Uuden mahan ensimmäiset päivät

No niin, leikkaus on takana ja kotonakin olen eilisestä iltapäivästä saakka ollut. Ja olossa huomaa, että jotain on todellakin tehty! Kipuja on ollut aika paljon, ja syöminen ei todellakaan ole helppoa. Mutta jospa käyn vähän läpi ihan järjestyksessä viime päiviä.

Tiistaina minun piti siis olla leiko-osastolla jo klo 7, ja ennen kahdeksaa olin jo leikkaussalissa. Siinä kohtaa oli kyllä melkoisen jännittävää, kun ilman mitään esilääkityksiä alettiin esivalmistella ja hääräillä ympärillä. Kävi mielessä, että vieläkö voisi karata! Onneksi nukutus tuli nopeasti, ei tarvinut montaa minuuttia jännitellä.

Ensimmäiset muistikuvat ovat pätkiä heräämöstä, vaikka kuulemma jo leikkaussalissa olin herännyt, ja valittanut kipua. Ja se on se ensimmäinen ja ainoa muistamani asia, sattuu ihan hirveästi. Se kipu tuntui ihan hirveältä, olisi itkettänytkin, mutta olin liian väsynyt itkeäkseni. Tuli mieleen, että oliko minut herätetty liian nopeasti, eikä kipulääke kerennytkään vaikuttamaan vielä. Anestesialääkäri oli vieressä ja vakuutteli, että kohta helpottaa. Mutta minun täytyy sanoa, että ensimmäisen vuorokauden olin niin kipeä isoista kipulääkemääristä huolimatta, että melkein kaduin koko operaatiota. Jostain syystä kipu säteili vielä lapojen väliin selkäpuolelle, enkä meinannut pystyä makaamaan missään asennossa. Onneksi maha salli kyljellään makaamisen, siinä asennossa pystyi aina hetken tyynyillä tuettuna makaamaan. Kaikkein paras oisi ollut olla jalkeilla pystyssä, mutta eihän sitä vielä jaksanut. Alusta asti kävin vessareissut omin jaloin, heti pian leikkauksen jälkeen, mutta leikkauksen jälkeisenä yönä alkoi pahoinvointi näiden reissujen jälkeen. Kertaalleen oksensinkin sappinesteitä, yöh!

Sain ihan hirveästi kipulääkkeitä. Enkä silti ollut lähellekään kivuton missään vaiheessa. Mutta pystyin kuitenkin nukkumaan pienissä pätkissä. Käänne parempaan tapahtui yön aikana, ja aamulla alkoi tuntua siltä että ehkä tästä selvitään. Valvonnasta siirrettiin osastolle aamupäivän aikana, ja siellä sitten alkoi syömisen opettelu. Ensimmäiset suupalat pyrkivät nousemaan takaisin hetken päästä, mutta Gaviskonilla se helpotti. Mutta todella pieniä, ihan yksittäisiä lusikallisia vain pystyin ruokaa maistelemaan. Ja osaston ruoat olivat aika hirveitä, onneksi ei tarvi niitä enää yrittää syödä. Kasvisruokavalio oli liian eksoottinen heille, mitä suuresti ihmettelen, ja makkaralle tai lihaliemelle maistuva sosekeitto ei sitten oikein napannut.

Eilen pääsin kotiin, eli yhden yön olin valvonnassa ja toisen osastolla. Olo muuten ihan ok, mutta jostain syystä minulla on kummaa aaltoilevaa, muljahtelevaa kipua, jota esiintyy erityisesti syömisen yhteydessä ja yöllä. Saan nukuttua muutaman tunnin, mutta sitten maha alkaa vaivata, ja on pakko ottaa lisää kipulääkettä. Mutta ehkä nämä oireet ovat ihan normaaleja näin pian leikkauksen jälkeen. Kaasukipuja oli lääkärin arvio, kun kivuista puhuin. Eli maha on yllättävän kivuton muuten, mutta leikkauskaasut ovat jääneet kiertelemään mahaan.

No entäs syöminen sitten. Melko työlästä hommaa! Kaikki lämmin kerkeää jäähtyä kylmäksi, ja kylmä lämmetä. Millään en suositellussa rytmissä vielä pysy, tänään esim. aamupäivän välipala jäi välistä päiväunien vuoksi. Tuntuu että koko ajan pitäisi olla vähintäänkin juomassa jotain. Juominen sujuu kohtuullisen hyvin, pystyn juomaan ainakin desin melko nopeastikin. Mutta tämä koskee ihan vettä tai mehua, vähänkin paksumpi juoma, esim. piimä onkin sitten jo vähän haastellisempi. Mutta joten kuten sujuu sekin. Sosekeittoa ihan maksimissaan desi mahtuu mahaa, aikaa sen syömiseen menee ainakin vartti. Nälkää ei ole, eikä mielitekoja. Makuaisti ainakin tässä vaiheessa on hieman vinksallaan myös, ja kaikki suolainen meinaa maistua liian suolaiselle jne.

No niin, tässä kuulumisia tältä erää. Ai niin se piti vielä mainita, että minulla leikkaus ja runsaat nesteytykset eivät nostaneet painoa, vaan paino on leikkauspäivästä pudonnutkin jo pari kiloa. Eli varsin mukava juttu sekin. :)

Huomenna on leikkaus

 

Näin se aika menee nopeasti, huomenna on se päivä jota tässä ollaa vuosi odotettu. Lopulta sitten kuitenkin tuntuu sille että aika on mennyt nopeasti, vaikka välillä tuntui ettei se päivä koskaan tule. Ja tässä vaiheessa sanoisin myös, että on hyvä että prosessi kestää näinkin kauan, että kerkeää kunnolla miettiä leikkausta ja sen tuomaa muutosta. Vaikka se odottaminen tuntuukin välillä tuskalliselta epätietoisuuden vuoksi, niin nyt ainakin voi sanoa että on pääkin kerennyt mukaan prosessiin!

 

Viimeinen viikonloppu ennen leikkausta oli omalla tapaa hieman haasteellinen, kun vietettiin pojan synttäreitä, mutta selvisin siitä hyvin. Viime aikainen jumikin pikkuisen hellitti, ja paino vähän vielä putosi. Tavoite "mahdollisimman lähellä 117 kiloa" on täyttynyt, tänä aamuna lukema 117 näkyi ekan kerran vaa'alla. Eli hyvillä mielin sairaalaan huomenaamulla. Tässä vielä arkistojen kätköistä kaamea kuva viime vuodelta huippupainosta ja nyt viikonloppuna. Onneksi muutosta jo vähän näkyy... 

 

 

 

 

Ennen projektin alkua 2013, ja leikkausta edeltävänä viikonloppuna
Painoeroa -27,5kg

Alle viikko leikkaukseen

Viikon päästä tähän aikaan olen jo saanut todennäköisesti ensimmäisen "ateriani" syötyä. Niin se aika vaan menee. Nyt on ollut helpompaa taas, mieliteot menivät onneksi pois. Haasteita kyllä loppuviikosta on, kun vietetään pojan syntymäpäiviä koko viikonloppu. Vaan kyllähän niitä juhlia tulee ensi vuonnakin, mitä siitä vaikka juuri nyt en pääse maistelemaan kakkua. En edes erityisesti välitä täytekakusta. Ja suolaisen suhteen voisin ovelasti leipoa vaikka kinkkupiirakan, joka ei minua kasvissyöjänä vähääkään kiinnosta. ;)

Mieli on aika rauhallinen. Tuntuu että olen tekemässä oikein, eikä pahemmin jännitä. Ajatuksena se on jännittävä, että leikkaus on niin pian, mutta en silti koe jännittäväni. Riemastuttavan iloinen olo kuvaa paremmin olotilaani, olen niin onnellinen että saan tämän mahdollisuuden!

Paino käväisi eilen uudessa lukemassa ja kerkesin jo iloita ettei ole paljon matkaa tavoitteesen, mutta tänään paino olikin puoli kiloa enemmän. Noh, näillä mennään, putoaa jos putoaa. Kaksi kiloa olisi kyllä vielä hyvä saada pois, että ovat kaikki tyytyväisiä. Noudattanut olen kyllä ohjelmaa. Pussit meinaa alkaa kyllästyttään, huomattavasti hitaammaksi käynyt niiden nauttiminen kuin alkuun. Minullehan ne ovat suorastaan ihan maistuneet hyviltä aikaisemmin, mutta toisaalta tämä on kolmas kuukausi tänä vuonna, jolloin niitä juon, joten ei liene ihme että tökkii vähän.

Vaikea päivä!!!

Ene on sujunut tähän asti oikein hyvin. Mutta nyt juuri tänään mielessä kieppuu kuvat lasagnesta ja venyvästä juustosta, ja kaikesta muusta vastaavasta, parempi kun en lähde luettelemaan ja lietso itseäni vielä pahempaan tilaan! Homma lähti siitä, että menin lukemaan Iltalehden sivulta, kuinka joku kokki oli suivaantunut blogiarvosteluista, jonka jälkeen oli pakko lukea ko suivaannusta aiheuttanut arvostelu eräästä ravintolasta, jonka jälkeen piti tutustua ko ravintolan ruokalistaan jnejne. Ja tässä sitä ollaan. Kuola valuu suunpielestä, ja ihan itse aiheutettu, tämän oisi voinut välttää kieltämällä itseltä ruokajuttujen lukeminen. Niin kuin olen pyrkinyt pussikuurin aikana yleensä tekemään.

Saattaapa olla, että silläkin on hieman osuutta asiaan, että vaakalukema on kolmena aamuna ollut täysin sama. Olisi paljon helpompi painaa eteenpäin hyvällä fiiliksellä, jos paino tippuisi tasaisen varmasti koko ajan. Vaikka tiedän kyllä että paino väkisinkin välillä jumittaa, ja se on normaaliakin. Tavoitteseen ei olisi paljon enää, toivon kyllä kovasti että ne viimeiset kolme-neljä kiloa tippuvat vielä näiden 11 päivän aikana.

Olin eilen ensimmäisen kerran Lile Ry:n tilaisuudessa. Tykkäsin. Tilaisuus oli tarkoitettu leikkaukseen menijöille, ja kolme jo leikattua oli kertomassa omista kokemuksistaan. Menen toistekin. Jotenkin hirveän vapauttavaa oli olla hetki porukassa, jossa kaikki olivat saman aiheen äärellä, ei tarvinut puolustautua ja selitellä, ei salailla tai piilotella asiaa. Päätin että voisin liittyä yhdistykseen minäkin.

Esikäynti sairaalassa

Enen puoliväli alkaa olla, tämän päivän jälkeen tarkalleen siis. Ja kahden viikon päästä siis leikkaus. Jännittänyt ei ole aikaisemmin yhtään, mutta kun tänään kävin leiko-osastolla esikäynnillä, ja koko homma jotenkin muuttui todeksi, heräsi myös pieni jännityksen tunne. Ei paha, vaan ennemminkin semmoinen riemastunut jännityksen tunne, ilo siitä tämä tapahtuu nyt vihdoin.

Käynti oli mukava, sairaanhoitaja ensin jutteli kaiken mahdollisen, käytiin läpi kaikki esitiedot ja mittaukset. Painonpudotukseen oltiin tyytyväisiä kovasti myös. Sain kammottavat reisimittaiset tukisukat leikkauspäivää varten, saapa nähdä miten niiden jalkaan saamisen kanssa on! :D Pitäisiköhän harjoitella etukäteen? Hoitajan jälkeen tapasin anestesialääkärin, joka varsin perusteellisesti selvitti kaikenlaista myös. Kirurgia en tavannut, oli juuri leikkaamassa, eikä hänellä kuulemma ollut minulle mitään asiaa, eikä minulla hänelle, joten ei tarvinut jäädä odottelemaan.

Vähän on semmoinen olo, että mitenkäs tässä malttaa elellä ja olla vielä kaksi viikkoa. Vaikka pakkohan se on, eihän siinä muu auta. Vähän jännittää se, että viimeisenä viikonloppuna ennen leikkausta on pojan 11-vuotissynttärit. Vaikka en lipsumista pelkääkään, olen päättänyt pysyä ruodussa, niin eihän se nyt ihan helppoa ole, leipoa herkkuja maistamatta edes taikinaa vähän! Mutta ei siinä vaiheessa voi enää lipsumaankaan alkaa. Neljä kiloa pitäisi vielä painoa saada alas, ja jos entiset merkit pitävät paikkansa, seuraavaksi iskee viikon jumi, eikä paino putoa mihinkään! Joten sinnikkäästi eteenpäin katse suunnattuna lopputulokseen.