Pohdintaa lihavuudesta ja itsensä hyväksymisestä

Tapasin viikonloppuna ystävää, jonka kanssa tuli juteltua monenlaisia asioita. Hän kiinnitti huomiota siihen, kuinka puhuin itsestäni rumaan sävyyn. Käytin itsestäni esim. nimitystä "roikkuva säkki", jolla viittasin laihtumisen seurauksena syntyneisiin roikkoihini. Taisinpa puhua itsestäni myös vanhana akkana ja köyhänä paskana. Nämä viimeisimmäthän eivät sinänsä viitanneen ulkonäkööni tms., mutta kuitenkin minuun. Ystäväni sanoi, että enkö voisi hieman vähemmän rumasti puhua itsestäni. Hän sanoi myös, että oli aina ihaillut minussa sitä, että silloin 145-kiloisenakaan en pyydellyt anteeksi olemassaoloani ja naiseuttani, vaan olin rohkeasti mitä olin. Pukeuduin ja laittauduin näyttävästi, pidin hauskaa ja sinkkuna tapailin miehiä, en ikään kuin suostunut jäämään mistään paitsi lihavuuden vuoksi. Nyt hän hieman ihmetteli sitä, miksi olen alkanut suhtautumaan itseeni näin negatiivisesti, ja toivoi että voisin sitä entistä minuani ja asennettani käydä hieman hakemassa takaisin.

Olen kai aikaisemminkin hieman tätä asiaa sivunnut täällä blogissani, mutta ehkä tätä on aiheellista pohtia lisääkin. Tämä on oikeastaan aika kummallinen juttu. Kun olin oikein iso, koin olleeni jollain tapaa vapaampi ulkonäöllisistä paineista kuin nyt. Olin niin lihava ja iso, että olin ikäänkuin riittävän kaukana yleisistä kauneusihanteista ja ulkonäkövaatimuksista, minun ei tarvinut miettiä niitä enää juuri ollenkaan. Oli aivan sama mitä puin päälleni, millään en kuitenkaan sitä isoa kokoani pystynyt hämäämään piiloon, joten uskalsin pukeutua aika räväkästikin. Löysin mieheni ollessani kaikkein suurimmillani, jotenkin sekin lisäsi sellaista vapautta, minun ei tarvinut yrittää näyttää hänelle pienemmältä tms. Ja koska minulla oli sitten jo mies, ei minun tarvinut myöskään miettiä vähääkään sitä, miltä näyttäisin muiden miesten silmissä, kukaan ei kuitenkaan katsoisi minua sillä silmällä eikä tarvitsisikaan. Voi olla, että osittain myös hieman vedin roolia, sisälläni oli varmasti silloinkin pieni epävarmuus, mutta pyrin sen pistämään pois ja peittämään sen laittautumisella ja kauniilla pukeutumisella yms. Kieltäydyin olemasta surkea lihava.

No entä nyt sitten, yli 50kg laihtuneena? Jotenkin tämä on vaikeampaa. Nyt kun en ole enää ihan niin toivottoman iso ja olen vähän lähempänä niitä yleisiä kauneusihanteita tms., niin jollain tapaa on vaikeampi hyväksyä itseäni. Tai no, en minä tiedä hyväksyinkö silloin ennenkään ihan mielelläni, mutta jollain tapaa hieman lannistuneesti olin hyväksynyt kohtaloni olla hirveän iso. Minä olen iso, sen olin sisäistänyt. Nyt, kun en ole enää niin iso, mutta en normaalikokoinenkaan, ja minussa on isot jäljet isosta lihavuudesta ja sen jälkeisestä laihtumisesta, niin mikä minä olen? Huomaan ihailevani ystävääni, joka on minua hieman isompi, kiinteästi pyöreä, kun taas minä olen kuin se roikkuva säkki. Ja tämä tapa nähdä itseni on nyt laajentunut jotenkin, eikä koskekaan enää vain ulkonäköä, vaan koen olevani muutenkin ärsyttävä ja huono. En tunne itseäni mitenkään suuremmin onnistujaksi myöskään tässä laihtumisessa. Koen, että minun pitäisi olla huomattavasti hoikempi, kun kerran lihavuusleikkauksessakin olen ollut. Koen ulkoista painetta sille myös, että pitäisi laihtua edelleen, kun ihmiset tietävät leikkauksestani. Hävettää sanoa, että olen jo laihtunut paljon, kun vaikkapa asiasta tietämätön lääkäri sanoo, että painoa olisi hyvä saada pois. Sairaalloisen lihavana minulle ei edes sanottu sitä, koska olin niin toivottoman lihava. Mitä minä nyt olen? Toivottoman liian vähän laihtunut vaikkakin paljon laihtunut?

En minä ryve mitenkään varsinaisesti surkeudessa tai itseinhossa. Hetkittäin minulla on jopa hyvä olla, ja luulen (vai uskon?) näyttäväni ihan hyvältä. Mutta se tunne horjahtaa hirveän helposti. Esimerkkinä kerrottakoon, että olin laivalla erään ystäväni kanssa marraskuussa. Pikkujouluristeilyllä. Valitsin mukaan pari asuvaihtoehtoa, joissa koin kotona näyttäväni ehkä jopa hieman seksikkäältä. Mutta mitä tapahtui kun puin saman vaatteen päälle laivalla? Näin peilissä muhkuroita ja makkaroita, pömpöttävän mahan jne. Olin ihan pulassa vaatteideni kanssa, tuntui etten voi poistua hytistä edes. Epävarmuus itsestäni iski siellä niin lujasti, että laivan myymälästä etsin itselleni uusia vaatteita sen vuoksi, tuntui etten voi niissä omissa vaatteissani olla edes. Sieltä ostin ainoan nyt laihduttuani ostamani pitkän ja väljän tunikan, muutoinhan olen niistä hieman pyrkinyt pääsemään pois, monia vuosia kun pukeuduin pääasiassa pelkästään väljiin tunikoihin.

No entä nämä kuvat itsestäni, joita olen tännekin laittanut. Kyllä, näytän niissä laihtuneelle omastakin mielestä. Ja ymmärrän että vaatekokoni ei enää viittaa hirveän isoon ihmiseen. Mutta. Esim. tuo saliselfie. Olen sitä mieltä, etten oikeasti näytäkään niin hyvältä kuin siinä. Kuvakulma sattuu olemaan siinä edullinen, ja seison ryhdikkäästi, ja siksi näytän hoikemmalle kuin olenkaan. Jos minulle mahtuu päälle 42/44-koon vaate, olen sitä mieltä vaatteessa on ns. vika, se on liian väljää mitoitusta tms. Ikäänkuin se mahtuu vahingossa sattumalta minulle. Monta kertaa olen kuullut itseni sanovan, että enhän minä oikeasti tämmöistä kokoa ole. Huoh.

Ja sitten vielä. Ehkä, ehkä minä tosiaan hieman koen olevani luuseri, kun olen käynyt lihavuusleikkauksessa, enkä silti ole lähelläkään normaalipainoa. En haluaisi näin tuntea, eikä olisi kai syytäkään. Lääketieteellinen tavoite on saavutettu, enkä minä itsekään lähtenyt tavoittelemaan normaalipainoa ennen leikkausta. Olen minä iloinen saavutuksestani, tietenkin olen, mutta miten saisin päänuppini nyt hyväksymään itseni, ihan oikeasti ja kokonaan ilman mitään niinmuttia ja enoikeastiole-lisäyksiä???