Tautia ja odotusta

Täällä ollaan kamalassa flunssassa. Poskiontelotulehdus on vaivannut jo pari viikkoa, mutta oikein pahaksi tauti meni viikonloppuna. Tänään kävin lääkärissä ja sain astmasuihkeita, keuhkot kun meinaavat olla ihan tukossa. Astmaa en sinänsä sairasta, mutta aina silloin tällöin flunssa tekee sen että keuhkot käyttäytyvät kuin astmassa. Antibioottia en ottanut vielä ainakaan, ei ne oikein mulla tahdo auttaa. Jos ei ala helpottaa, tietenkin sitten sitäkin mietitään.

Arvatkaas mitä? Mulla on ylävatsan uä jo tämän viikon perjantaina! Todella yllättynyt olin kun aika tuli näin pian. Se tarkoittanee, että leikkaus ihan oikeasti on PIAN! Meinaa vähän jännittää kyllä. Kovasti toivon, että saan ennen joulua pikkumahan, ja siltä se nyt näyttää kovastikin. Toisaalta ei haittaisi jos menisi marraskuullekin, sekin on pian. Välillä meinaa olla vaikeuksia pysyä nahoissaan, kun miettii kuinka lähellä uusi elämä onkaan! Ensi viikolla voisin varmasti jonohoitajalle jo soitella sitten, tai ehkä jo perjantaina, kun kaikki tutkimukset on tehty. Iiks! :)

Kovasti olen miettinyt, että mitä kerron ihmisille leikkauksestani. Lähimmät ihmiset tietävät toki asiasta jo, ovat tienneet jo pidempään. Mutta entä työkaverit, jotka eivät ole läheisiä ystäviä, ja sukulaiset, joiden kanssa ollaan vain kesälomalla tekemisissä? Ex-mies? Se on oikeasti aika yllättävän vaikea kysymys, ja vaikka ajattelisi että saan itse päättää kenelle kerron mitäkin, niin silti se on iso kysymys.

Täysi avoimuus olisi kaikkein helpointa leikkauksen suhteen. Kenenkään ei tarvisi arvailla mistä on kyse, eikä niille jotka asian tietävät, tulisi kiusausta kertoa eteenpäin. Mutta olisinko siihen sitten ihan valmis? Haluanko kaikkien tietävän mitä minulle on tehty? Siinä kuitenkin laittaa itsensä myös alttiiksi monenlaiselle. Arvostelua ja ihmettelyä ehkä. Mutta sitten saisin olla vapaasti, ei tarvisi keksiä selittelyjä miksi en syö tai miksi syön vähän. Ja jos päätän olla osittain avoin, miten muka rajata se kenelle kerron ja kenelle en, ja kuitenkin jutut leviävät. Esim. se ex-mies melko varmasti saa asian tietää, kun meillä yhteinen poikakin on, jolle lienee pakko kertoa asia ihan kunnolla. Minä siis en ole lapselleni kertonut vielä asiaa. Poika on kohta 11-vuotias, ja kovin herkkä kaikelle. Pelkää helposti että minulle tapahtuu jotain, enkä halua puhua asiasta ennen kuin se on varmaa, ettei turhaan ainakaan tarvitse murehtia. Mutta onko minulla oikeus pyytää tuonikäistä lasta olemaan kertomatta isälleen? Ja olisiko sillä toisaalta väliäkään? Vaikka ei se tuntuisi kivalle ajatukselle, että tämä uuden vaimonsa kanssa miettisi kuinka heikko olenkaan, että tarvii tämmöinen leikkaus tehdä. Mutta haittaisiko se sitten mitään, eihän se minua vahingottaisi mitenkään. Hmm.

Välillä mietin, että työyhteisössäkin puhuisin täysin avoimesti jossain sopivassa tilanteessa. Ja seuraavassa hetkessä haluan salata koko asian. En tiedä. Onhan tässä vielä aikaa miettiä. Toisaalta luulen, että valitsen kuitenkin avoimuuden. Inhoa kiertelyä ja kaartelua, se ei oikein ole minua. Ja työyhteisössäni olen kuitenkin roolissa, jossa olen ollut avoin ja näkyvä. Olisi vaikea yhtäkkiä vetäytyä ikäänkuin. Entä jos harjoittelisin sopivan "puheen", jonka sitten kertoisin? Tätäkin olen miettinyt. Mitä se voisi olla?
Kokeilen:
"Haluaisin kertoa kaikille yhteisesti, mistä on kyse, kun olen ollut sairaslomalla ja minulle on tehty toimenpide. Kerron tämän siksi, ettei tarvitse arvailla kenenkään että mikä minulla on, ja että minun on helpompi sitten noudattaa uusia elämäntapojanikin. Moni pitkään minun kanssani työtä tehnyt on nähnyt, kuinka olen edestakaisin seilannut painon kanssa, todella isostikin. Ja olen siihen hirveän väsynyt. Olen vähän pudotellut painoa tässä pidemmän ajan kuluessa, ja nyt minulle on tehty toimenpide, jonka on tarkoitus auttaa minua tässä, estää se ettei enää tarvitse jojoilla. Mahalaukkuani on kavennettu, ja minun on opeteltava kokonaan uudet elämäntavat. Toivon tukea ja mielummin suoraa puhetta kuin kuiskuttelua ja selän takana ihmettelyä."

Plääh. Aikamoista selittelyä se sitten on kuitenkin, sanoin mitä hyvänsä. En tiedä. Kuulostaisiko tuommoinen nyt sitten siltä, että ikäänkuin yritän saada muutkin hyväksymään sen mitä minulle tehdään? Onko minulla siihen edes oikeutta? Olisiko parempi sitten kuitenkin olla hiljaa? Hm. Siinäpä miettimistä.