Enen jälkeistä elämää

Jotenkin ottaa koville. Tuntuu kuin en ollenkaan osaisi syödä. Siis oikealla tavalla. Eikä mahakaan oikein tykkää olostaan. Kaikenkaikkiaan hirveän nihkeästi on lähtenyt normaali elämä ja syöminen käyntiin. Yhteenkään päivään en ole tyytyväinen syömisten osalta. Maha on ollut kamalan kipeä välillä, eikä toimi oikein kunnolla. On närästänyt ja vääntänyt, kamalasti ilmavaivoja. Melkein tuntuu että mahani olisi mennyt pilalle enestä! Noh, kai se siitä kuitenkin tasoittuu ajan kanssa, eikä ole mitenkään lopullisesti pilalla.

Muutamia mukavia juttuja on tässä tapahtunut, joista olen ollut ihan fiiliksissä. Olin kaverini kanssa käymässä kaupoilla Ideaparkissa lauantaina. Siellä oli avattu uusi Zizzi, jossa oli mukavia avajaistarjouksia. Sain ostaa oikeasti ihan tosi paljon pienemmät housut kuin mitä aikaisemmin on ollut, sekin jo tuntui kivalta. Kassalla kuitenkin ilahduin vielä enemmän, kun kaupanpäälispaitaa minulle valitessa myyjä totesi, että sinulle taitaakin mennä tuo meidän s-koko, tai korkeintaan m. Lapsellinen kai olen, että siitä niin ilahduin, mutta kun tosissani Zizzin xl-koosta olen aloittanut, niin tuntui se vaan mukavalle, että myyjä arvioi minut tuolla tavalla. Valitsin toki m-koon paidan, ettei ole ihan niin nuoleva.

Toinen ehkä jopa hieman hämmentävä asia tapahtui Vilassa, jossa kaverini sovitteli vaatteita. Miellän sen aika pienten ihmisten kaupaksi. Siellä kaverini sovitti mm. kevättakkia, joka oli tosi nätti ja edullinenkin. Myyjä kysyi minulta, että haluanko minäkin sovittaa sitä! MINÄ, valas! Olin oikeasti suorastaan melkein järkyttynyt. Äkkiä ennenkuin myyjä kerkeäisi miettiä kokoasiaa, sanoin että kiitos ei, olen juuri ostanut päälläni olevan kevättakin. Kääk! Minulla on AINA ollut näissä "pienten ihmisten kaupoissa" jonkun kanssa käydessä semmoinen olo, että tarvisi suorastaan pyytää anteeksi kokoani, ja selitellä jokaiselle etten todellakaan kuvittele itselleni löytäväni täältä yhtään mitään, kaverille katselen vain. Suorastaan siis kiusallista on noissa kaupoissa aina. Ja nyt myyjä kysyi haluanko minä sovittaa takkia. Noh, ehkä hän oli vain kohtelias, ehkä hänellä oli unohtunut silmälasit kotiin, tai ehkä uusi takkini saa minut näyttämään hiukan pienemmältä kuin olenkaan. Melkein kiusallista, mutta salaa sisimmässäni kuitenkin vähän nautin siitä kysymyksestä. Olisiko minusta tulossa pikkuhiljaa ihmisen kokoinen!

Tänään minulla on ensimmäinen 5:2-dieetin paastopäivä enen jälkeen. Jännä nähdä, tuntuuko nämä nyt jotenkin erilaisille. Tavallaan voisi kuvitella, ettei ole juttu eikä mikään olla yhtä päivää pienellä ruualla, kun juuri on ollut kuukauden. Erona aikaisempiin paastopäiviin on ainakin se, että ihan valitsin ene-valmisteita päivän ruokalistalle. Aikaisemmin olen syönyt pelkästään oikeaa ruokaa. Nyt enepussit tuntuivat paljon helpommalta vaihtoehdolta.

Vaa'alla en ole uskaltanut käydä nyt ollenkaan. Tiedän että pitää mennä pian. Vaa'alla käymättömyys on minulla yleensä askel siihen suuntaan, että paino alkaa pikkuhiljaa, tai itseasiassa ei aina niin pikkuhiljaakaan nousta. Huomenaamulla lupaan käydä. Tiedän että se on keskiviikkoaamusta ihan väkisinkin noussut, mutta yhtään en osaa sanoa paljonko. Kovasti toivoisin, ettei kuitenkaan kovin paljon. Nyt ei kaivattaisi epätoivon tunnetta yhtään.