Ensimmäisen kuukauden ajatuksia

Kahdeksas paastopäivä tänään. Voinen kai olla tyytyväinen, kun painoni näyttää pudonneen neljä kiloa kuukauden takaisesta. Kuten olen kertonut, en ole muina päivinä onnistunut mitenkään erityisen hyvin ja laihduttavasti syömään. Ja silti paino on ihan hyvin lähtenyt laskuun. Yritän opetella sitä, että osaisin olla tyytyväinen jokaisesta alaspäin menneestä grammasta, enkä miettisi negatiivisesti kuinka paljon paino olisikaan voinut pudota, jos en olisi syönyt sitä ja tätä ja tuota.

Minä olen ristiriitainen syöjä, sen olen tässä kuukauden aikana oikein kunnolla oivaltanut. Moni asia on ruokavaliossa ihan hyvin, varsinkin nyt kun paastopäivät ovat mukana ja kasvisten syönti on niiden myötä lisääntynyt entisestään. Arkena on suhteellisen helppo syödä järkevästi, ainakin aamulla ja päivällä, mutta illat ja viikonloput, ne tuntuvat siltä kuin aivoni vaihtuisivat toisiin. Tätä asiaa minun on pohdittava ja mietittävä ratkaisua siihen. En koe että paastopäivät lisäisivät ruuanhimoa mitenkään, päinvastoin tuntuu että ihan tavallista perusruokaa arvostaa paastopäivän jälkeen enemmän. Onko se sitten vain paha tapa, että iltaisin ja viikonloppuna pitäisi jotain herkkuja saada, tai syödä hirmuisia annoksia mitä tahansa? Voiko siitä tavasta opetella eroon, niin että joku muu tulisi yhtä vahvaksi tavaksi?

Minulla on pieni pelko, etten laihdutusleikkaukseen kuitenkaan pääse. En tiedä oikein miksi en pääsisi, mutta tuntuu vain sille. Ja pelkään myös, etten kuitenkaan itse saa itselleni tehtyä pysyvästi mitään. Siksi näitä asioita on ihan pakko miettiä myös siltä kantilta, että mitä jos en mitään apua tähän kaikkeen saa.

Ai niin, lääkäri soitti tänään lopuista verikokeista. Kaikki muut olivat kunnossa, mutta hemoglobiini on kovin matala, mutta se on sitä ollut jo monta vuotta, autoimmuunisairauteni vuoksi. Lääkäri kertoi viime viikolla laittaneensa lähetteeni "isoon sairaalaan", jonne pitäisi jossain vaiheessa sitten tulla kutsu. Voi että odotan sitä. Vaikka en sitten edes pääsisi leikkaukseen, mutta että pääsisin edes JOLLEKIN kertomaan ja puhumaan näistä asioista ihan vakavasti. Minulla on kauhea "kaipuu" heittäytyä kerrankin autettavaksi, pyytää apua, olla potilas. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta olen ammatiltani hoitaja, se henkilö joka aina auttaa muita, pohtii muiden ongelmia ja yrittää niitä ratkoa ja viedä eteenpäin. Nyt haluaisin, ettei minun tarvitsisi tietää kaikkea, että joku miettisi minun asiaani ja kysyisi niitä oikeita kysymyksiä, jotka saisivat minut oivaltamaan asioita. Olenkohan vähän hölmö?

Iloisia labratuloksia

Kävin aamulla labrassa, ja iltapäivällä puhelin piipitti ensimmäisiä tuloksia. Oikeastaan odotin ainoastaan kolesterolilukemia, ne vähän jännittivät. Pahimmillaan kokonaiskolesterolini on ollut 6.4 vuonna 2006, ja trigly peräti 4 jotain vielä vuosi sitten. Ja hyvä kolesteroli aina alakanttiin. Olin niin iloinen, kun sain tulokseni, jossa kokonaiskolesteroli oli 4.7, ja kaikki osaset olivat kohdillaan myös, ei liian korkeita eikä matalia mikään! Kasvisruokavalio on muuttanut kolesteroliarvojani merkittävästi.

Jotenkin tulin hirmuisen iloiseksi näistä tuloksista. Tuli semmoinen tunne, että olen minä kuitenkin ainakin jyvällä siitä, kuinka syödä, ja jotain olen onnistunut jo tekemäänkin oikein. Uskoni siihen, että pystyn itse vaikuttamaan terveyteeni ja vointiini, vahvistui. Etten olekaan pelkästään luuseri, joka syö kaiken minkä kiinni saa, välittämättä mistään.

Olen siis pyrkinyt tämän vuoden aikana aktiivisesti ruokavaliotani terveellistämään jo aikaisemmin, vaikka en laihduttavaksi sitä olekaan kyennyt saamaan. Tämä onkin mielestäni tärkeä oivaltaa, että terveellinen ei tarkoita pelkästään laihduttavaa. Olen joiltakin lähimmiltä ihmisiltä saanut osakseni vähän ihmettelyä kasvissyöntiini liittyen, niin kuin että "mitä järkeä, kun et edes laihdu". Nyt tiedän, että olen tehnyt jotakin hyvin ja löytänyt sen tavan syödä, joka sopii minulle. Siis siltä osin että kolesteroli on tykännyt, toki kovasti on tavoitetta sen suhteen että saisi painonkin tykkäämään ja putoamaan!

Sisuuntumista

No niin. Mitä sitä harmittelemaan ja katumaan. Tehty mikä tehty, ja nyt on uusi viikko ja uusi mahdollisuus opetella elämään tervellisemmin ja paremmin. Tänään on paastopäivä, joka on sujunut toistaiseksi varsin hyvin. Ja uskon että sujuu iltakin, jotenkin nämä menevät omalla painollaan jo nyt.

 Mutta muut päivät tarvitsevat vähän suunnitelmaa. Jos en mieti yhtään syömisiä etukäteen, lähden helposti mieliteon ja helppouden perässä väärälle tielle. Yritän nyt estää sen suunnittelemalla seuraavan päivän syömisiä ainakin osittain etukäteen. Perjantaina on luvassa semmoinen meno ystävän kanssa, että kalorit paukkuvat taatusti yli, joten haluan nyt ennen sitä olla järkevästi. Ja vielä sitten kun oppisi katkaisemaan sen hauskapidon niin, että lauantaina pystyisi palaamaan asiaan.

Liikunnan suhteen on pieniä muutoksia tullut elämääni. Kävin viime viikolla fysioterapeutilla polveni vuoksi, joka on alkanut kesällä pitää pahaa ääntä. Vaikka kuvien mukaan se ei rikki tai kulunut olekaan, niin joku siinä kuitenkin on, ja reisilihaksien vahvistaminen on nyt tärkeää. Sain kahden kuukauden ohjelman, jonka aikana minun pitää kaksi kertaa päivässä tehdä tietyt liikkeet ja venytykset. Ensin ilman vastusta, myöhemmin vastuskuminauhalla ja omaa kehoa vastuksena käyttäen. Vartin kestää tehdä ohjelma läpi kun tekee nopeasti. Ja näitä siis kaksi päivässä. Eli sikäli mikäli meinaan ohjetta noudattaa, joka päivä tulee liikuntaa vähintään puoli tuntia. Päälle vesijuoksu 2-3 kertaa viikossa. Porraskävelyä ei fysioterapeutti nyt vielä suositellut, sanoi että kannattaa lähteä nyt tekemään sitä ohjelmaa ihan kevyesti.

Juuh. Suunnittelen parempaa elämää kyllä. Ja toivon kauheasti että pääsisin pian käymään jossain, ravitsemusterapeutilla tai kenellä nyt sitten ensimmäisenä käydäänkään, kun lähete laihdutusleikkaukseen on tehty. Ainiin, keskiviikkona menen käymään labrassa, katsotaan perusjuttuja, kuten kolesterolia, sokeria ja sydänfilmiä. Kolestelori on ollut joskus kokonaisuudessaan koholla, nyt vuosi sitten koostumukseltaan viksallaan, mutta ei kokonaislukemana koholla. Tämän vuoden alussa aloitin kasvisyöjänä, joten hiukan kiinnostaa näkyykö se mitenkään koostumuksessa. Paastoilunkin on todettu arvoja parantavan, mutta tuskin sentään näin lyhyessä ajassa kuin mitä minulla on takana.

Harmittaa, kaduttaa, kiukuttaa

Minulla täytyy olla päässä vikaa. Aivan pakko olla. Niin kovasti olen päättänyt elää terveellisemmin myös niinä päivinä, jolloin syön normaalisti, siis ei-paastopäivinä. Vaan ei. Viikonloppu sai taas aikaan aivonyrjähdyksen, ja kauppareissulla kärryihin päätyi vaikka mitä semmoista mitä sinne ei pitänyt päätyä. Mikä minua vaivaa??? Enkö todellakaan osaa nauttia vapaasta ilman että mätän sisääni kaikkea paskaa? Pizzaa, juustoa, shipsejä, karkkia.. ja kaiken voi huuhdella kätevästi alas esim siiderillä. Mikä minua vaivaa???

Kyse ei ole siitä, että olisin ahminut mainitsemiani syömisiä mitenkään kerralla, vaan kertakaikkiaan viikonlopun ruuat ovat koostuneet tuollaisista valinnoista. No juu, söin kyllä perjantaina lohisalaattia illalliseksi ja jotain muitakin ihan hyviä ruokia sinne väliin mahtui. Mutta kuitenkin. Miksi oi miksi, minun mielestäni viikonlopusta voi nauttia vain syömällä EPÄTERVEELLISIÄ ruokia ja juomia??? Nyt vieläkin kaapissa on esim. juustosnackseja ja karkkia, ja onhan ne sieltä syötävä pois, ennen huomista paastopäivää, etteivät ole kiusausta aiheuttamassa. Eli sekin vielä, että herkkuja on pitänyt ostaa liikaa, enemmän kuin edes jaksettiin syödä. Huoh.

Itseinho ja katumus nyt päällimmäisinä tuntemuksina. Juuri ne tunteet, jotka ovat aina saaneet uskomaan, ettei minusta ole tähän tai mihinkään, ja saaneet aikaan luovuttamisen. Nyt minun pitäisi kasata itseni. Nousta surkeasta olotilasta ja niin edelleen. Huomenna on suunniteltu paastopäivä, sellerinvarret ja muut sitä varten hankittuna. Ja toisaalta pitäisi kai vähän yrittää olla tyytyväinen siitä, että kaikesta huolimatta kävin tänä aamunakin vesijuoksemassa tunnin. Huoh taas. Jospa se tästä. Uusi viikko ja niin edelleen.

Kärsimättömyys

Nyt jo iski ensimmäinen kärsimättömyyden tunne. Vain pari viikkoa takana aktiivista muutokseen pyrkimistä, ja jo nyt ärsyttää, kun en selkeästi ole hoikempi ja kevyempi. Mitä tiedän että kärsimättömyys on laihduttajan suurin vihollinen, koska juuri se saa lopulta luovuttamaankin. Iän myötä tämä tilanne on siinä mielessä pahentunut, että olen huomannut että paino putoaa huonommin. Tiedän että parikymppisenä tällä parin viikon syömisellä olisin oikeasti jo laihtunut selvästi. Saattaa asiaan vaikuttaa myös lääkitykseni, ja kehoni taipumus kerätä nestettä. Mutta silti. Kun tosissaan  tekee muutosta, olisi tosissaan kiva äkkiä nähdä vaa'allakin tulosta.

Minä tyhmä olen pomppinut sitten kuitenkin vaa'alla harva se päivä, vaikka ei edes ole vaakaa kotona. Miten tyhmää, kun kyseessä yrittää olla loppuelämän projekti. Tosiasiahan on, että jossain vaiheessa painon on ihan pakko pudota, jos jatkan paastoilua, liikuntaa ja muutenkin pyrkimystä parempaan syömiseen. Mutta mikä siinä on, että tulosta haluaisi nähdä hetinyt?

Myönnän, että olen kaikinpuolin muutenkin aika kärsimätön ja lyhytpinnainen. Yleensäottaenkin haluaisin asioiden tapahtuvan nyt välittömästi, ja inhoan
odottelua. Minulla on siis työtä itseni kanssa, jos aion loppuelämän projektiani jatkaa ja jaksaa. Ja onhan minun jaksettava, muuta vaihtoehtoa kun ei ole.

Liikunnan iloa etsimässä

Minä olisin hirveän helposti luonnostani sohvaperuna. Mukavuudenhaluinen, hieman laiskuuteenkin taipuvainen. Kuitenkin jos saan itseni liikkeelle, nautin siitä tai viimeistään siitä olosta liikunnan jälkeen. Pitkäjänteisyyttä liikunnan suhteen minulla ei oikein koskaan ole ollut, joten joudun itseäni käskemään ja komentamaan liikkeelle. Olen nyt pyrkinyt lisäämään arkiaktiivisuuttani pienillä teoilla. Tai no, minulle ne ovat oikeastaan aika isojakin.

Jossain aikaisemmassa tekstissäni mainitsin nuo portaat kotitalossani. Olen alkanut päivittäin ainakin alas menemään portaat kävellen (8-kerroksinen talo), ja ylöspäinkin pyrin ainakin muutaman kerrosvälin kävelemään. Mutta pakko myöntää, vaikka hävettää, että tällä painolla ihan oikeasti portaiden nouseminen on niin kamalaa, että olen toistaiseksi luovuttanut neljännessä kerroksessa. Toisaalta, ehkä tässä on myös hyvä keino nähdä sitten kunnon kasvu jossain vaiheessa, toiveikkaana ajattelen.

Toinen jokapäiväiseen arkeen lisäämäni juttu on venyttely. Olen ottanut tavaksi työpäivän aikana pitää pari muutaman minuutin venyttelyhetkeä, ja illan vielä myös. Nämä ovat minulle tärkeitä ihan oikeasti, koska minulla on taipumusta jumittuneisiin lihaksiin yms. Teen istumatyötä, ja viiden minuutin venyttely kesken päivän piristääkin kummasti.

Varsinaista liikuntaa olen lisännyt nyt suorastaan paljon, verrattuna täydelliseen liikkumattomuuteen. Pelkään kyseessä olevan pelkän alkuinnostuksen, mutta toivoisin oikeasti että olen löytänyt liikunnanilon ihan pysyvästi. Eilen aamulla reippailin ja heräsin 5.45 ja lähdin vesijuoksemaan ennen kahdeksaksi töihin tuloa. Olin aika ylpeä itsestäni kyllä, olen nimittäin erittäin aamu-uninen. Kaverin kanssa käyn torstaina ja sunnuntaina vesijuoksemassa, ja maanantaina kävin miehen kanssa kävelylenkillä. Voin siis sanoa, että olen alkanut liikkumaan. Voi kun saisin tästä pysyvää, niin ettei liikkuminen muuttuisi pakkopullaksi.

Viikonlopun kuulumisia

Takana viikonloppu, josta pitää ottaa opikseen. Jollaisia ei pitäisi tulla enää, ainakaan usein.

Varsin mukava viikonloppu siis ollut, perheen kanssa oleilua, elokuvia, vesijuoksua ja... liikaa hyvää ruokaa ja juomaa. Ja tarkoitan väärällä tavalla hyvää, eli ei niin terveellistä ja hallittua syömistä. Toisaalta on ehkä ilahduttavaakin huomata, että en pidä siitä tunteesta, kun maha on kauhean täynnä, ja huomaan odottavani huomista paastopäivää. Olen syönyt liikaa.

Paastopäivien myötä sitä on oikeasti jotenkin tykästynyt siihen tunteeseen, kun maha on enemmän tyhjä kuin täysi. Mikä on aivan kertakaikkisen mahtava juttu, vuosikausia kun oloni on ollut lähes pysyvästi enemmän täysi kuin tyhjä! Enkä nyt tarkoita mitään sairaalloista syömättömyyttä tosiaankaan, vaan kohtuullisuutta ja järkevän kokoisten annoksien syömistä sopivin aikavälein. Ja ehkä myös sopivia koostumukseltaan, terveellisyydeltään. Tänä viikonloppuna mikään noista ei oikein hyvin onnistunut, vaan söin liikaa ja vääränlaista ruokaa. Onneksi huomenna on paastopäivä.

Vaikka periaatteessa 5:2-systeemin pitäisi laihduttaa semmoisenaankin, siis vaikka muina päivinä söisi normaalisti, niin tiedän että minun täytyy parantaa syömistäni kokonaisuudessaan, jos haluan pysyviä tuloksia. Pääsin sitten leikkaukseen tai en. Hirveän helposti syön liian paljon ja sorrun rasvaisiin herkkuihin. Haluan muutosta. Oikeasti haluan. Ja se taitaa olla uutta nyt tässä toivoakseni viimeisessä yrityksessä terveempään elämään.

Syömisen vaikeus

Kovasti olen miettinyt viime aikoina sitä, että mikä siinä syömisessä on niin vaikeaa. Tai sen syömisen hallinnassa siis. Jos tietää miten pitäisi syödä, osaa tehdä hyvää ruokaa myös terveellisesti, on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa omaan ruokavalioonsa ja valintoihinsa, niin miksi sitä silti syö niin helposti pieleen ja liikaa ja väärällä tavalla? Tämä lienee se ikuisuuskysymys, jonka ratkaiseminen ratkaisisi koko ongelmani. Valitettavasti yksiselitteistä ratkaisua ei taida olla olemassa.


Minä uskallan myöntää sen, että rakastan ruokaa. Monenlaista ruokaa. Tykkään kovasti salaateista ja muista terveellisistä ruuista, mutta valittevasti olen aivan heikkona pastaan, risottoihin, pizzaan, juustoihin, hyvään leipään, herkullisiin kastikkeisiin jne. Makuaistiani miellyttää hyvin monet maut, ja vain vähän on semmoista mistä en ollenkaan tykkää. Joskus olen toivonut, että olisin vähän ronkeli, olisi helpompaa hallita syömistä, ainakin kuvittelen niin.

Mutta siis, suurin syy lienee puhtaasti se että minä pidän ruuasta. Makea ei ole minun suurin heikkouteni, vaan suolainen. Toki karkkipussi tarttuu helposti mukaan ainakin viikonloppuisin kaupasta, ja toisinaan jäätelö. Mutta ne eivät ole selitys kiloilleni kuitenkaan. Minä kokkailen aika paljon itse, ja osaan tehdä hyvää ruokaa. Ja hyvää ruokaa tekee mieli syödä paljon. Viime aikoina olen pyrkinyt pienentämään annoskokojani tietoisesti, mutta kyllä minun mahaani vieläkin mahtuu melkoisen paljon vaikka juustoista ja kermaista pastaa.

Lääkäri minulta eilen kysyi, syönkö suruun tai iloon tai johonkin muuhun tunnetilaan. Kyllä varmasti syönkin, mutta en mihinkään tiettyyn erityisesti, vaan ennemminkin kaikkeen! Tekee mieli palkita itsensä raskaasta työpäivästä, tiukasta palaverista, viikonlopun kunniaksi, sen kerran kun nyt sitä ja tätä ja tuota. Ystävien kanssa on kiva syödä, ja jos joutuu olemaan yksin, tekee mieli syödä. Kaikkeen tuntuu liittyvän syöminen jotenkin. Tekee vain mieli syödä.

Perusasiat syömisessäni ovat itseasiassa aika hyvällä mallilla. Kuituja, vihanneksia ja hedelmiä, niitä tulee saatua ihan suositusten mukaan. Samoin hyviä rasvoja. Valitettavasti vain sitten paljon muutakin. Syön aamupalan, lounaan, toisinaan välipalan, aina illallisen ja yleensä iltapalankin. Syömiseni on usein kuitenkin hieman iltapainotteista, ja tämä saattaa olla yksi ongelma. Joskus aikaisemmin silloin kun onnsituin pudottamaan painoani paljon, pyrin nimenomaan muuttamaan tuota asiaa, ettei nälkä illalla kasvaisi liian suureksi. Luontaisesti minulle vain sopisi paljon paremmin, että söisin päivällä kevyemmin ja illalla enemmän.


 
En tiedä. Hiukan pistää ihmettelemään se, että ihan suhteellisen järkevä ja asioista tietävä ihminen ei pysty hallitsemaan syömistään. En tiedä pitäisikö sille itkeä vai nauraa. Näin kun syömisestä kirjoittaa, se tuntuu aika simppelille ja selkeälle hommalle. Silti olen haluamassa leikkaukseen, jossa käytännössä poistettaisiin mahalaukkuni, etten söisi liikaa. Tunnen kyllä itseni aika typeräksi. Ja silti se tuntuu ainoalle vaihtoehdolle.

Ensimmäinen askel tiellä kohti leikkausta

Tänään tuli pieni muutos suunnitelmiin, kun työterveydestä soitettiin ja ilmoitettiin että perjantainen lääkärinaikani pitää perua jonkin aikataulumuutoksen vuoksi. Kerkesin jo ajatella että niinpä tietenkin, aikani menee vaikka kuinka pitkälle tulevaisuuteen, mutta uusi aika olikin jo tänään! Yhtäkkiä se tuntui vähän jännittävällekin, vaikkei kyse ollutkaan kuin parilla päivällä aikaistumisesta.

Lääkäri oli oikein mukava ja ymmärtäväinen, helppo oli jutella. Puhuttiin läpi koko historiani liittyen laihduttamiseen ja lihomiseen. Siitä kuinka alunperin lihominen alkoi siitä kun laihdutin niitä muutamaa ylimääräistä kiloa, ja jouduinkin sitten loputtomaan kierteeseen, joka on tuonut nyt tähän. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että kuulun laihdutusleikkausten kohderyhmään, ja että juuri minä voisin siitä hyötyä. Lupasi siis tehdä lähetteen eteenpäin. Nyt sovittiin, että teen kaikkeni pudottaakseni omin voimin painoani tässä odotellessa. Verikokeisiin teki lähetteen myös, ja varmuuden vuoksi sydänfilmiä ja semmoista myös.

Nyt on ihan tyytyväinen mieli. Tuli semmoinen olo, että jos vain fyysisiltä ominaisuuksiltani, sairauteni ja vaivani huomioonottaen leikattavaksi sovin, niin kyllä sitten varmasti leikkaukseen pääsen. Ja toisaalta jos jotain tulee ilmi semmoista että leikkauksen estää, niin sitten on keksittävä muuta. Vähän puhuttiin siitäkin, että mitä tehdään jos seinä nousee vastaan. Mutta katsellaan nyt mitä tapahtuu.

Käväisin tänään vaa'alla työpaikalla. Kotona minulla ei vaakaa edes ole. Lukema oli lähtenyt laskusuuntaan, eli paastopäivät näyttävät toimivan. Mutta jotenkin näin pian en osaa kuitenkaan ajatella sitä painonputoamisena, ja tuntuisi tyhmältä päivittää tuonne painoihin mitään. Ehkä kerran kuussa olisi sopiva. Taipumusta hötkyilyyn minulla kyllä on, mutta tiedän että tämä projektini on nyt semmoinen, että on pakko hillitä halua saada isoja tuloksia hetipaikalla nyt. Ja  turhan tiheä vaa'alla pomppiminen vain ruokkii kärsimätöntä minääni. Nyt tarvitsen ennenkaikkea sitkeyttä, en hötkyily-mielialaa.

Pelkoja

Olen viime päivinä kahlannut netistä kaikkea mahdollista liittyen laihdutusleikkaukseen. Blogeja, keskusteluketjuja, faktatietoa jne. Täytyy sanoa, että vaikka en kuvitellut leikkauksen missään nimessä olevan pikkujuttu, niin en ehkä kuitenkaan ole tajunnut sen lopullisuutta ja todellista vaikutusta elämään. Olen kuvitellut että edelleen leikkaukset tehdään panta-menetelmällä, eikä se tuntunut ajatuksena niin kovin kummoiselle. Mutta että vatsalaukun ohitusleikkaus. Se ei ole pikkujuttu.

Kyllä minä nimenomaan haluan pysyvän ja lopullisen ratkaisun. En jaksa jojoilua ja jatkuvia takapakkeja, jokapäiväistä taistelua itseäni vastaan. Mutta ajatus, että minulla ei periaatteessa olisi mahalaukkua enää ollenkaan, tuntuu kyllä aika hurjalle. En usko että ihmiselimistössä on kovin paljon turhia elimiä, joten kyllä tämmöiset radikaalit poistamiset/korvaamiset tuntuvat hiukan pelottaville.

Jossain törmäsin ajatukseen, että miksi leikata mahaa, kun vika on päässä. No näin varmasti onkin, että siellähän se vika tosiaan on. Onhan se irvokasta, että jossain päin maailmaa ihmiset näkevät nälkää, ja minulta pitäisi ohittaa koko mahalaukku, etten syö itseäni hengiltä niinsanotusti. Jos semmoinen pääleikkaus olisi mahdollinen, että sen virheen siellä voisi korjata, niin kiitos kyllä kelpaisi sekin oikein mielellään. Mutta koska se ei ole mahdollista, meille jää vain se vaihtoehto, että estetään liika syöminen. Ja toivotaan että sitä kautta sitten opin jotain.

Mieheni sanoi suoraan, ettei haluaisi minua leikeltävän. Hänestä se tuntuu pelottavalle ajatukselle. Kysyin, että eikö sekin ole pelottava ajatus, että kuolen lihavuuteen. no, se tuntuu ehkä tässä kohtaa vielä kaukaiselle ajatukselle, kun kuitenkin olen melko toimintakykyinen ja "terve". En ole vielä sairastunut lihavuuden vuoksi, ja vielä pääsen liikkeellekin kohtuullisen hyvin, vaikkakin hikoillen.

Moni asia leikkauksessa pelottaa. Komplikaatiot. Mitä jos en pystykään syömään ollenkaan sen jälkeen? Kuinka pitkä sairasloma tulee? Joudunko syömään loppuelämäni soseita? Ja kuitenkin, entä jos en pääse koko leikkaukseen? Mitä jos loppuelämäni olen tämmöinen, joudun taistelemaan loputtomasti ja pettymään omiin kykyihini, ja jojoilen itseni hengiltä? Se vasta pelottaakin.

Vesijuoksua ja paastoilua

Minä en ole viime aikoina harrastanut oikein mitään säännöllistä liikuntaa. Syitä siihen on useampia. Aikaisemmin olen ollut ihan näissäkin kiloissa jäsenenä kuntokeskuksessa, mutta viimeisen parin vuoden aikana liikkumiselle on aiheuttanut haasteita autoimmuunisairauteni, joka aiheuttaa kipuja. En välitä puhua siitä vaivastani täällä sen enempää, enkä selitellä liikkumattomuuttani sillä, koska minun on vain etsittävä itselleni sopiva liikuntamuoto.

Yksi syy liikkumattomuudelleni on tietenkin se, että kaikki on niin raskasta näin painavana. Hävettää kun hengästyy kevyestäkin kävelystä ja hiki valuu päästä. Siksi olen alkanut selkeästi välttelemään tilanteita, joissa joudun jonkun toisen kanssa vaikkapa siirtymään paikasta toiseen kävellen. Kamalaa, 35-vuotiaana! Jättäydyn jälkeen, pakko pysähtyä kun kaivan laukusta puhelinta, ai niin unohdinkin autoon jotain jnejne. Ja sitten kävelen perässä omaan tahtiini. Vihaan sitä! Todellakin haluan muutoksen siihen asiaan.

Nyt olen löytänyt semmoisen lajin, johon painoni ei juurikaan vaikuta, ja jota voin harrastaa yhdessä ystävän kanssa. Nimittäin vesijuoksu. Uimisessa olen hyvä kyllä myös, mutta se kipeyttää usein niskaa. Eilen olimme ystäväni kanssa ensimmäisen kerran vesijuoksemassa yhdessä, ja se oli kyllä todella mukavaa, ja tehokasta! Tunnin reipas vesijuoksu sai aikaan sen, että kun nousi altaasta, tuntui kuin jalat olisivat olleet lyijyä. Käsissä tuntui myös. Tarvoitteemme on nyt vähintään kerran viikossa käydä vesijuoksemassa, mielellään kaksi kertaa.

Nopeana yleiskunnon parannuskeinona joku ehdotti minulle portaiden nousua, kun asumme 8-kerroksisessa talossa. Kyllä, varmasti olisi tehokasta, mutta myös aika tuskallista tällä painolla. Sulattelen asiaa, olisi nimittäin aivan hirveää törmätä rapussa naapureihin puuskuttaen ja naama hikeä valuen... Tai ehkä minun ei pitäisi ajatella muita? No, kerron jos saan aloitettua "rappukäytävä-reippailun".

Viime viikolla pidin vain yhden paastopäivän, tällä viikolla on tarkoitus pitää kaksi. Tänään ja keskiviikkona. Minun on helpompi toteuttaa paastopäivä siten, että syön sallitut 500kcal tasaisesti pitkin päivää kevyinä annoksina, kuin että söisin vaikkapa kerran isomman aterian. Syön paljon vihanneksia, juon luomu-kasvislientä, vähäkalorista mehukeittoa ja keittelen kaurapuuroa. Näin saa syödä suhteellisen paljon tuohon kalorimäärään, eikä tule huono olo kun syö usein jotain vähän.

Perjantaina on se lääkäriaika, jolloin lähetettä laihdutusleikkaukseen aletaan väsätä. Hiukan jännittää koko käynti, en ole lihavuuden vuoksi koskaan aikaisemmin käynyt lääkärillä.

Apuvälineitä matkalle ja perillekin

Olen kokeillut kaikenlaisia vippaskonsteja laihduttamiseen. Keitellyt kaalikeittoa, karsinut hiilareita pois, kokeillut laihdutuslääkkeitäkin. Mistään noista ei ole ollut pysyväksi painonhallintakeinoksi minulle. Tällä hetkellä koitan järkevöidä syömisiäni Kiloklubin avulla. Sen ruokapäiväkirjaan merkkailen ainakin osittain syömisiäni, vaikka toisaalta minulla on siitä jo niin pitkä kokemus, että merkkaamattakin melkein tiedän kuinka saada sen "pallerot vihreälle". Ongelmahan ei ole se ettenkö tietäisi kuinka syödä, vaan se etten noudata sitä, en jaksa en pysty en kykene noudattamaan sitä. Toisaalta juuri nyt en pyrikään noudattamaan tarkkaan Kiloklubin suosittelemia kalorimääriä, vaan kokeilen pätkäpaastoilua, eli viime aikoina kovasti otsikoissa olluta 5:2 diettiä.

5:2-dietissähän idea on syödä muuten normaalisti, mutta kahtena päivänä viikossa syödä vain hyvin vähän, n. 500kcal:n edestä. Kokeilin tätä jo keväällä pari viikkoa, ja paino kyllä lähti laskusuuntaan. Ei ehkä hirmuisen vauhdikkaasti, mutta kuitenkin selkeästi. Kesälomalla en millään jaksanut paastoilla, mutta nyt yritän ryhdistäytyä. Jotenkin voisin kuvitella, että tästä saattaisin löytää sen avun siinä tapauksessa etten tosiaan pääse leikkaukseen. Se että joka ikinen päivä joutuisin jokaisen suupalani miettimään, se ei vain toimi, tiedän sen kokemuksesta. Mutta kitupäivät mahdollistaisivat sen, että muina päivinä saisi syödä kohtuullisen vapaasti, ei toki överöiden.

Toistaiseksi oma kokemukseni 5:2 hommasta on, ettei se varsinaisesti aiheuta ahmimista, vaan päinvastoin saa normipäivien syömiseenkin tolkkua. Jotenkin ihan tavallinen kaurapuurokin maistui paastopäivän jälkeen taivaalliselle. Syömistä ikäänkuin arvostaa enemmän paastopäivän jälkeen. Jos niukat päivät alkavat aiheuttaa ahmimista muina päivinä, asiaa pitää miettiä uudelleen. Tällä viikolla pidin yhden paastopäivän vasta, mutta ensi viikolla olisi tarkoitus pitää kaksi. Itselläni helpottavana tekijänä on se, että mieheni pätkäpaastoilee myös. Huomattavati vaikeampaa olisi iltaisin vastustaa kiusausta yksin.

Sotasuunnitelma

Minun on laadittava suunnitelma, joka toisaalta parantaisi mahdollisuuksiani päästä toivomaani laihdutusleikkaukseen, ja toisaalta myös sen varalle, etten siihen pääsekään. Sekin on hyvin mahdollista, ja joka tapauksessa minun on tehtävä jotain itselleni, sain siihen apua tai en.

Tällä hetkellä ykkössuunnitelmani on, että teen kaikkeni, että vakuutan lääkärit siitä, että minut kannattaisi leikata. Todistan motivaationi pudottamalla mahdollisimman paljon painoa omin voimin sen jälkeen, kun lähete on tehty, ja odottelen seuraavia käyntejä. Yritän pienentää mahalaukkuani pohjattomasta säkistä järkevämpään kokoon, ja yritän lisätä liikuntaa.

Perusteluita leikkaukselle minulla on paljon. Suurin lienee se, että olen yrittänyt KAIKKEA. Ja että osaan kyllä laihduttaa jonkin verran, mutta ainainen tappelu pohjatonta säkkiä vastaan ei vain onnistu, se on tuhoon tuomittua.  Kylläisenä olisi niin paljon helpompi vastustaa kiusausta. Kuulemma monilla kiusaukset vähenevätkin leikkauksen myötä. Toisekseen minulla olisi vielä kuitenkin terveyttä ja toimintakykyä jäljellä, joten toipuminen voisi sujua paremmin, ja toisaalta leikkauksesta olisi vielä paljon hyötyä. En haluaisi odottaa, että terveyteni heikkenee, ja vasta sitten tarttua asiaan. Haluaisin kyetä tekemään kokonaisen työuran, enkä ainakaan joutua jäämään ennenaikaisesti töistä pois lihavuuden aiheuttamien vaivojen vuoksi. Ja lopuksi, minä HALUAN leikkaukseen. Haluan pienemmän mahalaukun. Haluan tulla kylläiseksi pienestä annoksesta. Haluan nauttia mausta, enkä määrästä, niin kuin olen tähän asti tehnyt. Minä haluan pysyvän muutoksen elämääni.

Uskoakseni työterveyslääkäri on aika helppo saada vakuuttumaan ja tekemään lähete eteenpäin. Mutta siitä eteenpäin en pysty sanomaan mitään. Tai oikeastaan uskon kyllä, että leikkaukseen pääseminen voi hyvinkin olla muuten mahdollista, mutta jokin terveydellinen seikka saattaa sen estää. Liian suuri ylipainokin voi vaikuttaa, mutta olen jo ajatellut, että en anna sen säikäyttää, jos vaaditaan isojakin pudotuksia ennen leikkausta. Siinä tapauksessa on vain pidettävä mielessä se miksi sen tekee ja muistettava ”palkkio”, pienempi masu ja kevyempi loppuelämä. Yksi minkä pelkään vaikuttavan heikentävästi mahdollisuuksiini, on refluksi. Tai ei minulla refluksitautia ole, mutta joudun syömään kortisonia erääseen autoimmuunisairauteeni, ja se kortisoni aiheuttaa refluksityyppisiä oireita, jotka kylläkin pysyvät kurissa vatsansuojalääkkeellä. Mutta silti pelkään mitä mahdollinen gastroskopia voisi paljastaa. Oikeastaan se kai on tällä hetkellä se ainoa, mitä osaan epäillä esteeksi. Nukutettukin minut on aikaisemmin ilman ongelmia.

Mutta entä jos en pääse leikkaukseen, tai jos vaikka pääsisin, mutta  joutuisinkin odottamaan vaikka 2 vuotta? Noh. Tietääkseni paikkakunnallani jonot eivät hirveän pitkiä ole, alle vuodessa on mahdollista päästä leikkaukseen. Ja toisaalta, tässä kohtaa elämää ei enää 2 vuottakaan tunnu paljolta, jos tietää mitä odottaa. Mutta se että ei pääsisi leikkaukseen ollenkaan, se vaatisi ihan oman sotasuunnitelmansa. Jota minun olisi myös mietittävä. Vaikka suoraan sanottuna tuntuu aika neuvottomalle. Kuinka onnistuisin pitämään kiloni kurissa, jos sitten saisinkin painoni putoamaan merkittävästi? Kerran aikaisemmin olen pudottanut painoa oikeasti paljon, ja luulin jo silloin, että olen oppinut. Vaan en ollut. Tuli sitä ja tätä elämässä, enkä jaksanutkaan ajatella syömisiäni. Ja nyt olen 10 kg painavampi kuin silloin, kun aloitin sen ison laihdutuksen. Kyllä se syö luottamusta omiin kykyihin, siihen että muka voisin vielä onnistua ilman radikaaleja keinoja.

Minun on tehtävä jotain

En koskaan ajatellut perustavani laihdutusblogia, mutta tässä olen. Olen kyllästynyt taistelemaan yksin, ja toisaalta tässä vaiheessa tuntuu että tarvitsen kaikki viimeisetkin oljenkorret, jotka voisivat minua estää hukkumasta sohvan ja omien läskieni uumeniin. Olen lopen kyllästynyt olemaan tämmöinen.

Olen 35-vuotias uusioperheen äiti. Kasvissyöjä, tai no, semi-lakto-ovo-vegetaristi. Syön siis toisinaan, harvemmin kylläkin, kalaa. Lähinnä jos on pakko, kylässä vaikkapa, kun en voi itse vaikuttaa ruokaan. Olen koko elämäni taistellut ylipainon kanssa. Laihdutellut kymmeniä kertoja, varmasti oman painoni verran yhteensä, vaikka se paino onkin melkoinen. Mitä tuota kaunistelemaan, jos kerran aion laihdutusblogia pitää, on kai se kerrottava, 145kg näyttää vaa’an lukema tänään. Tämmöistä lukemaan se on näyttänyt viimeiset pari vuotta. Kolme kertaa olen sinä aikana ryhdistäytynyt, ja pudottanut 5-10kg, ja lihonut ne takaisin. Varsinaisen painon lisääntymisen olen onneksi onnistunut kuitenkin tuohon pysäyttämään, jossain vaiheessa kun tuntui ettei mitään ylärajaa painolle todellakaan ole, että aivan hyvin voisin lihoa vaikka 200-kiloiseksi.

Olen laihduttanut kaikilla tavoilla. Järkevästi ja järjettömästi, nopeasti ja hitaasti, himoliikkumalla ja pelkällä ruokavaliolla, vippaskonsteilla, ryhmissä, yksin, netissä, kaksin, lisäravinteilla, lääkkeillä, salaa ja julkisesti… jne. Kaikkien lopputulos sama, paino plussalla jossain vaiheessa. Osaan pudottaa painoa, mutta en osaa pysyä missään laihduttamassani painossa. En millään. Heti kun en vahdi ja kirjaa ylös jokaista suupalaani, lihon. Eikä minulta ole edes löytynyt semmoista aineenvaihduntasairautta, joka tämän selittäisi.

Kyllähän selityksiä on, joita voisi käyttää. Masennus aikanaan lihotti, sairastamani autoimmuunisairaus ja siihen käytössä oleva kortisoni lihottavat. Geenitkin lienevät huonot. Mutta lopputulos on silti sama, minun on tehtävä jotain. Jotain radikaalia, niin ettei elämäni painonhallinnan suhteen tarvitsisi enää olla yhtä vuoristorataa. Tai no, jotenkin tuo painonhallinta jo sanana on kohdallani lähes irvokas. Sitähän minä en koskaan ole osannut, hallita painoani.

Olen jo ainakin vuoden pohtinut laihdutusleikkauksen mahdollisuutta. BMI on ”riittävän” korkea, että pääsisin ilman varsinaisia lihavuuden liitännäissairauksiakin. Niitä minulla ei vielä ihme kyllä ole. Sukurasitusta löytyy kaikelle mahdolliselle, joten lienee vain ajan kysymys, milloin paukahtaa päälle nivelrikko, diabetes tai verenpainetauti. Olen tehnyt ensimmäisen siirtoni: minulla on ensi viikon perjantaina aika työterveyslääkärille, jolta pyydän lähetettä lihavuusleikkaukseen.

Tieni on vasta alussa, tai ei edes alussa jos ajatellaan itse leikkausta, koska ei ole mitään takeita siitä, että todellakaan pääsisin edes jonoon. Haluan kuitenkin jo tässä vaiheessa alkaa kirjoittaa matkastani, jollain konstilla minun kuitenkin olisi itseäni saatava kutistettua. Oman työterveyshoitajani kanssa olen vaihtanut sähköpostiviestejä, ja hänen mukaansa ainakin lähetteen tekeminen on täysin mahdollista kohdallani.  Onhan se  jo jotain.