Kieroutunut suhtautuminen hyvään syömiseen?

Noniin, tällä viikolla on sitten tunnollisesti kirjattu ruokapäiväkirjaan kaikki syömiset. Ja heti on tullut tehtyä taas huomioita omasta itsestä ja kummallisesta suhtautumisesta syömiseen. Tavoitteeni oli siis syödä mahdollisimman hyvin ja terveellisesti, ja riittävän vähän myös, että voisin laihtua. Silloin on ilo syömisiä merkkaillakin, kun tietää jo valmiiksi että hyvin menee, näin kuuluukin syödä. Sattuipa kuitenkin sitten niin ikävästi, että sain itsestäni riippumattomista syistä tiistaina suklaalevyn. Uutuusmakua vielä, todella kiinnostava, suola-toffee tai jotain sinne päin. Oli pakko maistaa. Ja syödä koko rivi. Ja toinenkin. Ja myöhemmin illalla kolmas. Ja vielä pari palaa. Puolikas levyhän siinä sitten meni. Ja mitä tapahtui?

Olin siis syönyt perussyömiseni todella hyvin ja laadukkaasti. Mutta syötyäni ensimmäisen palan suklaata tuli olo, että näitä en kyllä merkkaa mihinkään. Että metsäänpä meni tämäkin päivä. Ja vielä että ihan sama mitä tässä nyt sitten enää syö. What?! Ihan sama mitä tässä nyt sitten enää syö???? 

Eilen sama toistui, joskaan ei nyt suklaan kohdalla. Hyvää ja niukahkoakin syömistä koko päivä. Sitten ystävä pyysi minua lähtemään kanssaan kahville ihanaan kahvilaan. Että tekisi mieli syödä hyvä leivos. Menin, ja söin ihanan leivoksen. Ja taas tuli tunne: metsään meni tämäkin päivä, ihan sama mitä tässä nyt enää syön loppupäivän aikana. Huoh.

Minä en siis taida ymmärtää mitä tarkoittaa hyvä syöminen. Tavoitteeni olisi syödä mahdollisimman normaalisti, niin että siihen normaaliuteen mahtuu myös herkuttelu jne. Enkä haluaisi olla dietillä, en nyt enkä milloinkaan. Hyvä tavoite mielestäni tämä, mutta mites noin niin kuin käytännössä sitten? Jos syön hyvin, en mielestäni saisi sitten kuitenkaan syödä mitään ns. ylimääräistä. Ja jos syön, kaikki on sen päivän osalta pilalla. Todella normaalia siis.

Noh, olen aika ylpeä siitä mitä sitten kuitenkin tein. Pakotin itseni molempina päivinä kirjaamaan kaiken ruokapäiväkirjaan. Pakotin itseni näkemään, mitä valintani tarkoittavat käytännössä. Ja useampia huomioitahan minä sieltä tein. Ensinnäkin, kaikki ei ole pilalla, vaikka hyvän syömisen lisäksi syön jotain (muka) ylimääräistä. Toiseksi, se ylimääräinen kyllä nostaa kalorimäärää paljon, etenkin jos siitä seuraa olotila, että "ihansamamitänytenääsyön". Eli alkuperäinen leivos tai suklaa ei välttämättä olekaan paha, vaan se mitä se saa mahdollisesti aikaiseksi. Ja lopulta, kuitenkin minulla on jäänyt jonkin verran kalorivajetta joka päivä, vaikka valinnat eivät ole olleetkaan täydellisiä. Ei paino nyt tietenkään syöksähdä laskuun näillä syömisillä, mutta näin voisi kyllä elää pidemmän päälle, hyvinkin. Jos siis pää suostuu oppimaan sen, että ei pidä heittää ihan lekkeriksi kaiken syömisen suhteen, vaikka tekisikin valinnan syödä kermaisenrasvainen sokerileivonnainen (oikeasti se oli aivan ihanan raikas ja herkullinen!), tai puolikas suklaalevy.

Minulla on kiero suhtautuminen hyvään syömiseen. Jo vuosia sitten olen MUKA sisäistänyt Patrik Borgin ajatuksen, "hyvää syömistä on se että syö 80% oikein", osaamatta kuitenkaan hyväksyä sitä omalla kohdallani silloin, kun oikeasti pyrin hyvään syömiseen. Kieroa, tiedän. Mutta miten ihanaa on se, että nyt voin opetalla näitä asioita rauhassa. Nyt kun paino ei singahtele kymmeniä kiloja sinne tänne edestakaisin, eikä ole paniikinomaista tarvetta laihduttaa, laihduttaa, laihduttaa. Nyt minulla onkin aikaa ja tilaa pohtia näitä ongelmallisia ajatuksiani ja käyttäytymistäni, yrittää korjatakin sitä. Ilman lihavuusleikkausta en usko että olisin koskaan voinut päästä tähän. Juuri siksi, että se syömisen rajoittaminen, lihomista vastaan tappeleminen, ja lopulta periksi antaminen aiheuttivat sellaisen oravanpyörän, joka ei antanut juuri muulle tilaa. Eli oikeastaan olen aika onnellinen. Minulla on kaikki mahdollisuudet saada pääni vielä sisäistämään se oikeasti hyvä syöminen. Se on tavoitteeni. Siis yksi tavoitteistani! :)

Paluu vanhan tsempparin luo...

Kylläpä on saatu tämä toukokuun alku nauttia älyttömän ihanasta kesäsäästä! Niinkin ihanasta, että eilen vähän käräytin nahkaani parvekkeella, autsista. Dekoltee on nyt punainen ja kuumottava, ja hieman käsivarret ja paikoitellen kasvotkin. Ei nyt mikään pahin mahdollinen kärähdys, mutta vähän liikaa siis innostuin auringossa oleilemaan. Oli vain niin älyttömän ihanan lämmintä, että piti sähkögrillikin ottaa käyttöön ja grillata kasviksia, halloumia ja soijamakkaraa parvekkeella. Meillä on pari kesää ollut sellainen sähkögrilli, joka on taloyhtiössämme sallittu, ja vaikkei se kunnon hiiligrillille tietenkään vedä vertoja, niin on se silti aika kivaa siellä kokkailla. Ja aiheuttaa kateutta naapureille ihanalla tuoksulla!

Asetin loppuviikon tavoitteeksi puhua herkkuhimosta ja muusta läheisteni kanssa, käydä vaa'alla ja asennoitua jälleen kerran parantamaan syömisiäni. Tämän tavoitteen saavutin. Viikonloppuna tuli vielä syötyä aika hm, rennosti, mutta nyt tästä aamusta alkoi jälleen kerran ryhtiliike. Tein myös sellaisen päätöksen, että  vanha luottoystäväni näissä puuhissa jo vuosia, vuosia ollut Kiloklubi, saa jälleen astua mukaan kuvioon. Kiloklubi muuttui maksulliseksi jossain vaiheessa, enkä sitten heti jäsenyyttä jatkanut. Yritin opetella käyttämään Fatsecretin hieman vastaavaa palvelua, mutta en jaksa millään alkaa punnitsemaan ruokiani, mitä olisi alkuun ihan pakko tehdä, koska siellä lähes kaikki ilmoitetaan grammoina. Tiedänhän minä että se olisi tarkempaa, mutta toisaalta en edes halua lähteä niin tarkasti kaikkea laskemaan. Tähänkin asti olen pärjännyt hyvin sillä, että juustoviipale on juustoviipale, eikä tarkkaa grammamäärää tarvitse tietää. Lähinnä uskon Kiloklubin ruokapäiväkirja tsemppaavan taas tässä ryhtiliikkeen alussa. Ei ole kiva syödä mitään epäterveellistä ja joutua sitä merkkaamaan ruokapäiväkirjaan, heh.

Eli siis, nyt olisi tarkoitus elää terveellisemmin, ja millä keinolla hyvänsä selättää tuo kamala syömis- ja erityisesti herkkuhimo. Paino ei onneksi ollut paljon noussut, kilon verran kuukauden takaisesta. Vyötärö on enemmänkin turvoksissa, joten näkee että syöty on! Mutta uskoisin, että tuo plussaus on jo tämän viikon jälkeen hoidettu, jos ja kun pysyn ruodussa. Se mitä tuo ruodussa pysyminen tarkoittaa, lienee  tulkinnan varainen kysymys, jota pitäisi hieman miettiäkin. En ehdottomuuksiin yleensä ottaen halua lähteä, mutta toisaalta kun on tarkoitus katkaista tuommoinen huonojen valintojen kierre, niin jonkinlaista ehdottomuuttakin voi tarvia. Mutta toivoisin, ettei sitä tarvittaisi. Toki yritän kovasti pitää kiinni siitä, etten mene kauppaan ostamaan jäätelöä, karkkia, suklaata tms., mutta jos vaikkapa kylässä olen käymässä ja jotain on tarjolla, niin voin kyllä vähän ottaa. Kokonaisenergiamäärästä aion pitää kiinni joka tapauksessa, että se pysyy alle kulutuksen. Ja jos tekee tiukkaa, tulen vaikka sitten tänne blogiin kiukkuamaan!

Hirveä herkkuhimo!

Minulla on pahemman laatuinen ongelma. Ihan järjetön syömishimo, ja etenkin herkkuhimo. Ajattelin sen viime viikolla vain enteilevän naistenvaivoja ja menevän sitten ohi, vaan eipä menekään. Näin pahaa syömishimoa ei ole ollut sleeve-leikkauksen jälkeen vielä, ja vähän pelottaakin nyt. Tähänkö kaikki kaatuu, taasko tämä tapahtuu? No ei, en voi, enhän, olla niin heikko että antaisin periksi ja päästäisin itseni lihomaan. Mutta kyllä minä tämän tunteen tunnistan menneiltä vuosilta, tämä se oli mistä alamäki aina alkoi. Kaikkea tekisi mieli, koko ajan. Nälkäkin muka on vähän väliä. Illalla pitää vielä yhdentoista aikaan syödä jotain, vaikka on aikaisemmin illalla jo syönyt iltapalan, kaapeilla tulee käytyä kiertämässä ihan entiseen tapaan, että olisiko johonkin unohtunut jotain hyvää.

Tähän syömishimoon liittyy myös se, että alan välttelemään vaakaa. Tiedän ettei lukema voi olla alin mahdollinen, koska olen syönyt turhan paljon. Ja samalla tiedän, että minun juurikin pitäisi siellä vaa'alla käydä, alamäki alkoi entisessä elämässä siitä, kun lopetin itseni punnitsemisen sen vuoksi, etten uskaltanut. Kyllä minä tiedän mitä minun pitäisi tehdä. Punnita itseni, mitata vyötäröni, kestää lukemat, ja huolehtia hyvästä perussyömisestä, niin ettei herkuille jäisi tilaakaan paljon. Miten se vieläkin voi olla näin vaikeaa?

Tässä taas nähdään se, että kyllä tämä on loppuelämän projekti. Minkään kilomäärän pudotus ei merkitse sitä, että sitten saisi ottaa vain rennosti. Viimeksi joulun jälkeen siistin ruokavaliotani tietoisesti ja tein korjausliikettä. Ja taas olisi sille tarvetta, vain muutama kuukausi myöhemmin. Puuh. Tiedon ja osaamisen puutetta tämä ei ole, ja tukeakin saan kyllä lähipiiriltä jos sitä haluan. Pitäisi nyt vain päättää haluta. Kyllä, haluan minä. Otan loppuviikon tavoitteeksi keskustella muutaman ihmisen kanssa asiasta, ja samalla yritän siivoilla syömisiäni. Jälleen kerran. Ja käyn siellä vaa'allakin.

Sitten muita kuulumisia. Viime perjantaina kävin Taysissa tapaamassa ortopedia. Magneettikuvat paljastivat pienen, mutta hankalassa paikassa sijaitsevan välilevyn pullistumaan. Se on juuri oireisiin sopivassa paikassa, hermojuurta painamassa. Jotenkin se oli helpottavaa, että näki sen syyn omin silmin sieltä ruudulta. Kaikkein pahin vaihtoehto olisi ollut, että olisi sanottu ettei täällä mitään näy. Nyt tiedän mistä oireeni johtuvat. Kivut sinänsä ovat melkein kokonaan hävinneet. Vain tietyissa asennoissa tulee kiristävää kipua vielä. Selälle ei olla tekemssä nyt mitään, ajatus on että paranee itsestään. Oikeassa jalassa on edelleen heikkoutta, eli siellä on hermovaurio. Sitä pitäisi nyt kuitenkin alkaa kuntouttamaan liikkumalla mielellään epätasaisella alustalla vaikkapa metsässä, siis juuri sitä mitä olen välttänyt. Ja selkää muutenkin saisi mielellään alkaa mobilisoimaan jälleen. Olen aloitellut rauhallisilla pilates- ym. liikkeillä ja venytyksillä, ja hieman tehnyt "korsettiliikkeitä". Pakarassa ja takareidessä nykii aina sen jälkeen kovasti, mutta ei ole kuitenkaan onneksi kipeytynyt.

Ja vielä jotain mukavaa ja positiiivista. Ostin kaveriltani nahkatakin. Oikein ihanaa, pehmeää ja laadukasta nahkaa. Takki on aika napakka, mutta ajattelin että se olisi ajattoman mallinsa ansiosta sellainen loppuelämän takki. Eli mielummin hiukan tiukka kuin löysä, kasvaa kun ei ole tarkoitus. Olen ihan rakastunut takkiin, ja haluan jakaa kuvan lukijoilleni siitä. Ja se mikä tässä lämmittää erityisesti mieltä, on että takki on kokoa 42. Ihan tavallista kokoa 42, eikä mitään generousbigisbeutifulplussize-kokoa. Ehkä se antaa hieman potkua taas herkuista kieltäytymiseenkin. Aurinkoista loppuviikkoa! :)

Töihin palattu

Hieman on tilanne helpottanut täällä. Neljäs päivä nyt töissä jo. Kivut alkoivat yhtäkkiä helpottaa kuin Naps vain. Tuntui tosi ihmeelliselle, ensin on hirveä hermokipu ja yhtäkkiä sitä ei olekaan. Eli perusoleminen sujuu nyt ihan hyvin. Aamuisin kipua on hieman, ja pitkään istuminen aiheuttaa kyllä jomotusta kankkuun. Enkä mitään liikunnallista pysty tekemään, jalan suoristaminenkin liian suoraksi kiskaisee heti hermoa ilkeästi, enkä esim. pysty mahallaan makaamaan ollenkaan. Ja jalka on edelleen heikko, voimat eivät ole palanneet siihen. Mutta silti se että se järjetön hermokipu on mennyt pois, antaa toivoa, ehkä nämä muutkin oireet jossain vaiheessa helpottavat. Lääkäri kerkesi juuri tehdä lähetteen selkäpolille ennen kuin oireet alkoivat vähentyä, ja sinne olen menossa nyt tulevana perjantaina. Magneettikuvatkin otettiin viime viikolla, niistä kuulen myös sitten lääkärikäynnillä.

Päänupille on tehnyt tosi hyvää palata töihin. Huomasin sairasloman aikana, että minulle ei oikein sovi kotona pidempään oleminen. Etenkään siis jos ei pysty olemaan aktiivinen ja käymään vaikkapa salilla yms. Eli iloinen olen siitä että pääsin töihin. Istuminen vähän pahentaa oireita päivän mittaan, mutta töiden jälkeen kun puuhastelee kotona ja käy kävelyllä, tilanne helpottaa jo.

Liikuntaa tekisi kyllä mieli harrastamaan. Mutta sen suhteen täytyy nyt vielä malttaa. Olin työkavereiden kanssa kylpylässä toissa viikolla, ja ihan automaattisesti meinasin uida vähän, mutta sekään ei ollut hyvä idea. Pelkkä uimisasento aiheutti kovan kivun selässä ja säteili jalkaankin. Elixia on myös tauolla vielä melkein kuukauden. Sen jälkeen kyllä haluaisin palata edes aerobisen liikunnan pariin, jos vain lääkäri siis antaa luvan. Salitreenit saattaa olla pidemmäksikin aikaa tauolla, mutta kyllähän siellä silti mitään pystyy tekemään. Voisin kuvitella että crostrainer ja kuntopyörä ainakin sattaisivat sopia.. tai tuleekohan crosstrainerissa liikaa rasitusta selkään? Täytyykin jutellä lääkärin kanssa asiasta.

Kesän odotus kovana täällä. Millään en malttaisi odottaa että kelit oikeasti lämpenee ja alkaa vihertää. Kesälomakin piti anoa heti ensi töiksi kun palasin töihin, ihana ajatella että siihenkään ei ole mitään hirveitä aikoja. Ja voi että kun saataisiin vähän vähempisateinen kesä kuin viime kesä. Eikä se lämpökään yhtään varsinaisesti haittaisi. Mutta edes että ei sataisi koko ajan, sekin olisi jo kiva juttu.

Kesävaatteetkin kävin läpi tässä yhtenä iltana haaveksiessani, ja ilokseni huomasin että paljoakaan ei tarvitse (eri juttu on sitten mitä haluan! :D ) mitään hankkia kesäksi. Paino on viime kesäkuun alusta pudonnut n.7kg, ja vaatteissa se näytti tarkoittavan sitä, että paria liian isoksi käynyttä lukuunottamatta vaatteet näyttivät oikeastaan paremmilta kuin viime kesänä. Oikeastaan se tuntui aika mielettömälle. Aina ennen on pelon kanssa saanut edellisen sesongin vaatteita sovitella kaapista, kun ovat kummasti kaapissa kutistuneet. Ja jotenkin sitten sekin tuntuu hienolle, että toisaalta kaikki ei ole ihan suureksikaan jääneet. Nimittäin sekin on minulle ihan tavatonta ja ennenkuulumatonta, että pysyn jossain koossa! Eli vaikka nyt vähän olen laihtunut viime kesästä, niin kuitenkin olen suunnilleen samaa kokoa. Se voisi mielellään olla pitkän tähtäimen tavoitteenikin, ettei paino heittelisi isommin mihinkään suuntaan, vaan todella löytäisin (vai olenko jo löytänytkin?) sen oman kokoni. On ollut oikeastaan hirveän raskasta elää pari vuosikymmentä siten että paino seilaa kymmeniäkin kiloja. Aina kun tapasi ihmisiä joita ei ollut pitkään aikaan nähnyt, mietti että minkäslaisena ne mut onkaan viimeksi nähneet ja mitähän nyt ajattelevat kun olen taas lihonut tai huomaavatkohan että olen laihtunut jne. Oikeasti, se on ollut todella kuluttavaa. Siksi olen kovin tyytyväinen nyt siitäkin huolimatta, että en ole ehkä ihan niin hoikka kuin unelmissani olisin. Jos pitää valita hoikemman ulkomuodon ja tämmöinen suunnilleen samoissa pysymisen väliltä, niin eipä tarvitse paljon miettiä. Jos nyt tempaisisin kunnon kuurin ja pudottaisin vaikka 7kg, pysyisikö se paino siellä? Vai kävisikö juuri niin että alkaisin taas jojoilemaan? Niinpä niin. En halua riskeerata. Hissukseen, pikkuhiljaa, jos putoaa niin kiva, mutta jos ei, niin ei se huono ole sekään.
Alla vielä kuva viime viikonlopulta, eräälle keikalle lähtiessä napattiin kuva.

Kurjia kuulumisia

Ei ole tehnyt mieli kirjoittaakaan, kun niin on nyt ankeaa ollut. Kuukauden olen ollut jo sairaslomalla, hirvittäväksi äityneen iskiaksen vuoksi. Järjetön hermokipu säteilee pakaran kautta sääreen, vieden myös voimat ja kosketustunnon jalkaterästä. Kipulääkkeeksi kokeiltu jos jotakin, oksikodoni lopulta riittävän tehokas että pystyy nukkumaan. Ja sitäkin pitää ottaa ihan kunnon annos. Aamut on ihan hirveitä, jalka on niin kipeä ettei tiedä miten päin olisi. Mitään en saa tehdä, siis liikunnallista, muuta kuin kävellä. Elixia on tauolla ja uimahalliin menoonkaan ei lääkäri antanut lupaa. Huoh.

Mä oon siis ihan raato. Talvilomalla iloitsin uudesta parantuneesta kunnostani, juoksin salikäynnin yhteydessä juoksumatolla pidempään kuin koskaan, liikuin lähes joka päivä. Ja nyt olen tässä jamassa, että jaksan kävellä kilometrin. Siitäkin jalkaterä jo väsyy kovin, kun paino ei jakaudu tasaisesti, iso varvas on jotenkin ihan pois pelistä. Kyllä se mieltä vie matalaksi. Ja etenkin se, ettei ole mitään tietoa siitä milloin kenties tilanne helpottaa.

Lääkäri epäilee välilevyn pullistumaa vahvasti, mutta lähetettä selkäpolille ei ole vielä tehty. Kuulemma kahdeksan viikkoa katsotaan ensin, että paranisiko itsestään. Vaan millään en meinaa jaksaa niin kauan odottaa. Pää hajoaa ennen sitä. Aaaaargh!!!

Paino on laskusuuntainen ollut niukasti, tai käväisi se jo kasilla alkavanakin, mutta pääsiäisenä palasin ysillä alkavaksi. Se on tietenkin kiva, että suunta on alaspäin, pitkä sairasloma ja liikkumattomuus voisi toki muutakin tehdä. Vaan mielummin oisin terve. Vaikka eipä taida minua tuo sana ikinä koskettaa.

Pieniä suuria asioita, joita laihtuminen on saanut aikaan

Usein tulee katsottua itseään kriittisellä silmällä, ja tuskailtua sitä ettei laihdu lisää. Valitettua roikoista ja makkaroista. Nyt ajattelin tähän päivitykseen kerätä positiivisia huomioita, niin että huononakin päivänä voin tulla niitä lukemaan, ja muistaa taas kuinka paljon olen jo saavuttanut. Eli tässä tulee, laihtumisen positiivisia vaikutuksia:

- Mahdun tavallisen kylpypyyhkeen sisään ilman pelkoa vilauttamisesta.
- Voin istua saunassa jalat edessäni koukistettuna, maha ei ota vastaan.
- Yletyn lakkaamaan varpaankynnet paljon helpommin kuin ennen.
- Saan nostettua lattialle tippuneen tavaran ilman tunnetta tukehtumisesta.
- Jaksan nousta portaat kuudenteen kerrokseen lepäämättä ja hengästymättä puolikuoliaaksi.
- Liikunnasta tulee hyvä olo.
- Mahdun autoon vaikka joku toope on parkkeerannut hirveän lähelle eikä ovi aukea kuin vähän.
- Löydän vaatteita ihan mistä vain kaupasta, vaihtoehtojakin on hurjasti. Säästän rahaa ostaessani lähes kaiken Uffilta tai muilta kirppareilta.
- Minulla on syli, voin pitää sylissäni lasta, laukkua, tyynyä, ennen siihen ei mahtunut!
- Minulla ei ole kuuma koko ajan, päähiki on vähentynyt hurjasti.
- Olen tavallinen, en ole silmiinpistävä, ja tämä antaa vapautta esim. kaupassa, minun ei tarvitse pyydellä anteeksi tai selitellä ostoksiani ja pelätä ihmisten katseita.
- Lapseni ei tarvitse hävetä minua.
- Uskottavuuteni työssäni on parantunut.
- Olen kuulemma nuortunut. Ja kaunistunut. Tämän kuuleminen kylläkin välillä ärsyttää, vaikka hyväähän sillä tarkoitetaan. Jostain syystä se vain vähän nyppii.
- Housut eivät kulu niin äkkiä puhki haaroista! Eivätkä saumatkaan ole niin kovilla.
- Pohkeeseen mahtuu muutkin kuin xxl-vartiset kengät.
- Mahdun bussin penkille vaikka vieressä istuisi joku.
- Minun ei tarvitse enää olla niin huolissani esim. puutarhakalusteiden kestävyydestä istuessani niille.

No siinäpä nyt joitakin.

Korjausliikkeen tuloksia

Vajaa kuukausi sitten tein korjausliikettä syömisiini, etenkin arkisyömiseen. Näyttäisi siltä että se on toiminut. Nyt ollaan taas alimmassa painossa, ja vyötäröltä jälleen sentti on kadonnut. Kertaalleen vaaka jo näytti ihan uuttakin lukemaa, 91-alkuista siis, mutta se oli vasta tuommoinen yksittäinen väläytys, ehkä pieni lupaus siitä että suunta on oikea. Vyötäröstä on nyt sitten kadonnut kokonaiset 40cm, ja se on kyllä aika paljon se, kun mittanauhan kanssa asiaa tutkailin.

Käytännössä olen selkeästi vähentänyt syömistä esim. töissä. Tiedän että ravitsemusterapeutti saattaisi olla eri mieltä asiasta, että aamupalan ja lounaan välinen aika jää hiukan liian pitkäksi (4 tuntia). Koen kuitenkin etenkin veden juomisen kannalta tämän oleelliseksi, koska se jää muuten minulla hiukan liian vähäiseksi. Nyt panostan siihen, että yhteentoista mennessä olisin litran pullon juonut vettä, ja se kyllä pitää mahankin sitten aika täytenä.

Työpaikkasyömisiäni olen muutenkin yksinkertaistanut. Olen syönyt nyt pidemmän aikaa lähes joka päivä purkillisen rahkaa sekoitettuna hedelmien kanssa (ananas+appelsiini+banaani) ja syönyt tuon satsin kolmessa osassa. Toisinaan saatan syödä jo ennen lounasaikaa vähän, toisinaan syön ensimmäisen kerran vasta puoliltapäivin. Viimeiset lusikalliset syön vähän ennen kotiin lähtöä, jolloin esim. kaupassa käynti on paljon helpompaa, kun ei ole ihan kiljuva nälkä.

Liikunnan suhteen on nyt vähän ollut hankalaa. Löysin Elixiasta aivan älyttömän ihanan uutuuden, 21 minuutin hiit-tyyppisen erittäin kovalla sykkeellä tehtävän jumpan. Se koostuu kolmesta 7 minuutin pätkästä, käytännössä pelkkää hyppimistä, juoksua jne. Kaksi kertaa kerkesin käydä, yhdistin tuon siis joko toiseen ryhmäliikuntatuntiin tai salikäyntiin, ja nautin suunnattomasti. Oli vaikea uskoa, että kykenin hyppimään ja juoksemaan käytännössä 21 minuuttia putkeen! Sykemittari huusi kyllä punaisella, mutta ei tullut huono olo. Voi sitä endorfiinipöllyä tuon jälkeen! Vaan polvenipa oli sitä mieltä, että ei sovi ei. Oikea polvi on kipuillut kaksi viikkoa, nyt alkaa olla sen tuntuinen että voisin kokeilla kestäisikö kyykkäämistä tms. Harmittaa, kerkesin jo innostua siitä, että tuossa olisi jumppa, jolla oikeasti voisin saada kuntoni kohenemaan. Ja että kenties joskus jaksaisin juostakin tuon seurauksena. Luulen että tasahypyt olivat ne, jotka ärsyttivät polvea erityisesti. Kyllähän siellä olisi hypyttömätkin versiot, mutta jotenkin tuntuu idea katoavan, jos kovasti alkaa keventelemään.

Muutenkin on vähän ollut hankalaa kipujen kanssa. Vasen olkapää on pahana, samoin oikea kyynärpää, ja edelleen ja ainavaan myös selkä. Sitten tuo polvikin vielä. Eli vähän niin ja näin tuon liikunnan kanssa. Aina välillä ei meinaa hyvä asenne riittää, vaan meinaa kyllästyttää. Olisi se paljon mukavampi liikkua jos ei sattuisi. Sohvalta kun nousen, mies katsoo huolestuneena ja kysyy "mihin sua sattuu". Eli kai se liikkuminen tai etenkin liikkeelle lähtö on sen näköistäkin, että sattuu. "Vähän joka paikkaan". Puuh.