Enen puoliväli alkaa olla, tämän päivän jälkeen tarkalleen siis. Ja kahden viikon päästä siis leikkaus. Jännittänyt ei ole aikaisemmin yhtään, mutta kun tänään kävin leiko-osastolla esikäynnillä, ja koko homma jotenkin muuttui todeksi, heräsi myös pieni jännityksen tunne. Ei paha, vaan ennemminkin semmoinen riemastunut jännityksen tunne, ilo siitä tämä tapahtuu nyt vihdoin.
Käynti oli mukava, sairaanhoitaja ensin jutteli kaiken mahdollisen, käytiin läpi kaikki esitiedot ja mittaukset. Painonpudotukseen oltiin tyytyväisiä kovasti myös. Sain kammottavat reisimittaiset tukisukat leikkauspäivää varten, saapa nähdä miten niiden jalkaan saamisen kanssa on! :D Pitäisiköhän harjoitella etukäteen? Hoitajan jälkeen tapasin anestesialääkärin, joka varsin perusteellisesti selvitti kaikenlaista myös. Kirurgia en tavannut, oli juuri leikkaamassa, eikä hänellä kuulemma ollut minulle mitään asiaa, eikä minulla hänelle, joten ei tarvinut jäädä odottelemaan.
Vähän on semmoinen olo, että mitenkäs tässä malttaa elellä ja olla vielä kaksi viikkoa. Vaikka pakkohan se on, eihän siinä muu auta. Vähän jännittää se, että viimeisenä viikonloppuna ennen leikkausta on pojan 11-vuotissynttärit. Vaikka en lipsumista pelkääkään, olen päättänyt pysyä ruodussa, niin eihän se nyt ihan helppoa ole, leipoa herkkuja maistamatta edes taikinaa vähän! Mutta ei siinä vaiheessa voi enää lipsumaankaan alkaa. Neljä kiloa pitäisi vielä painoa saada alas, ja jos entiset merkit pitävät paikkansa, seuraavaksi iskee viikon jumi, eikä paino putoa mihinkään! Joten sinnikkäästi eteenpäin katse suunnattuna lopputulokseen.
Jes!
VastaaPoista,kyllä tämä loppukin hyvin menee,;)