Miksi onnistuisin nyt laihduttamisessa?

Kävin eilen mielenkiintoista keskustelua erään työkaverin kanssa. Kerroin että aloitan ensi viikolla uuden ene-kuurin enkä tule sitten ruokalaan syömään hänen kanssaan. Siitä lähti kiintoisa keskustelu siitä, kuinka nyt olen niin motivoitunut jne. Mietin sitäkin, että miksi en ollut motivoitunut vaikka vähän aikaisemmin, niin että olisin esim. ennen viime keväisiä häitäni laihduttanut, ja saanut siten nätimpiä hääkuvia.

Minä luulen, että juuri nyt on oikeasti oikea aika hoitaa tämä asia niinsanotusti kuntoon. Ei ole mitään semmoista tavallaan vääränlaista painetta asialle, että siihen ja siihen mennessä on pakko laihtua niin ja niin paljon. Tai että sillä laihtumisella tarvisi ostaa jonkinlaista hyväksyntää. Tai että kyse olisi ulkonäöstäkään. Ei ole tulossa kuvauksia joihin pitäisi laihduttaa, mieskin on rinnalla ja rakastaa muotojani jokaista kiloa myöden. Työasiat ovat kunnossa myös. Ei tarvi laihduttaa sen ja tämän vuoksi ja pakolla ja kiireesti. Oikeasti laihdutan siksi, että haluaisin terveyttä ja hyvää oloa. Tottakai on kiva näyttää paremmalta myös, mutta se ei ole ainakaan se pääsyy, jos syy ollenkaan.

Toinen asia, minä tuolle työkaverillekin mainitsin eilen, on vastuunottaminen omasta elämästä ja kiloista. Kaveri kertoi tutustaan, joka syyttää muita ihmisiä (ex-mies) ja hankalia elämäntilanteitaan niin kovasti lihomisestaan, ettei kykene tekemään asialle mitään. Ikäänkuin luvan kanssa syö, kun on ollut niin vaikeaa. Tajusin, että itsekin olen ennen tehnyt niin. Minullakin oli semmoinen ja tämmöinen ex-mies joka aiheutti vaikka mitä, hankala lapsuus, ilkeä lääkitys, paha masennus jne. Ja niin kauan kuin tavallaan olin katkera ulospäin, en pystynyt kuin räpiköimään välillä epätoivoisesti, ja sitten lihomaan lisää. Nyt kun olen päättänyt, etten harmittele mitään menneitä, en myöskään aikanaan  ison laihdutuksen jälkeen takaisinlihottuja kiloja, enkä syytä enää ketään enkä mitään, tuntuukin että sujuukin paremmin. Minä olen vastuussa omasta elämästäni, minä voin tehdä itseni hyväksi asioita. Mennyttä en voi muuttaa, mutta tulevaa voin.

Ehkä ainoa asia, jota vähän vielä harmittelen, on se etten osannut ennen arvostaa itseäni ja välittää itsestäni. Että inhosin niin kovin itseäni ja halusin olla aina jotain muuta. Yleensä aina vähän hoikempi. Silloinkin kun olin oikeasti ihan hyvä. Nyt olen päättänyt tykätä itsestäni enemmän, olla kuvittelematta että on jokin semmoinen sittenkun-tila, jolloin itsestäni voin pitää. Minun kuuluu arvostaa itseäni nyt, tänään. 

Kaikenkaikkiaan luulen, että olen jotenkin kasvanut tässä asiassa. Joo, tiedän kyllä että välillä olen hirveän kärsimätön ja hätäinen, enkä tempperamenttianikaan pääse karkuun. Mutta enemmän kuin koskaan, uskon siihen että on mahdollista tämä painoasia hoitaa pikkuhiljaa kuntoon. Oloni ei ole epätoivoinen, vaikka paino onkin ollut jumissa pitkän aikaa. Tavalla tai toisella, jonkinlaisen ajan kuluessa minä kuitenkin itseäni kevennän. Enkä kuvittele tai toivo sillä saavuttavani mitään muuta, kuin toivottavasti terveemmän ja kevyemmän loppuelämän. Ainakin kevyemmän, terveyteenkään kun ei aina voi vaikuttaa.

Loppuun laitan vielä hääkuvamme, vaikkakin päät peitettyinä. Toukokuussa menimme naimisiin. Molemmat olisimme nyt edustavempia, yli 30kg on meistä pois yhteensä. Vaan minun mielestäni avioliiton tarkoitus ei olekaan mahdollisimman kaunis ja hoikka hääkuva! (jonka siis työkaverini kertoi tuttavansa selitykseksi sille, mikseivät mene naimisiin miehensä kanssa... )