Kuulumisia toukokuun lopulta

Aika kiitää, kohta on jo juhannus! Kuvittelin viime syksynä, että tässä vaiheessa jo vähän tietäisin mitä tuleman pitää, lihavuusleikkausasiassa. Tosin silloin ajattelin sen nimenomaan olevan laihdutusleikkaus, nyt olen oppinut, että sitä se ei välttämättä olekaan. Toivoin ehkä tietämättömänä, että se leikkaus olisi se laihdutustoimenpide, mutta olen tajunnut että minähän sen työn tässä joudun tekemään. Paino on kyllä ihan kivasti siinä mielessä tippunut, että taitaa se olla keskimäärin puolen kilon paikkeilla viikossa, vaikkakin oikeasti on aika epätasaisesti pudonnut. Mutta jotenkin en ihan tyytyväinen ole kuitenkaan.

En oikein edes tiedä mihin niin tyytymätön olen, koska toisaalta tajuan, että olenhan minä nyt aika hyvin kuitenkin sitä painoa tässä pudotellut. Mutta ehkä tämä liittyykin siihen läskisokeuteen josta aikaisemmin olen puhunut, että olenkin kunnolla tajunnut olevani läski vasta nyt kun olen jo vähän pienentynyt! Ja tavallaan olen sitten pettynyt siihen, että olen edelleen niin lihava, enkä ole saanut itseäni hoikaksi. Vaikka alunperin nimenomaan hoikkuus ei edes ollut tavoitteeni, vaan keventyä ennen kaikkea pysyvästi ainakin jonkin verran. Nyt tuntuu, että olen ihan jumalattoman lihava edelleen, ja että ihmiset alkavat jo kohta miettiä sitä, että miten tuo on vieläkin noin iso, vaikka on jo pudottanut muka niin ja niin paljon. Enkä nyt kuitenkaan ole kovin suurta meteliä pitänyt kilomääristä, mutta toki lähimmät ystävät tietävät. Herkkänahkainen olen tässä asiassa, ja kovin helposti poimin sanat, jotka voi jotenkin otta vinoiluna tms. Esim. kommentti jonka ystävältä tässä puhelimessa sain: "senkin laiheliini, eihän sinulla kohta ole tissejäkään", sai minut ihan ahdistumaan. Minusta se kuulosti v***lulta, varsinkin kun ihminen oli kyllä minut nähnytkin ihan vähän aikaisemmin, ja silloin esittänyt kysymyksen "oletko sinä nyt saanut pidettyä niitä kiloja pois, joita olet pudottanut"? Eli toisinsanottuna hän juurikin mietti, että miten hitossa tuo voi olla noin lihava, vaikka sanoo pudottaneensa niin ja niin paljon. Ja sitten sama ihminen sanoo laiheliiniksi, jolla ei kohta ole tissejäKÄÄN! Puuh.

Ei pitäisi miettiä yhtään muita ihmisiä eikä kenenkään puheita. Silti ärsyynnyn myös siitä, että kaikki ihastelevat kuinka MIEHENI on laihtunut kauheasti, kuinka on salireeni tehnyt tehtävänsä jnejne. Ja salilla ei ole mitään tekemistä hänen laihtumisensa suhteen, vaan MINUN eneni sai miehenkin innostumaan jne. Taidan olla vähän kateellinen miehelleni. Tietty olen iloinenkin hänen puolestaan, että on nyt oikein hyvässä kunnossa. Mutta minä, entäs minä sitten!?!? Miksi ihminen on näin tyhmä?

Voi että kun saisin edes jotain kuulla lähetteeni tiimoilta ennen kesälomia. Jotenkin oisi helpompi jaksaa näitä asioita, kun tietäisi vähän mitä ja milloin odottaa. Vaan vähän pelkään, ettei mitään kuulu ennen elokuuta. Ei minulla kiire leikkaukseen ole, mutta tieto siitä että homma etenee, se voisi auttaa.

Njooh, on tässä mukaviakin asioita ollut ja tulossa. Vietimme 1-vuotishääpäivää viikonloppuna, oli tosi mukavaa ja romanttistakin vähän. Huomenna on tulossa ystävä yökylään, ja ensi viikolla on maailman eniten odotettua ohjelmaa luvassa, kun saan kaksi ihanaa serkkua luokseni, ja lapset ja mies ovat poissa. Lauantaina on silloin kaveritapaaminen, johon odotan itseni lisäksi seitsemää ystävääni. Meillä on joka kesä jo useamman vuoden ajan ollut tapana viettää piknikkiä tai jotain vastaavaa, ja aina on ollut ihan mahtavaa. Joten ehkä hetkeksi voin sitten unohtaa myös nämä laihdutus-lihomis-läskileikkaus-ene-pakkolaihtua-asiat. Vielä kun saisi sen kesän takaisin, että voisi edes ajatella piknikkiä tms.!

Viivytyksiä matkalla

Ene oli ja meni. Paino ei suostunut antautumaan, ärsyttävää. Ja nyt lukema on sitten kuitenkin 120-alkuinen. Puuh. Jostain syystä elimistö on kerännyt kamalasti nestettä enen loppumisen jälkeen, jo liian löysiksi käyneet sormuksetkin tuntuivat taas ihan sopivilta. Ehkä elimistö hakee nyt sitä normitilaa, onhan tuo ene aika erilaista aikaa kuitenkin. Ensimmäistä pätkäpaastopäivää vietän tänään, hyvin sujuu, ei ole nälkä tullut vielä ollenkaan. Yritän panostaa näihin paastopäiviin oikein tosissani, että saisin painon pysymään edes aloillaan, vaikkei putoaisikaan.

Viime viikon torstaina minulla oli aika Taysin gastrolle. Ja mitä tapahtuikaan? Täysin turha käynti. Selvisi, että minusta oli tehty väärään paikkaan lähete, eikä asiaa voitaisi eteenpäin siellä laittaa. Eli odotin kolme kuukautta aivan turhaan tätä aikaa. Nyt siis ikäänkuin alkaa kaikki siinä mielessä alusta, että taas tehdään lähetettä kirurgille. Hiukan kyllä sapetti, mutta toisaalta en jaksanut alkaa hirveästi hermoilemaan, ei kai tässä kauhea kiire ole.

Toinen ärsyttävä asia oli, että jouduinkin melkoisesti perustelemaan, miksi minulle pitäisi tehdä sleeve-leikkaus eikä ohitusleikkaus!!! Kuvittelin, että lääkärit olivat tätä ajatelleet itsekin, kun joudun syömään tulehduskipulääkkeitä ajoittain paljonkin, ja on se kortisonilääkityskin. Hb on myös luonnostaan matala,  eikä imeytymishäiriötä kannattaisi minulle tietentahtoen tehdä. Ensimmäinen lääkäri piti minua suorastaan typeränä, kun puhuin sleevestä, kaikenlaisia ihmeellisiä selityksiä oli hänellä sleeveä vastaan. Meni sitten kuitenkin kysymään asiaa leikkaavalta lääkäriltä, joka olikin minun kanssani samaa mieltä. Vaikkakaan minun tautini ja lääkitykseni eivät mikään ehdoton este ohitukselle olisikaan, niin sleeveä kuitenkin kannattaisi kohdallani harkita. Myös kuulemma siksi, että kun en niin superlihava kuitenkaan ole. Heh. Kuulemma sleeve saattaisi kohdallani riittää.

Lopulta pääsimme siis yhteisymmärrykseen, ja sain kehuja hyvästä asenteesta ja omatoimisesta painonpudottamisesta. Nyt siis vain odotellaan, odotellaan. Tai en minä jaksa odottamalla odottaa, elelen elämääni ja sitten kun jotain kuuluu, niin sitten kuuluu. Tällä hetkellä kaikki lihavuusleikkaukseen liittyvä tuntuu hyvin kaukaiselle ja epätodelliselle.

Hermoja koettelee!!!

Puuh. ÄRSYTTÄÄ!!! Ene vetelee viimeisiään, ja olen edelleen jumissa painoni kanssa. Yli viikon on paino ollut samoissa lukemissa, tai itseasiassa enemmän kuin jumissa, kun painoa on tullut lisääkin. Ja enää kolme päivää jäljellä. Juu, ei tämän enen kokonaistulos ihan huono ole, ja vyötärö on kyllä hiukan kaventunut, mutta silti ärsyttää. En oikein jaksa uskoa, että viimeisen kolmen päivän aikana kovinkaan kummoisia tapahtuu. Yritän asennoitua positiivisesti, mutta kyllä v***ttaa.

Jotta en tukehtuisi kiukutukseeni, olen yrittänyt jotain mukavaa löytää muuta kautta, sitä nuo edistyskuvatkin. Vaatekaapin siivousta olen myös taasen hiukan harrastanut, ja löysinpä farkkuhameen, josta oli pakko ottaa kuva. Ehkä tämä antaa kuitenkin uskoa tähän kaikkeen.

Oisikohan aika myydä tämä hame?

Edistyskuvia...

Motivaation lisäämiseksi uusia edistyskuvia -27kg:n kohdalta. Nyt ei enää voinut kuvata samoissa vaatteissa kuin ennen, ei olisi oikein mitään näkynyt. Kenellekään minun kokoiselle ei ole kyllä eduksi tiukat leggingsit lyhyen topin kanssa, älkää pelätkö en tosiaan mihinkään lähtisi noin, mutta ajattelin että parhaiten näkee muutosta mahdollisimman pienissä vaatteissa.

Jumissa...

No tulihan se jumi sieltä. Parina päivinä ihan kunnolla plussaakin, mikä tuntuu oikeasti aika pöhkölle näillä syömisillä, kun päivän kalorit ovat max 700 olleet. Mutta enpä ole tällä kertaa jaksanut ainakaan vielä stressata pahemmin, kolmen päivän jumi ei vielä ole pitkä. Toivoisin kyllä että vielä pari kiloa lähtisi, että pääsisin turvallisesti niin paljon alle 120kg:n, ettei pomppaisi enää yli sen. Pusseja olen jaksanut yllättävän hyvin, ei töki eikä suuremmin kyllästytä. Tämä kolme viikkoa on mennyt kyllä todella nopeasti. Näköjään eneilyynkin voi tottua.

Mulla on hirmuinen kesän ja kesäloman odotus päällä. Lasken päiviä siihen, kun kesäloma alkaa. Vielä on siis töitä jäljellä, juhannuksen jälkeenkin viikko. Mutta kesäkuu on kyllä semmoinen, että menee aina turhankin nopeasti. Kaikkea kivaa on suunnitteilla kesäkuullekin, ja juhannus on joulun jälkeen minulle vuoden suosikkikohta. Tänä vuonna juhannus tulee olemaan lapseton, lapset ovat toisilla vanhemmillaan (kuulostaapa kummalle, meillä molemmilla siis lapsia edellisistä liitoista!) ja saadaan viettää "aikuisten juhannus". Kyllä se välillä on aika kivaa, kun ei tarvitse kuin itsestään huolehtia.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Kuulumisia enen kolmosviikolta

Tässä sitä elellään ene-elämää miehen kanssa. Ja olen kyllä sitä mieltä, että se "ene-elämä" tosiaan on ihan omanlaistaan elämää. Mennään paljon aikaisemmin iltaisin nukkumaankin, ettei tule nälkä jne. Ihan hyvin on silti mennyt. Mieskin on jaksanut kuuria koko ajan, vaikka alunperin ajatteli parin viikon tempausta. Eihän sillä enää ylipainoa ole, mahassa ehkä semmoinen 500g:n pieni rasvakerros vain! :D Mutta haluaa jatkaa loppuun saakka, kuulemma että on varaa sitten vähän makkaraakin kesällä syödä.

Tällä kertaa ei kunnon jumitusta ole vielä tullut. On päiviä, jolloin paino ei ole pudonnut edelliseen verrattuna, mutta ei montaa peräkkäin. Sanoisin että yllättävän hyvin on paino pudonnut, vaikka näin pian uuden enen pidin. Eniten olen kuitenkin ihmetellyt sitä, että olen jaksanut näin hyvin, ilman ajatustakaan luovuttamisesta. Luulin, että omaehtoinen eneily ei minulta onnistuisi, vaan näyttäähän tuo sujuvan ihan hyvin. Siitä olen iloinen.

Täysin onnea ja auvoa ei kuitenkaan tämä ole ollut. Vappupäivänä iski ensimmäinen kunnon kiukkukohtaus. Suututti ihan kaikki, ja tuntui että olen koko maailmasta ulkopuolinen, muiden juhliessa ja nauttiessa elämästä. Silloin tuntui taas, ettei voi tehdä mitään, jos ei voi syödä. Ei voi mennä mihinkään, ei kutsua ketään käymään jne. Noh, onneksi se oli ohimenevää. Ja sai toisaalta aikaan sen, että parin kaverin kanssa tuli sovittua lähitulevaisuuteen illanviettoa ja päivälliskutsua, ja sain alkaa näitä suunnittelemaan. Että vain väliaikaista on nyt tämä vaihe, kun ei muka voi mitään.

Väkisin nyt täytyy alkaa miettiä sitten elämää enen jälkeenkin. Se oli viimeksi vähän vaikeaa. Syöminen tuntui oudolta, eikä oikein tiennyt mitä söisi. Haluaisin onnistua siinä nyt paremmin. Ennen kaikkea haluaisin varmistaa, ettei paino nouse montaa kiloa. Ehkä jopa pientä epätoivoa tunnen, kun ajattelen kesälomaa. Kuinka saan painoni pidettyä kurissa, ja toisaalta sekin, milloin minut mahdollisesti leikkattaisiin. En haluaisi olla enellä kesälomalla, joka minulla siis on heinäkuussa. Ja kuitenkin haluaisin tietenkin leikkaukseenkin mahdollisimman pian.

Noh, yritän nyt olla liikaa miettimättä. Lääkäriaika on 1.5 viikon kuluttua, leikkausasiasta saanen sitten tietää lisää. Eikä murehtimisella muutenkaan mitään hyvää saa aikaiseksi. Päivä kerrallaan siis.