyisi painossa, että on ihan väärin syönyt. Uskon noiden tippuvan ihan itsekseen pois, kun vain noudatan normaalia rytmiäni syömisen suhteen. Pieni houkutus olisi taas siihen, että vähän kiristäisi enemmänkin, tiputtaisi muutaman kilon vähän tiukemmalla ruokavaliolla. Mutta jotenkin vastustaa kuitenkin. Vai selittelenkö vain itselleni? Että pystyisin kyllä mutten halua muka? Kyllä haluaisin, tietenkin haluaisin. Luulen että myös pystyisin. Mutta se tiukentelu, se arveluttaa. En haluaisi syömisten alkavan hallita minua. Ja toisaalta, pelkäänköhän myös hieman syöttää syömisiäni Kiloklubiin, mitä jos syönkin aivan liikaa jo? Vaikka sehän olisi sitten tärkeä huomata. Ja pitäisihän sitä välillä kai tarkastaa saanko tarpeeksi proteiiniakin. Hmm. Ehkä rohkaistun ja vähän täyttelen ruokapäiväkirjaa tällä viikolla. Pieni syömisen siistiminen varmasti onkin paikallaan, mutta mitään tiukkaa diettiä tuskin aloitan joka tapauksessa. Aina minä tätä samaa mietin!!!
Vaatteista mukavaa huomiota. Vaatekoko on pienenemään päin ollut edelleen. Nyt minulla on käytössä kahdet Zizzin slim-malliset housut kokoa 42. Aika napakat kyllä ovat, etten nyt ihan voi kehuskella niistä ulos pian laihtuvani, mutta joka tapauksessa pienimmässä Zizzin koossa nyt ollaan. Se tuntuu aika huikealle. Kun Zizzi tuli Tampereelle muistaakseni n. kolme vuotta sitten, olin kauhuissani siitä, että minulle mahtui päälle vain Zizzin suurin koko xl. Silloin jotenkin tajusin, että olen kyllä melkoisen iso, kun isojen naisten vaatteita myyvän liikkeen suurin koko vain mahtuu päälle. Vähän ehkä pelästyinkin, että mitä jos lihon vielä isommaksi? Ja varmasti olisin lihonutkin, ellen olisi tähän prosessiin lähtenyt. Minulla on edelleen ensimmäiset Zizzistä ostamani topit olemassa, punainen ja sininen pitsihelmainen toppi. Sinistä pidin jossain vaiheessa yöpaitana, nyt se alkaa olla siihenkin liian iso. Punainen on muistona. Pitäisikin ottaa niistä kuvat tänne blogiin. Molemmat olivat uutena ihan makkarankuoria päälläni.
Mukavaa pakkasviikkoa kaikille! :)
Mutta tänään siis alkoivat työt, ja pakkasin jo rutiiniksi muodostuneet eväät kassiin, pikkuisiin rasioihin kunnon ruokaa, rahkaa ja hedelmiä, täysjyväleipää ja juomaksi pieneen pulloon piimää. Pieniä annoksia ja välissä korkeintaan kolme tuntia. Ja lisänä "kurinpalautuksessa" jälleen suklaalakko. Että pääsee irti tuosta mokomasta. Mikä siinä onkin, että joulu ja suklaa muka kuuluvat niin tiivisti yhteen?! Taas olen kaksi viikkoa syönyt ihan joka päivä vähintäänkin muutaman suklaapalan, joinakin päivinä huomattavasti enemmänkin kuin vain muutaman. Mutta sen lopetin eilen. Enkä usko olevan liian vaikeaa. Jos hirveä makeanhimo vaivaa, ostan tikkareita ja teen hyvää rahkaa korvikkeeksi, näillä uskon makeakoukun selättyvän.
Joulu ei vaikuttanut painoon mitenkään, mutta uusi vuosi ja siihen liittyvä viiden päivän kyläily vähän vaikuttivat, eli hiukan on paino kohollaan nyt. Kaksi kiloa tarkalleen ottaen. En pidä siitä, mutta toisaalta olisi aika ihme, jos ei se näkyisi painossa, että on ihan väärin syönyt. Uskon noiden tippuvan ihan itsekseen pois, kun vain noudatan normaalia rytmiäni syömisen suhteen. Pieni houkutus olisi taas siihen, että vähän kiristäisi enemmänkin, tiputtaisi muutaman kilon vähän tiukemmalla ruokavaliolla. Mutta jotenkin vastustaa kuitenkin. Vai selittelenkö vain itselleni? Että pystyisin kyllä mutten halua muka? Kyllä haluaisin, tietenkin haluaisin. Luulen että myös pystyisin. Mutta se tiukentelu, se arveluttaa. En haluaisi syömisten alkavan hallita minua. Ja toisaalta, pelkäänköhän myös hieman syöttää syömisiäni Kiloklubiin, mitä jos syönkin aivan liikaa jo? Vaikka sehän olisi sitten tärkeä huomata. Ja pitäisihän sitä välillä kai tarkastaa saanko tarpeeksi proteiiniakin. Hmm. Ehkä rohkaistun ja vähän täyttelen ruokapäiväkirjaa tällä viikolla. Pieni syömisen siistiminen varmasti onkin paikallaan, mutta mitään tiukkaa diettiä tuskin aloitan joka tapauksessa. Aina minä tätä samaa mietin!!!
Vaatteista mukavaa huomiota. Vaatekoko on pienenemään päin ollut edelleen. Nyt minulla on käytössä kahdet Zizzin slim-malliset housut kokoa 42. Aika napakat kyllä ovat, etten nyt ihan voi kehuskella niistä ulos pian laihtuvani, mutta joka tapauksessa pienimmässä Zizzin koossa nyt ollaan. Se tuntuu aika huikealle. Kun Zizzi tuli Tampereelle muistaakseni n. kolme vuotta sitten, olin kauhuissani siitä, että minulle mahtui päälle vain Zizzin suurin koko xl. Silloin jotenkin tajusin, että olen kyllä melkoisen iso, kun isojen naisten vaatteita myyvän liikkeen suurin koko vain mahtuu päälle. Vähän ehkä pelästyinkin, että mitä jos lihon vielä isommaksi? Ja varmasti olisin lihonutkin, ellen olisi tähän prosessiin lähtenyt. Minulla on edelleen ensimmäiset Zizzistä ostamani topit olemassa, punainen ja sininen pitsihelmainen toppi. Sinistä pidin jossain vaiheessa yöpaitana, nyt se alkaa olla siihenkin liian iso. Punainen on muistona. Pitäisikin ottaa niistä kuvat tänne blogiin. Molemmat olivat uutena ihan makkarankuoria päälläni.
Mukavaa pakkasviikkoa kaikille! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)