Haasteita

Tämän viikon paastopäivät ovat onnellisesti taas takana. Voi miten mukava on näin torstai-aamuna syödä ihan tavallinen aamupala, kuinka hyvälle kaikki maistuukaan! Vaikkei se paastopäiväkään sinänsä mitenkään ankealle tunnu, ainakaan enää. Tänäänkin vielä yritän syödä kuitenkin jollain lailla kevyesti, koska viikonloppuna se tulee olemaan vähän vaikeaa. Lähdemme koko viikonlopuksi sukuloimaan, erään lähisukulaisen tasavuosisyntymäpäivät kun on. Sinänsä siis mukavaa luvassa todellakin, mutta olisi kiva osata jonkinlaista kohtuutta juhliessakin, varsinkin nyt kun vaaka on lupaillut aamuisin lukemia, jotka olisivat alle 140kg... Hissukseen se paino pyrkii alemmas siis, ja olisi kiva jos viikonlopun jälkeen ei olisi nousua ainakaan paljoa. Toisaalta maanantain paastopäivä kuittaa aina hiukan viikonlopun syömisiä.

Liikunta on tällä viikolla jäänyt kokonaan välistä kiireiden ja sen vuoksi, että minua vaivaa sitkeä poskiontelotulehdus. Se on vaivannut jo ainakin kuukauden eriasteisesti, mutta nyt se on pahentunut. Taisinhan siitä mainitakin jossain tekstissäni aikaisemmin. Tänä aamunakin huuhdellessani suolavedellä.. tai no, en viitsi enempää edes kertoa. Sen verran kuvottavaa se on, mitä poskiontelostani tulee. Soitin työterveyteen varatakseni lääkäriaikaa ensi viikolle, mutta sainkin sen jo tälle iltapäivälle. Aina parempi tietty, kyllä minä nyt kuurin tuohon tarvitsen ihan selvästi.

Jos on loppuviikko haasteellinen juhlien ja semmoisten vuoksi, niin on haasteellinen ensi viikkokin. Nimittäin mieheni on nyt pitkään ollut kotona iltaisin, ja nyt hän onkin sitten iltavuorossa koko ensi viikon. Minun on ihan helppo syödä nätisti ja järkevästi, noudattaa paastopäivän ohjelmaa jne., kun mies on kotona. Mutta kun hän on poissa, voi sentään miten KAIKKI kaapissa huutelee nimeäni. Vaikka siellä ei olisi kuin näkkileipää, niin sekin houkuttaa, tietenkin niin että "syö KOKO paketillinen". Huoh. Siinä kohtaa minulla on ihan oikeasti jokin klikki päässä. Olenko läheisriippuvainen? Pelkäänkö jotain yksin ja syömällä sitä jotenkin yritän kestää? Mistä ihmeestä on kyse oikeasti siinä, että jos olen illan yksin, vastustamaton halu syödä mahansa ähkytäyteen iskee? Se kuulostaa ihan päävikaiselle, mutta tiedän että tämän asian kanssa kärvistelen ensi viikolla. Ja heti maanantaina. Tämä lienee yksi niistä asioista, joista minun pitäisi jossain vaiheessa päästä puhumaan jonkin ammattilaisen kanssa. Yksinsyöminen. Tai yksin syömättä oleminen, siis ettei tarvitse koko ajan syödä!

Noh, joka tapauksessa aion nyt nauttia läheisten seurasta ja juhlista viikonloppuna, ensi viikolla palaan sitten lakki kourassa tilittämään, heh. Mukavaa viikonloppua vain kaikille!