Hirveä herkkuhimo!

Minulla on pahemman laatuinen ongelma. Ihan järjetön syömishimo, ja etenkin herkkuhimo. Ajattelin sen viime viikolla vain enteilevän naistenvaivoja ja menevän sitten ohi, vaan eipä menekään. Näin pahaa syömishimoa ei ole ollut sleeve-leikkauksen jälkeen vielä, ja vähän pelottaakin nyt. Tähänkö kaikki kaatuu, taasko tämä tapahtuu? No ei, en voi, enhän, olla niin heikko että antaisin periksi ja päästäisin itseni lihomaan. Mutta kyllä minä tämän tunteen tunnistan menneiltä vuosilta, tämä se oli mistä alamäki aina alkoi. Kaikkea tekisi mieli, koko ajan. Nälkäkin muka on vähän väliä. Illalla pitää vielä yhdentoista aikaan syödä jotain, vaikka on aikaisemmin illalla jo syönyt iltapalan, kaapeilla tulee käytyä kiertämässä ihan entiseen tapaan, että olisiko johonkin unohtunut jotain hyvää.

Tähän syömishimoon liittyy myös se, että alan välttelemään vaakaa. Tiedän ettei lukema voi olla alin mahdollinen, koska olen syönyt turhan paljon. Ja samalla tiedän, että minun juurikin pitäisi siellä vaa'alla käydä, alamäki alkoi entisessä elämässä siitä, kun lopetin itseni punnitsemisen sen vuoksi, etten uskaltanut. Kyllä minä tiedän mitä minun pitäisi tehdä. Punnita itseni, mitata vyötäröni, kestää lukemat, ja huolehtia hyvästä perussyömisestä, niin ettei herkuille jäisi tilaakaan paljon. Miten se vieläkin voi olla näin vaikeaa?

Tässä taas nähdään se, että kyllä tämä on loppuelämän projekti. Minkään kilomäärän pudotus ei merkitse sitä, että sitten saisi ottaa vain rennosti. Viimeksi joulun jälkeen siistin ruokavaliotani tietoisesti ja tein korjausliikettä. Ja taas olisi sille tarvetta, vain muutama kuukausi myöhemmin. Puuh. Tiedon ja osaamisen puutetta tämä ei ole, ja tukeakin saan kyllä lähipiiriltä jos sitä haluan. Pitäisi nyt vain päättää haluta. Kyllä, haluan minä. Otan loppuviikon tavoitteeksi keskustella muutaman ihmisen kanssa asiasta, ja samalla yritän siivoilla syömisiäni. Jälleen kerran. Ja käyn siellä vaa'allakin.

Sitten muita kuulumisia. Viime perjantaina kävin Taysissa tapaamassa ortopedia. Magneettikuvat paljastivat pienen, mutta hankalassa paikassa sijaitsevan välilevyn pullistumaan. Se on juuri oireisiin sopivassa paikassa, hermojuurta painamassa. Jotenkin se oli helpottavaa, että näki sen syyn omin silmin sieltä ruudulta. Kaikkein pahin vaihtoehto olisi ollut, että olisi sanottu ettei täällä mitään näy. Nyt tiedän mistä oireeni johtuvat. Kivut sinänsä ovat melkein kokonaan hävinneet. Vain tietyissa asennoissa tulee kiristävää kipua vielä. Selälle ei olla tekemssä nyt mitään, ajatus on että paranee itsestään. Oikeassa jalassa on edelleen heikkoutta, eli siellä on hermovaurio. Sitä pitäisi nyt kuitenkin alkaa kuntouttamaan liikkumalla mielellään epätasaisella alustalla vaikkapa metsässä, siis juuri sitä mitä olen välttänyt. Ja selkää muutenkin saisi mielellään alkaa mobilisoimaan jälleen. Olen aloitellut rauhallisilla pilates- ym. liikkeillä ja venytyksillä, ja hieman tehnyt "korsettiliikkeitä". Pakarassa ja takareidessä nykii aina sen jälkeen kovasti, mutta ei ole kuitenkaan onneksi kipeytynyt.

Ja vielä jotain mukavaa ja positiiivista. Ostin kaveriltani nahkatakin. Oikein ihanaa, pehmeää ja laadukasta nahkaa. Takki on aika napakka, mutta ajattelin että se olisi ajattoman mallinsa ansiosta sellainen loppuelämän takki. Eli mielummin hiukan tiukka kuin löysä, kasvaa kun ei ole tarkoitus. Olen ihan rakastunut takkiin, ja haluan jakaa kuvan lukijoilleni siitä. Ja se mikä tässä lämmittää erityisesti mieltä, on että takki on kokoa 42. Ihan tavallista kokoa 42, eikä mitään generousbigisbeutifulplussize-kokoa. Ehkä se antaa hieman potkua taas herkuista kieltäytymiseenkin. Aurinkoista loppuviikkoa! :)

Töihin palattu

Hieman on tilanne helpottanut täällä. Neljäs päivä nyt töissä jo. Kivut alkoivat yhtäkkiä helpottaa kuin Naps vain. Tuntui tosi ihmeelliselle, ensin on hirveä hermokipu ja yhtäkkiä sitä ei olekaan. Eli perusoleminen sujuu nyt ihan hyvin. Aamuisin kipua on hieman, ja pitkään istuminen aiheuttaa kyllä jomotusta kankkuun. Enkä mitään liikunnallista pysty tekemään, jalan suoristaminenkin liian suoraksi kiskaisee heti hermoa ilkeästi, enkä esim. pysty mahallaan makaamaan ollenkaan. Ja jalka on edelleen heikko, voimat eivät ole palanneet siihen. Mutta silti se että se järjetön hermokipu on mennyt pois, antaa toivoa, ehkä nämä muutkin oireet jossain vaiheessa helpottavat. Lääkäri kerkesi juuri tehdä lähetteen selkäpolille ennen kuin oireet alkoivat vähentyä, ja sinne olen menossa nyt tulevana perjantaina. Magneettikuvatkin otettiin viime viikolla, niistä kuulen myös sitten lääkärikäynnillä.

Päänupille on tehnyt tosi hyvää palata töihin. Huomasin sairasloman aikana, että minulle ei oikein sovi kotona pidempään oleminen. Etenkään siis jos ei pysty olemaan aktiivinen ja käymään vaikkapa salilla yms. Eli iloinen olen siitä että pääsin töihin. Istuminen vähän pahentaa oireita päivän mittaan, mutta töiden jälkeen kun puuhastelee kotona ja käy kävelyllä, tilanne helpottaa jo.

Liikuntaa tekisi kyllä mieli harrastamaan. Mutta sen suhteen täytyy nyt vielä malttaa. Olin työkavereiden kanssa kylpylässä toissa viikolla, ja ihan automaattisesti meinasin uida vähän, mutta sekään ei ollut hyvä idea. Pelkkä uimisasento aiheutti kovan kivun selässä ja säteili jalkaankin. Elixia on myös tauolla vielä melkein kuukauden. Sen jälkeen kyllä haluaisin palata edes aerobisen liikunnan pariin, jos vain lääkäri siis antaa luvan. Salitreenit saattaa olla pidemmäksikin aikaa tauolla, mutta kyllähän siellä silti mitään pystyy tekemään. Voisin kuvitella että crostrainer ja kuntopyörä ainakin sattaisivat sopia.. tai tuleekohan crosstrainerissa liikaa rasitusta selkään? Täytyykin jutellä lääkärin kanssa asiasta.

Kesän odotus kovana täällä. Millään en malttaisi odottaa että kelit oikeasti lämpenee ja alkaa vihertää. Kesälomakin piti anoa heti ensi töiksi kun palasin töihin, ihana ajatella että siihenkään ei ole mitään hirveitä aikoja. Ja voi että kun saataisiin vähän vähempisateinen kesä kuin viime kesä. Eikä se lämpökään yhtään varsinaisesti haittaisi. Mutta edes että ei sataisi koko ajan, sekin olisi jo kiva juttu.

Kesävaatteetkin kävin läpi tässä yhtenä iltana haaveksiessani, ja ilokseni huomasin että paljoakaan ei tarvitse (eri juttu on sitten mitä haluan! :D ) mitään hankkia kesäksi. Paino on viime kesäkuun alusta pudonnut n.7kg, ja vaatteissa se näytti tarkoittavan sitä, että paria liian isoksi käynyttä lukuunottamatta vaatteet näyttivät oikeastaan paremmilta kuin viime kesänä. Oikeastaan se tuntui aika mielettömälle. Aina ennen on pelon kanssa saanut edellisen sesongin vaatteita sovitella kaapista, kun ovat kummasti kaapissa kutistuneet. Ja jotenkin sitten sekin tuntuu hienolle, että toisaalta kaikki ei ole ihan suureksikaan jääneet. Nimittäin sekin on minulle ihan tavatonta ja ennenkuulumatonta, että pysyn jossain koossa! Eli vaikka nyt vähän olen laihtunut viime kesästä, niin kuitenkin olen suunnilleen samaa kokoa. Se voisi mielellään olla pitkän tähtäimen tavoitteenikin, ettei paino heittelisi isommin mihinkään suuntaan, vaan todella löytäisin (vai olenko jo löytänytkin?) sen oman kokoni. On ollut oikeastaan hirveän raskasta elää pari vuosikymmentä siten että paino seilaa kymmeniäkin kiloja. Aina kun tapasi ihmisiä joita ei ollut pitkään aikaan nähnyt, mietti että minkäslaisena ne mut onkaan viimeksi nähneet ja mitähän nyt ajattelevat kun olen taas lihonut tai huomaavatkohan että olen laihtunut jne. Oikeasti, se on ollut todella kuluttavaa. Siksi olen kovin tyytyväinen nyt siitäkin huolimatta, että en ole ehkä ihan niin hoikka kuin unelmissani olisin. Jos pitää valita hoikemman ulkomuodon ja tämmöinen suunnilleen samoissa pysymisen väliltä, niin eipä tarvitse paljon miettiä. Jos nyt tempaisisin kunnon kuurin ja pudottaisin vaikka 7kg, pysyisikö se paino siellä? Vai kävisikö juuri niin että alkaisin taas jojoilemaan? Niinpä niin. En halua riskeerata. Hissukseen, pikkuhiljaa, jos putoaa niin kiva, mutta jos ei, niin ei se huono ole sekään.
Alla vielä kuva viime viikonlopulta, eräälle keikalle lähtiessä napattiin kuva.

Kurjia kuulumisia

Ei ole tehnyt mieli kirjoittaakaan, kun niin on nyt ankeaa ollut. Kuukauden olen ollut jo sairaslomalla, hirvittäväksi äityneen iskiaksen vuoksi. Järjetön hermokipu säteilee pakaran kautta sääreen, vieden myös voimat ja kosketustunnon jalkaterästä. Kipulääkkeeksi kokeiltu jos jotakin, oksikodoni lopulta riittävän tehokas että pystyy nukkumaan. Ja sitäkin pitää ottaa ihan kunnon annos. Aamut on ihan hirveitä, jalka on niin kipeä ettei tiedä miten päin olisi. Mitään en saa tehdä, siis liikunnallista, muuta kuin kävellä. Elixia on tauolla ja uimahalliin menoonkaan ei lääkäri antanut lupaa. Huoh.

Mä oon siis ihan raato. Talvilomalla iloitsin uudesta parantuneesta kunnostani, juoksin salikäynnin yhteydessä juoksumatolla pidempään kuin koskaan, liikuin lähes joka päivä. Ja nyt olen tässä jamassa, että jaksan kävellä kilometrin. Siitäkin jalkaterä jo väsyy kovin, kun paino ei jakaudu tasaisesti, iso varvas on jotenkin ihan pois pelistä. Kyllä se mieltä vie matalaksi. Ja etenkin se, ettei ole mitään tietoa siitä milloin kenties tilanne helpottaa.

Lääkäri epäilee välilevyn pullistumaa vahvasti, mutta lähetettä selkäpolille ei ole vielä tehty. Kuulemma kahdeksan viikkoa katsotaan ensin, että paranisiko itsestään. Vaan millään en meinaa jaksaa niin kauan odottaa. Pää hajoaa ennen sitä. Aaaaargh!!!

Paino on laskusuuntainen ollut niukasti, tai käväisi se jo kasilla alkavanakin, mutta pääsiäisenä palasin ysillä alkavaksi. Se on tietenkin kiva, että suunta on alaspäin, pitkä sairasloma ja liikkumattomuus voisi toki muutakin tehdä. Vaan mielummin oisin terve. Vaikka eipä taida minua tuo sana ikinä koskettaa.

Pieniä suuria asioita, joita laihtuminen on saanut aikaan

Usein tulee katsottua itseään kriittisellä silmällä, ja tuskailtua sitä ettei laihdu lisää. Valitettua roikoista ja makkaroista. Nyt ajattelin tähän päivitykseen kerätä positiivisia huomioita, niin että huononakin päivänä voin tulla niitä lukemaan, ja muistaa taas kuinka paljon olen jo saavuttanut. Eli tässä tulee, laihtumisen positiivisia vaikutuksia:

- Mahdun tavallisen kylpypyyhkeen sisään ilman pelkoa vilauttamisesta.
- Voin istua saunassa jalat edessäni koukistettuna, maha ei ota vastaan.
- Yletyn lakkaamaan varpaankynnet paljon helpommin kuin ennen.
- Saan nostettua lattialle tippuneen tavaran ilman tunnetta tukehtumisesta.
- Jaksan nousta portaat kuudenteen kerrokseen lepäämättä ja hengästymättä puolikuoliaaksi.
- Liikunnasta tulee hyvä olo.
- Mahdun autoon vaikka joku toope on parkkeerannut hirveän lähelle eikä ovi aukea kuin vähän.
- Löydän vaatteita ihan mistä vain kaupasta, vaihtoehtojakin on hurjasti. Säästän rahaa ostaessani lähes kaiken Uffilta tai muilta kirppareilta.
- Minulla on syli, voin pitää sylissäni lasta, laukkua, tyynyä, ennen siihen ei mahtunut!
- Minulla ei ole kuuma koko ajan, päähiki on vähentynyt hurjasti.
- Olen tavallinen, en ole silmiinpistävä, ja tämä antaa vapautta esim. kaupassa, minun ei tarvitse pyydellä anteeksi tai selitellä ostoksiani ja pelätä ihmisten katseita.
- Lapseni ei tarvitse hävetä minua.
- Uskottavuuteni työssäni on parantunut.
- Olen kuulemma nuortunut. Ja kaunistunut. Tämän kuuleminen kylläkin välillä ärsyttää, vaikka hyväähän sillä tarkoitetaan. Jostain syystä se vain vähän nyppii.
- Housut eivät kulu niin äkkiä puhki haaroista! Eivätkä saumatkaan ole niin kovilla.
- Pohkeeseen mahtuu muutkin kuin xxl-vartiset kengät.
- Mahdun bussin penkille vaikka vieressä istuisi joku.
- Minun ei tarvitse enää olla niin huolissani esim. puutarhakalusteiden kestävyydestä istuessani niille.

No siinäpä nyt joitakin.

Korjausliikkeen tuloksia

Vajaa kuukausi sitten tein korjausliikettä syömisiini, etenkin arkisyömiseen. Näyttäisi siltä että se on toiminut. Nyt ollaan taas alimmassa painossa, ja vyötäröltä jälleen sentti on kadonnut. Kertaalleen vaaka jo näytti ihan uuttakin lukemaa, 91-alkuista siis, mutta se oli vasta tuommoinen yksittäinen väläytys, ehkä pieni lupaus siitä että suunta on oikea. Vyötäröstä on nyt sitten kadonnut kokonaiset 40cm, ja se on kyllä aika paljon se, kun mittanauhan kanssa asiaa tutkailin.

Käytännössä olen selkeästi vähentänyt syömistä esim. töissä. Tiedän että ravitsemusterapeutti saattaisi olla eri mieltä asiasta, että aamupalan ja lounaan välinen aika jää hiukan liian pitkäksi (4 tuntia). Koen kuitenkin etenkin veden juomisen kannalta tämän oleelliseksi, koska se jää muuten minulla hiukan liian vähäiseksi. Nyt panostan siihen, että yhteentoista mennessä olisin litran pullon juonut vettä, ja se kyllä pitää mahankin sitten aika täytenä.

Työpaikkasyömisiäni olen muutenkin yksinkertaistanut. Olen syönyt nyt pidemmän aikaa lähes joka päivä purkillisen rahkaa sekoitettuna hedelmien kanssa (ananas+appelsiini+banaani) ja syönyt tuon satsin kolmessa osassa. Toisinaan saatan syödä jo ennen lounasaikaa vähän, toisinaan syön ensimmäisen kerran vasta puoliltapäivin. Viimeiset lusikalliset syön vähän ennen kotiin lähtöä, jolloin esim. kaupassa käynti on paljon helpompaa, kun ei ole ihan kiljuva nälkä.

Liikunnan suhteen on nyt vähän ollut hankalaa. Löysin Elixiasta aivan älyttömän ihanan uutuuden, 21 minuutin hiit-tyyppisen erittäin kovalla sykkeellä tehtävän jumpan. Se koostuu kolmesta 7 minuutin pätkästä, käytännössä pelkkää hyppimistä, juoksua jne. Kaksi kertaa kerkesin käydä, yhdistin tuon siis joko toiseen ryhmäliikuntatuntiin tai salikäyntiin, ja nautin suunnattomasti. Oli vaikea uskoa, että kykenin hyppimään ja juoksemaan käytännössä 21 minuuttia putkeen! Sykemittari huusi kyllä punaisella, mutta ei tullut huono olo. Voi sitä endorfiinipöllyä tuon jälkeen! Vaan polvenipa oli sitä mieltä, että ei sovi ei. Oikea polvi on kipuillut kaksi viikkoa, nyt alkaa olla sen tuntuinen että voisin kokeilla kestäisikö kyykkäämistä tms. Harmittaa, kerkesin jo innostua siitä, että tuossa olisi jumppa, jolla oikeasti voisin saada kuntoni kohenemaan. Ja että kenties joskus jaksaisin juostakin tuon seurauksena. Luulen että tasahypyt olivat ne, jotka ärsyttivät polvea erityisesti. Kyllähän siellä olisi hypyttömätkin versiot, mutta jotenkin tuntuu idea katoavan, jos kovasti alkaa keventelemään.

Muutenkin on vähän ollut hankalaa kipujen kanssa. Vasen olkapää on pahana, samoin oikea kyynärpää, ja edelleen ja ainavaan myös selkä. Sitten tuo polvikin vielä. Eli vähän niin ja näin tuon liikunnan kanssa. Aina välillä ei meinaa hyvä asenne riittää, vaan meinaa kyllästyttää. Olisi se paljon mukavampi liikkua jos ei sattuisi. Sohvalta kun nousen, mies katsoo huolestuneena ja kysyy "mihin sua sattuu". Eli kai se liikkuminen tai etenkin liikkeelle lähtö on sen näköistäkin, että sattuu. "Vähän joka paikkaan". Puuh.

Ruokavalion tarkastelua ja viilausta

Painoni on edelleen koholla sen pari kiloa, minkä se uuden vuoden tienoilla nousi. Vyötärö on sentillä kyllä pienentynyt, joten en ole ihan varma olenko kuitenkaan varsinaisesti ainakaan paljon lihonut, mutta jossain ne kilot nyt kuitenkin ovat. Ja se ärsyttää minua periaatteessa, vaikkei nyt sinänsä kovin vakavaa ole. Päätin tutkailla asiaa tarkemmin, että miksi ne lomakilot eivät tipu pois, vaikka mielestäni melko hyvin olen syönyt. Selvittääkseni tämän olen syöttänyt syömisiäni Kiloklubiin tällä viikolla hyvin tarkkaan. Ja kokenut sen seurauksena pienen järkytyksen.

Laadullisesti syömiseni on melko lailla kunnossa, eli silloin kun ajattelen syöväni oikein, minä myös syön oikein, siis laadullisesti. Ja silloin kun epäilen syöväni väärin, todennäköisesti myös syön väärin. Mutta esim. maanantaina, jolloin siis todella ajattelin, että nyt syön niin hyvin, että painon on pakko kääntyä laskusuuntaan, minä söinkin ihan liian paljon! Terveellisellä ja kevyehköllä ruoalla sain kokonaiskalorimääräksi n. 2200! Olin oikeasti järkyttynyt. Vielä alkusyksystä  kalorimäärä jäi terveellisellä syömisellä luonnostaan 1500:n paikkeille. Ja tuo maanantai sisälsi ns. ylimääräisiä syömisiä vain tikkarin verran, kaikki muu oli ihan kunnon ruokaa. Mitä kalorimäärät ovatkaan olleet esim. lomalla, kun söin suklaata joka päivä, rasvaisia juustoja, joulutorttuja jne.??!! Olisin voinut ihan oikeasti lihoa enemmänkin.

Noh, järkytyksestä päästyäni tartuin toimeen. Ruokavalion tarkempi tutkiminen paljasti pari "syyllistä" isolle kalorimäärälle. Syön runsaasti myös kevytjuustoa, koska se on helppo proteiinilähde kasvissyöjälle. Aikaisemmin olen käyttänyt 5% Polaria, ja nyt olin siirtynyt 17% Edamiin. Ei uskoisi, mutta tuo muutos näkyi minulla useampana satana kalorina, syystä että tuo Edam maistui sen verran hyvälle, että sitä tuli syötyä pelkiltäänkin. Polar on hyvää leivällä, mutta ei semmoisenaan. Lisäksi se on niin kallista, ettei sitä edes raaski syödä ikäänkuin huvikseen! Toinen helppo syyllinen oli margariini, joka nyt tällä hetkellä on Oivariini, koska se oli tarjouksessa. Ja koska se on niin hyvää, että sitä tulee helposti laitettua vähän enemmän. Tai syötyä enemmän leipää, koska se maistuu Oivariinin kanssa niin hyvälle! Yleensä meillä on vähän turhankin kevyttä Mini Lättaa, koska se on harvoja margariineja, joista tykkään, ja sitä saa aika surutta laittaa leivälle keveytensä vuoksi. Margariinia en nyt kesken rasian ala ostamaan uutta, mutta hieman vähemmäksi voin sen määrän säätää helposti.

Toinen syyllinen isoon kalorimäärään on ruokarytmini. Eli siis se että syön niin kuin kuuluukin, vähintään kolmen tunnin välein. Se on ihan suotavaakin, mutta vaivihkaa määrät ovat kasvaneet. Ei kovin paljon, mutta vähän kuitenkin. Leikkaan leivästä hieman isomman palan, syönkin vielä pari haarukallista vaikka maha periaatteessa olisi täynnä. Tämä huomio oli erittäin tärkeä tehdä. Minun on valittava, syönkö vähemmän vai harvemmin. Koen voivani paremmin, kun syön niin kuin leikatun kuuluu, eli pienempiä annoksia useammin. Ja siihen suuntaan nyt syömisiäni yritän viedä. Ja huomasin heti, että aamupalaleivän puolittaminen ei tunnu missään, maha tuntui tulevan aivan yhtä täyteen kuin sillä isommalla palalla. Toisinsanottuna olen ihan turhaan syönyt isomman palan. Mutta kun se oli niin hyvää Oivariinilla ja rasvaisemmalla juustolla!

Olen nyt siis viilaillut syömisiäni tällä viikolla aktiivisesti. Näyttäisi siltä, että semmoinen 1600-1800 kcal olisi arkeen hyvä energiamäärä. Kiloklubi on minulle ihan korvaamaton apu tässä, eli vaikka se ensi viikolla muuttuu maksulliseksi, taidan joutua jatkamaan sen parissa. Jos näin lyhyessä ajassa leikkauksen jälkeen kerkeää tapahtua tuommoisia huononemisia ruokavaliossa, niin kyllä se tarkoittaa että minun on säännöllisesti silloin tällöin tarkasteltava syömisiäni. En halua venyttää mahaani entisiin mittoihin, tiedän etten sen kanssa pärjää. Nyt vielä ylensyöminen olisi vaikeaa, mutta aivan liian helposti syön kulutukseni verran, ja siitä on vaarallisen lyhyt matka lihomiseen.

Pohdintaa lihavuudesta ja itsensä hyväksymisestä

Tapasin viikonloppuna ystävää, jonka kanssa tuli juteltua monenlaisia asioita. Hän kiinnitti huomiota siihen, kuinka puhuin itsestäni rumaan sävyyn. Käytin itsestäni esim. nimitystä "roikkuva säkki", jolla viittasin laihtumisen seurauksena syntyneisiin roikkoihini. Taisinpa puhua itsestäni myös vanhana akkana ja köyhänä paskana. Nämä viimeisimmäthän eivät sinänsä viitanneen ulkonäkööni tms., mutta kuitenkin minuun. Ystäväni sanoi, että enkö voisi hieman vähemmän rumasti puhua itsestäni. Hän sanoi myös, että oli aina ihaillut minussa sitä, että silloin 145-kiloisenakaan en pyydellyt anteeksi olemassaoloani ja naiseuttani, vaan olin rohkeasti mitä olin. Pukeuduin ja laittauduin näyttävästi, pidin hauskaa ja sinkkuna tapailin miehiä, en ikään kuin suostunut jäämään mistään paitsi lihavuuden vuoksi. Nyt hän hieman ihmetteli sitä, miksi olen alkanut suhtautumaan itseeni näin negatiivisesti, ja toivoi että voisin sitä entistä minuani ja asennettani käydä hieman hakemassa takaisin.

Olen kai aikaisemminkin hieman tätä asiaa sivunnut täällä blogissani, mutta ehkä tätä on aiheellista pohtia lisääkin. Tämä on oikeastaan aika kummallinen juttu. Kun olin oikein iso, koin olleeni jollain tapaa vapaampi ulkonäöllisistä paineista kuin nyt. Olin niin lihava ja iso, että olin ikäänkuin riittävän kaukana yleisistä kauneusihanteista ja ulkonäkövaatimuksista, minun ei tarvinut miettiä niitä enää juuri ollenkaan. Oli aivan sama mitä puin päälleni, millään en kuitenkaan sitä isoa kokoani pystynyt hämäämään piiloon, joten uskalsin pukeutua aika räväkästikin. Löysin mieheni ollessani kaikkein suurimmillani, jotenkin sekin lisäsi sellaista vapautta, minun ei tarvinut yrittää näyttää hänelle pienemmältä tms. Ja koska minulla oli sitten jo mies, ei minun tarvinut myöskään miettiä vähääkään sitä, miltä näyttäisin muiden miesten silmissä, kukaan ei kuitenkaan katsoisi minua sillä silmällä eikä tarvitsisikaan. Voi olla, että osittain myös hieman vedin roolia, sisälläni oli varmasti silloinkin pieni epävarmuus, mutta pyrin sen pistämään pois ja peittämään sen laittautumisella ja kauniilla pukeutumisella yms. Kieltäydyin olemasta surkea lihava.

No entä nyt sitten, yli 50kg laihtuneena? Jotenkin tämä on vaikeampaa. Nyt kun en ole enää ihan niin toivottoman iso ja olen vähän lähempänä niitä yleisiä kauneusihanteita tms., niin jollain tapaa on vaikeampi hyväksyä itseäni. Tai no, en minä tiedä hyväksyinkö silloin ennenkään ihan mielelläni, mutta jollain tapaa hieman lannistuneesti olin hyväksynyt kohtaloni olla hirveän iso. Minä olen iso, sen olin sisäistänyt. Nyt, kun en ole enää niin iso, mutta en normaalikokoinenkaan, ja minussa on isot jäljet isosta lihavuudesta ja sen jälkeisestä laihtumisesta, niin mikä minä olen? Huomaan ihailevani ystävääni, joka on minua hieman isompi, kiinteästi pyöreä, kun taas minä olen kuin se roikkuva säkki. Ja tämä tapa nähdä itseni on nyt laajentunut jotenkin, eikä koskekaan enää vain ulkonäköä, vaan koen olevani muutenkin ärsyttävä ja huono. En tunne itseäni mitenkään suuremmin onnistujaksi myöskään tässä laihtumisessa. Koen, että minun pitäisi olla huomattavasti hoikempi, kun kerran lihavuusleikkauksessakin olen ollut. Koen ulkoista painetta sille myös, että pitäisi laihtua edelleen, kun ihmiset tietävät leikkauksestani. Hävettää sanoa, että olen jo laihtunut paljon, kun vaikkapa asiasta tietämätön lääkäri sanoo, että painoa olisi hyvä saada pois. Sairaalloisen lihavana minulle ei edes sanottu sitä, koska olin niin toivottoman lihava. Mitä minä nyt olen? Toivottoman liian vähän laihtunut vaikkakin paljon laihtunut?

En minä ryve mitenkään varsinaisesti surkeudessa tai itseinhossa. Hetkittäin minulla on jopa hyvä olla, ja luulen (vai uskon?) näyttäväni ihan hyvältä. Mutta se tunne horjahtaa hirveän helposti. Esimerkkinä kerrottakoon, että olin laivalla erään ystäväni kanssa marraskuussa. Pikkujouluristeilyllä. Valitsin mukaan pari asuvaihtoehtoa, joissa koin kotona näyttäväni ehkä jopa hieman seksikkäältä. Mutta mitä tapahtui kun puin saman vaatteen päälle laivalla? Näin peilissä muhkuroita ja makkaroita, pömpöttävän mahan jne. Olin ihan pulassa vaatteideni kanssa, tuntui etten voi poistua hytistä edes. Epävarmuus itsestäni iski siellä niin lujasti, että laivan myymälästä etsin itselleni uusia vaatteita sen vuoksi, tuntui etten voi niissä omissa vaatteissani olla edes. Sieltä ostin ainoan nyt laihduttuani ostamani pitkän ja väljän tunikan, muutoinhan olen niistä hieman pyrkinyt pääsemään pois, monia vuosia kun pukeuduin pääasiassa pelkästään väljiin tunikoihin.

No entä nämä kuvat itsestäni, joita olen tännekin laittanut. Kyllä, näytän niissä laihtuneelle omastakin mielestä. Ja ymmärrän että vaatekokoni ei enää viittaa hirveän isoon ihmiseen. Mutta. Esim. tuo saliselfie. Olen sitä mieltä, etten oikeasti näytäkään niin hyvältä kuin siinä. Kuvakulma sattuu olemaan siinä edullinen, ja seison ryhdikkäästi, ja siksi näytän hoikemmalle kuin olenkaan. Jos minulle mahtuu päälle 42/44-koon vaate, olen sitä mieltä vaatteessa on ns. vika, se on liian väljää mitoitusta tms. Ikäänkuin se mahtuu vahingossa sattumalta minulle. Monta kertaa olen kuullut itseni sanovan, että enhän minä oikeasti tämmöistä kokoa ole. Huoh.

Ja sitten vielä. Ehkä, ehkä minä tosiaan hieman koen olevani luuseri, kun olen käynyt lihavuusleikkauksessa, enkä silti ole lähelläkään normaalipainoa. En haluaisi näin tuntea, eikä olisi kai syytäkään. Lääketieteellinen tavoite on saavutettu, enkä minä itsekään lähtenyt tavoittelemaan normaalipainoa ennen leikkausta. Olen minä iloinen saavutuksestani, tietenkin olen, mutta miten saisin päänuppini nyt hyväksymään itseni, ihan oikeasti ja kokonaan ilman mitään niinmuttia ja enoikeastiole-lisäyksiä???