Wuhuu!

Pieni, mutta merkittävä nytkähdys alaspäin painossa, sillä tänä aamuna vaaka näytti ensimmäisen kerran alle sadan lukemaa, eli 99,9kg oli aamun paino! Tämä luo uskoa siihen, että kylläse paino vielä siitä tippuu, jossain vaiheessa. Vaikkakin kovin hitaasti, niin onhan se suunta silti alaspäin. :)

Jumissa myös lihasten osalta!

Mun suosikkiaihe päivityksille on ihan selkeästi jumi. Aika tylsät aiheet on! Mutta tällä kertaa tarkoitan niskahartiaseudun todella piinallista jumitilannetta. Piinallisempaa kuin tuo painon suhteen oleva jumi.

Mulla on ollut koko tämän prosessin ajan erilaisia ongelmia sekä alaselän että toisaalta yläselän ja hartioiden kanssa. Ja nyt ihan selkeästi viime aikoina yläselän ongelmat ovat pahentuneet. Tilanne on nyt pari viikkoa ollut se, etten ole pystynyt enää pitämään olkaimellisia rintaliivejä! Leveillä olkaimilla varustetut urheiluliivitkin aiheuttivat hirveän säryn, jomotuksen ja kiristyksen, jotka taas johtivat migreeniin. Olen yksittäisiä tulehduskipulääkenappeja ottanut, mutta eiväthän ne sillä tavalla oikein auta, ja säännöllisenä kuurina taas en uskalla/pysty syödä, kun korventavat mahaa. Olen venytellyt, jumppaillut, rullaillut pilatesrullalla jne. Eikä mistään oikein ole apua. Eilen sitten varasin itselleni lääkäriajan tälle aamulle.

Lääkäri oli sitä mieltä tutkittuaan yläselkääni ja niskaani, että tarvitsisin pidempiaikaista fysioterapiaa. Iso painonmuutos tukee tätä asiaa, kun  kehon painopiste muuttuu, se todella voi vaikuttaa kroppaan alkuun ikäänkuin negatiivisestikin. Lääkäri kirjoitti 15x fysioterapiaa lähetteelle! Se on hirveän paljon se, rahassa nimittäin. Kelakorvaus on olematon, ja vaikka koko hoitosarjan jälkeen sairauskassa maksaisi osan takaisin, en tiedä onko minulla varaa moiseen. Tiedän että pitäisi järjestää asiat niin että on, mutta katsotaan nyt.

Sain myös reseptin Sirdaludista, eli lihasrelaksanttia kehiin. Se tarkoittaa hyviä yöunia lähipäiville, koska Sirdalud väsyttää voimakkaasti. Päivällä en pysty sitä ottamaan, ehkä töiden jälkeen puolikasta voisi kokeilla kuitenkin.

Tämmöistä täällä tällä erää. Ai niin, ja olihan vielä yksi tapaus, joka piti kertoa. Varhaiskaalit ovat saapuneet kauppaan, ja minä rakastan varhaiskaalia. En ajatellut yhtään, kun eilen söin lautasellisen silputtua kaalia, jossa fetaa joukossa ja salaatinkastiketta. Söin mahani ihan täyteen sitä. N.vartti-puoli tuntia syömisen jälkeen alkoi hirvittävä mahakipu pallean kohdalla, kylkikaaren alla. Minulla oli yksi Litalgin varalla, kun on pari kertaa ollut aikaisemmin hieman sappikivikohtausta muistuttava kipukohtaus. Kierin lopulta lattialla, enkä pystynyt hengittämään kuin ihan pinnallisesti, josta mies hätääntyi ja soitti hätäkeskuskeen. Siinä puhelun aikana kipu alkoi hellittää, ja juttelin sitten itse hätäkeskuspäivystäjän kanssa ja sanoin etten tarvitse ambulanssia. Kipu helpotti kokonaan melko pian sitten, ja uskon vahvasti että kaali oli syypää. Toivon todella että näitä kohtauksia ei ala olla useammin, eivät kyllä tunnu kivoilta. Ja vähän harmittaa tuo kaali, se oisi niin terveellistä ja hyvää, voih. Ehkä pieninä määrinä kokeilen jatkossakin, mutta onhan se totta, että tuo eilinen määrä oli semmoinen, että tavallisella mahalaukulla varustetulle ihmiselle se oisi tarkoittanut kokonaista kaalinpäätä kerralla, joten eipä se ihme että "vähän" oireili!

Mun paino ei tipu

Mä oon täydellisen jumissa. Paino käväisi alimmassa lukemassa pari viikkoa sitten, ja sen jälkeen se on ollut puolesta kilostan-kiloon enemmän, tein mitä hyvänsä. Söin sitten enemmän tai vähemmän, toimi maha hyvin tai huonosti, liikuin tai olin liikkumatta. Eli sitä yksittäistä alhaisempaa lukemaa kun en ota huomioon, olen taas kuukauden ollut ihan samassa painossa. Kyllä se vähän ärsyttää.

Minä tiedän, että tällä syömisellä pitäisi laihtua. Tiedän senkin, että välillä syön turhan paljon kalorimääräisesti, yksittäisellä aterialla tai yksittäisenä päivänä. Mutta en missään tapauksessa niin paljon, että sen pitäisi pysäyttää painon putoaminen kokonaan! Ja olenhan minä sitäkin kokeillut, että syön selkeästi vähemmän, eikä se paino putoa silläkään.

Olen juuri nyt pitänyt kolmena päivänä ruokapäiväkirjaa ravitsemusterapeutille menoa varten. Siihen on vielä aikaa melkein kuukausi, mutta halusin sen pitää jo nyt. Syöminen näyttää paperilla aika hyvältä, ja kyllähän se minusta tuntuukin aika hyvälle. Kun vain paino suostuisi taas edes pikkuisen alemmalle tasolle!!!

Välillä mieleen on tullut semmoinenkin vaihtoehto, että pitäisikö minun oikeasti olla jollain pussikuurilla viikko, että saisin painon taas liikahtamaan alaspäin! Mutta en minä tässä vaiheessa ainakaan haluaisi semmoiseen alkaa. En todellakaan. Minusta tuntuu, että minun syömiseni sujuu ensimmäistä kertaa elämässä sillä tavalla melko kivuttomasti, että pystyn syömään järkevästi, sekä määrän että laadun suhteen, ilman että se vaatii kovaa ponnistelua tai kieltäytymisiä. Se tuntuu hyvälle, enkä haluaisi sotkea sitä systeemiä, ja pelkään että jos alkaisin nyt pitämään jotain pussikuureja, joutuisinkin ojasta allikkoon. Mutta se perhanan paino!!! Miksi se ei voi edes sitä yhtä kiloa taas mennä alaspäin, miksei???!!!

Tässä on semmoinen yksi pieni tyhmä puoli myös, josta tulin tietoiseksi tässä eräänä iltana. Minulla on siis mielitekoja aika useinkin, leikkaus ei poistanut niitä mitenkään. Pystyn niitä kyllä vastustamaan melko hyvin yleensä, mutta nyt kun paino on sitkeästi jumissa, minussa herää ajatus, että "mitä sitten vaikka söisin vähän herkkuja, kun ei se paino putoa kuitenkaan, vaikka jättäisin syömättä". Ja tuohan on ihan tottakin vielä. Paino ei ole ollut enempää, vaikka välillä olen syönytkin herkkuja, vähän enemmänkin erityisesti viikonloppuna. Mitä minun sitten kannattaisi tehdä? Syödä mahdollisimman paljon, siis mahdollisimman niin paljon että paino vielä pysyy kuitenkin samassa lukemassa? Mahdollisimman vähän?  Se on pähkähullua, että syömiseni vaihtelevat vaikkapa viidelläsadalla kalorilla päivässä, ollen silti koko ajan peruskulutuksen alle, ja MITÄÄN ei tapahdu! Huoh, argh, blääh. Kunpa se ravitsemusterapeutin aika tulisi PIAN!

Pms-oireet

Viime viikkoinen "romahdukseni" itseni kanssa oli ihan hirveä. Kaksi päivää olin ihan tosissani ahdistunut, ja vielä toiset pari päivää lievästi. Siinä kahden ahdistelupäivän jälkeen alkoivat kuukautiset, joka selittikin paljon. Mulla on tosi vahvat psyykkiset pms-oireet olleet pidemmän aikaa. Jossain vaiheessa niitä jopa lääkittiin, kun tuntui että ratkean liitoksistani muutama päivä ennen kuukautisia, ja oireet saattoivat alkaa jo viikko ennen vuodon alkamista. Mulla on ihan säännöllinen kierto, joten mun olisi pitänyt viime viikolla tajuta mistä kenkä oisittain puristaa, vaan enpä tajunnut, niin voimalla se taas iski. Nyt olo on paljon rauhallisempi.

Tämä pms-asia on semmoinen naisen elämän kirous, ainakin minun kohdallani, ettei tosikaan. Tuntuu että kadotan ihan itseni (ja järkeni!) siinä hormonimylläkässä. Jopa 11-vuotias poikani tietää kysyä, että onko sinulla tulossa taas kuukautiset, kun olen kaikesta vihainen ja hermostun ilman syytäkin. Se ei oikeasti ole hauskaa, vaikka huvittavalta ehkä kuulostaakin. Vaikka järki saattaa joskus sanoa, että tämä on nyt taas tätä, eikä ihan todellista ja menee ohikin, ei niitä tunteen vuoristoratoja pysty vastustamaan. Olen ihan hirveä dramaqueen ja marttyyri, täysin epäkelpo, arvoton ja turha ihminen ja toisaalta niin räjähdysherkkä, että itseänikin pelottaa. Yksi ystäväni joskus sanoi, että voisitko kertoa aina kun sinulla on menkat tulossa, että tietää vältellä minua! Hirveää! Joo saattoi olla osittain huumoria, mutta oli siinä vähän totuuttakin. Myös ystävät (tarpeeksi läheiset siis) saattavat saada osansa "naisellisesta oireilustani".

Kestän nyt siis peilikuvaani hiukan paremmin kuin viime viikolla. Osasyy on ehkä myös se, että perjantaina hassuteltiin miehen kanssa (joo, siinä vaiheessa kykenin jo hassuttelemaan!) ja näpsittiin iso nippu valokuvia toisistamme, yhdessä ja erikseen. Eivät ne ihan niin hirveitä olleet sitten kuitenkaan, jokunen jopa ihan hyvä siellä oli. Mutta tiedän että tämä aihe nostaa taas jossain kohtaa päätään, eli kyllä minun järkevä on se puheeksi ottaa ensi kuun kontrollissa.

Melkein en kestä itseäni

Eilen tapahtui jonkinlainen romahdus. En tiedä millä muulla nimellä sitä kuvaisin. Ystäväni oli ottanut paljon valokuvia pääsiäisenä, ja julkaisi niitä sitten eilen. Järkytyin itseäni niin hirveästi, etten tiedä mitä ajatella ja miten tästä pääsen eteenpäin. Jotenkin olen ihan solmussa itseni kanssa. En enää tiedä, että kuvittelenko olevani pienempi kuin olenkaan, enkä sitten kestä totuutta kuvissa. Vai näenkö itseni oikeasti väärin, enkä näe muutosta esim. viime kesän kuviin ollenkaan. Vai että olivatko kuvat yksinkertaisesti huonoja, ja näytin niissä mahdollisimman epäedulliselle.

Olin eilen ihan hirveän ahdistunut, kuristi kurkkua ja teki mieli itkeä. Sain kyllä juteltua parin kaverin kanssa asiaa, joka hetkeksi helpotti. Kuitenkin erityisesti yksi naamakuva minun järkyttävän leveästä pärstästä ja isosta kaksoisleuasta kummitteli mielessä vielä nukkumaan mennessäkin, ja hankaloitti nukahtamista. Itseinhoa, hämmennystä, häpeää siitä minälainen olen, tai erityisesti siitä minkälainen minun on täytynyt olla aikaisemmin, kun vieläkin olen tuollainen... Siinä eilisiä tunteita. Tänään mieli on vähän rauhallisempi, mutta alakuloinen. Katsoin kuvat läpi hetki sitten uudelleen, enkä voi käsittää itseäni. Miksi näytän kuvissa ihan yhtä isolle kuin vaikka viime kesänä, vaikka eroa n.26kg, ellei enemmänkin?

Toisaalta, eniten ihmettelen itseäni, että miksi järkytyn tämmöisestä. Kyllä minä olen jo vuosia jonkinlaisen lamaannuksen vallassa katsonut kuvia, joissa olen ollut. Hiljaisen ihmetyksen ja järkytyksen vallassa, että olenko tuo minä. Tilanne on kuitenkin ollut niin toivoton ikäänkuin, että ei siitä ole jaksanut sen isommin riehaantua. Mutta nyt sitten. Kun tilanne on jo parempi. Minua ihan oikeasti ahdistaa, vieläkin tulee tunne että haluaisin itkeä. Mitä muka? Omaa hirveyttäni.

Minulla taitaa olla ongelma. Ja minun tarvii tästä varmaan puhua puolivuotiskontrollissa kuukauden päästä. Ja sitä ennen niiden muutamien ihmisten kanssa, jotka tuntuvat ymmärtävän. Kaikki eivät tätä asiaa ymmärrä, "höpö höpö"-kommentit todistaa sen. Ja minua hävettää tästä puhua, ja tunnen syyllisyyttä näistä kummallisista tunteistani. Minun pitäisi olla nyt vain tyytyväinen ja iloinen, kun olen jo paljon laihtunut. Miksi en olekaan? Miksi tyytymättömyys onkin kasvanut? Tai jos hetken tuntuukin ihan hyvälle, miksi sen hyvänolon suistaa raiteiltaan muutama epäedullinen valokuva? Olenko minä sittenkin vain pinnallinen ihminen, jolle ulkonäöllä on liian iso merkitys? Vai olenko tulossa hulluksi? Onko minulla jonkinlainen laihdutusmasennus? Vai enkö vain osaa hahmottaa muuttuvaa itseäni? Apua.

Pääsiäisen jälkeen...

...oli sitten melkoisen vaikea päästä sängystä ylös ja töihin. Heti kun on hieman tavanomaista enemmän vapaata, menee ikäänkuin rytmi sekaisin ja arkeen paluu tuntuu vaikealle. Meillä oli kyllä hirmuisen mukavaa pääsiäisenä, oltiin ystäviä tapaamassa Oulun suunnalla, paluumatkalla poikettiin vähän sukulaisiakin moikkaamassa Pohjanmaalla jne.

Tästä tulikin mieleen, että minulla on ajoittain vaikeuksia kommenttien julkaisun suhteen, esim. nyt pääsiäisenä näin puhelimesta että olisi kommentti odottamassa hyväksyntää, mutta en päässyt sitä julkaisemaan. Vanha puhelimeni ei oikein jaksa näitä hommia, eikä ollut konetta mukana. Joskus hyväksyntä toimii puhelimella, mutta en pääse itse kommentoimaan. Eli haluan kaikkia kiittää kommentoinnista, oikein tosi kovasti, se lämmittää mieltä hirmuisesti! Enkä tylyyttäni jätä vastaamatta, vaikka joskus näin on saattanut käydä, etten sitten ole myöhemmin muistanutkaan vastata. Vaikka blogi on itselle tärkeä kanava purkaa kaikkeen tähän elämänmuutokseen liittyvää asiaa, niin kyllä lukijat antavat sille ihan uuden merkityksen, kiitos siis teille jokaiselle!

Mulle tuli ennen pääsiäistä postin mukana kutsu ravitsemusterapeutille ensi kuussa, puolivuotiskontrolliin. Ja nyt pitäisi pitää kolme päivää ruokapäiväkirjaakin etukäteen. Ihan mukava mennä käymään ja juttelemaan näistä asioista. Toivoisin vain kovasti, että paino suostuisi ennen sitä hiukan taas putoamaan. Alimpaan lukemaan on tullut muutama sata grammaa lisää, kovasti se vastustaa etten sinne alle satasen meinaa päästä! Sinänsä on kyllä aivan mielettömän mahtavaa, että mitkään tämmöiset pääsiäiset tai muut eivät painoa enää nosta, kuten ennen. Ennen tiesi aina ennen pyhiä, että ensi viikolla on paino vähintään +2kg, ja usein syöminen vielä jäi "päälle", ja paino jatkoi sitten nousuaan. Nyt paino vaihtelee +/- muutama sata grammaa, eikä siinä tosiaan edes tunnu olevan juuri mitään logiikkaa, että mitä se milloinkin näyttää. Vaikka paino ei suostuisi enää putoamaankaan, tämä on ihan mahtavaa, ettei enää tarvitse katumusharjoituksia harjoittaa lomien tai juhlapyhien jälkeen!

Mukavaa viikkoa kaikille, onneksi on jo tiistai, perjantai on ihan kohta! ;)