Hirveä herkkuhimo!

Minulla on pahemman laatuinen ongelma. Ihan järjetön syömishimo, ja etenkin herkkuhimo. Ajattelin sen viime viikolla vain enteilevän naistenvaivoja ja menevän sitten ohi, vaan eipä menekään. Näin pahaa syömishimoa ei ole ollut sleeve-leikkauksen jälkeen vielä, ja vähän pelottaakin nyt. Tähänkö kaikki kaatuu, taasko tämä tapahtuu? No ei, en voi, enhän, olla niin heikko että antaisin periksi ja päästäisin itseni lihomaan. Mutta kyllä minä tämän tunteen tunnistan menneiltä vuosilta, tämä se oli mistä alamäki aina alkoi. Kaikkea tekisi mieli, koko ajan. Nälkäkin muka on vähän väliä. Illalla pitää vielä yhdentoista aikaan syödä jotain, vaikka on aikaisemmin illalla jo syönyt iltapalan, kaapeilla tulee käytyä kiertämässä ihan entiseen tapaan, että olisiko johonkin unohtunut jotain hyvää.

Tähän syömishimoon liittyy myös se, että alan välttelemään vaakaa. Tiedän ettei lukema voi olla alin mahdollinen, koska olen syönyt turhan paljon. Ja samalla tiedän, että minun juurikin pitäisi siellä vaa'alla käydä, alamäki alkoi entisessä elämässä siitä, kun lopetin itseni punnitsemisen sen vuoksi, etten uskaltanut. Kyllä minä tiedän mitä minun pitäisi tehdä. Punnita itseni, mitata vyötäröni, kestää lukemat, ja huolehtia hyvästä perussyömisestä, niin ettei herkuille jäisi tilaakaan paljon. Miten se vieläkin voi olla näin vaikeaa?

Tässä taas nähdään se, että kyllä tämä on loppuelämän projekti. Minkään kilomäärän pudotus ei merkitse sitä, että sitten saisi ottaa vain rennosti. Viimeksi joulun jälkeen siistin ruokavaliotani tietoisesti ja tein korjausliikettä. Ja taas olisi sille tarvetta, vain muutama kuukausi myöhemmin. Puuh. Tiedon ja osaamisen puutetta tämä ei ole, ja tukeakin saan kyllä lähipiiriltä jos sitä haluan. Pitäisi nyt vain päättää haluta. Kyllä, haluan minä. Otan loppuviikon tavoitteeksi keskustella muutaman ihmisen kanssa asiasta, ja samalla yritän siivoilla syömisiäni. Jälleen kerran. Ja käyn siellä vaa'allakin.

Sitten muita kuulumisia. Viime perjantaina kävin Taysissa tapaamassa ortopedia. Magneettikuvat paljastivat pienen, mutta hankalassa paikassa sijaitsevan välilevyn pullistumaan. Se on juuri oireisiin sopivassa paikassa, hermojuurta painamassa. Jotenkin se oli helpottavaa, että näki sen syyn omin silmin sieltä ruudulta. Kaikkein pahin vaihtoehto olisi ollut, että olisi sanottu ettei täällä mitään näy. Nyt tiedän mistä oireeni johtuvat. Kivut sinänsä ovat melkein kokonaan hävinneet. Vain tietyissa asennoissa tulee kiristävää kipua vielä. Selälle ei olla tekemssä nyt mitään, ajatus on että paranee itsestään. Oikeassa jalassa on edelleen heikkoutta, eli siellä on hermovaurio. Sitä pitäisi nyt kuitenkin alkaa kuntouttamaan liikkumalla mielellään epätasaisella alustalla vaikkapa metsässä, siis juuri sitä mitä olen välttänyt. Ja selkää muutenkin saisi mielellään alkaa mobilisoimaan jälleen. Olen aloitellut rauhallisilla pilates- ym. liikkeillä ja venytyksillä, ja hieman tehnyt "korsettiliikkeitä". Pakarassa ja takareidessä nykii aina sen jälkeen kovasti, mutta ei ole kuitenkaan onneksi kipeytynyt.

Ja vielä jotain mukavaa ja positiiivista. Ostin kaveriltani nahkatakin. Oikein ihanaa, pehmeää ja laadukasta nahkaa. Takki on aika napakka, mutta ajattelin että se olisi ajattoman mallinsa ansiosta sellainen loppuelämän takki. Eli mielummin hiukan tiukka kuin löysä, kasvaa kun ei ole tarkoitus. Olen ihan rakastunut takkiin, ja haluan jakaa kuvan lukijoilleni siitä. Ja se mikä tässä lämmittää erityisesti mieltä, on että takki on kokoa 42. Ihan tavallista kokoa 42, eikä mitään generousbigisbeutifulplussize-kokoa. Ehkä se antaa hieman potkua taas herkuista kieltäytymiseenkin. Aurinkoista loppuviikkoa! :)