Paastopäivää tässä taas vietellään. Paino junnailee, muutaman sata grammaa näytti vähemmän kuin viime viikolla, mutta siinä se on samoissa pyörinyt. Ilman paastopäiviä se oisi varmastikin noussut siis lisää. Vähän meinaa tympiä se, että aika paljon joudun tekemään senkin eteen, että paino pysyy samoissa lukemissa, kaksi 500-600 kcal:n päivää viikossa! Jotenkin kyllä luulen että ene tähän on vaikuttanut. Motivaatio paranisi kovasti, jos edes välillä vilauttaisi vaaka ihan oikeasti toista kilolukua. Nyt se on ollut jumissa 126.2kg ja 126.8kg välillä.
Tällä viikolla olen tunnistanut itsessäni entistä vahvemmin tunnesyömistä. Pitkästyminen, tiukka työpäivä, muuten vaan rankka päivä. Siinä pahimmat syyt hakeutua jääkaapille vaikkei olisi nälkäkään. "Tehdään jotain kivaa" ehdotan miehelle, ja ainoa mitä on mielessä, on syödä jotain. Aika rasittavaa huomata tämmöistä itsessään. Yhden kaverin kanssa suunnitellaan tapaamista, ei olla nähty melkein vuoteen. Ja ensimmäinen asia on, mitäs ihanaa syötäisiin sitten kun nähdään. Kun kerran pitkästä aikaa nähdään ja se on ihanaa, niin täytyyhän meidän syödäkin jotain todella erityisen ihanaa. Nojoo, tuota kaveriviikonloppua nyt ei tarvi murehtia syömisen suhteen, se on kuitenkin erityinen ja harvinainen tapahtuma. Mutta arki-iltaisin pitäisi kyllä kyetä ajattelemaan järjellä syömistä. Eilen söin töiden jälkeen ison annoksen oikeinkin järkevää ruokaa, fetakikhernepihvejä, joita tein viikonloppuna, ja perunamuusia + vähän kasviksia. Maha oli ihan täynnä, mutta koko illan mussutin SILTI jotain. Epätoivoisena etsiskelin kaapista makeaa, ja löysinkin sitten äidiltäni saamani suklaa(!!!!)muromyslipaketin, joka oli unohtunut avaamattomana kaappiin. Niitähän tuli sitten mussutettua vaikka kuinka paljon. Ja koska sitten iski makeaähky, piti syödä hapankorppuja kasa juustolla ja levitteellä. Typerää. Tähän perään pakko vähän ihmetellä, että mitä äitini oikein on ajatellut, kun on minulle tuommoisen myslipaketin tuonut???
En tiedä mistä sitä saisi itseensä semmoisenlaista motivaatiota, että ihan oikeasti pystyisi syömään järkevästi. Vai hyväksyäkö nyt se asia, että tällä hetkellä paino ei vain putoa? Pysyypä edes samassa. En tiedä. Vähän on turhautumista ilmassa, kun ei ole mitään käsitystä siitä, koska pääsen kirurgia tapaamaan. Jos olisi jokin kiinnekohta mitä tuijottaa, voisi tuntua toisenlaiselle, ehkä. Vaan eihän se nyt auta kuin sinnitellä jotenkin. Nimenomaan sinnitellä. En vain jaksaisi koko elämääni elää sinnitellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos että kommentoit blogiini! Minulla on kommenttien valvonta käytössä, joten älä hämmästy sitä ettei viestisi näy heti. :)