Ajatuksia

Huomasinpa tässä, että blogin aloittamisesta on pian kolme vuotta! Ja siitä heräsi ajatus lueskella alkupään tekstejä hieman sillä ajatuksella, että kuinka olen kenties matkani aikana kasvanut tai mitä olen oppinut. Vai olenko oppinut? Sen voin sanoa, että nämä kolme vuotta ovat kyllä olleet mullistavia elämässäni, nimenomaan suhteessa lihavuuteen, laihtumiseen, itsensä hyväksymiseen. Helppoa ei pelkästään, todellakaan, ole ollut, mutta tekisin kaiken uudelleen, jos olisi tarve.

No mitä minä sitten olen oppinut? Ensimmäinen asia  tulee esiin jo ihan ensimmäisestä tekstistäni. Esitän toiveeni siinä päästä laihdutusleikkaukseen. Ehkä en vain tiennyt oikeaa termiä ja siksi käytin tuota. Tai sitten en oikeasti vielä ymmärtänyt, ettei leikkaus itsessään laihduta, vaan sillä hoidetaan lihavuutta sairautena, ja minun itse on tehtävä kaikki työ. Kyllä minä taisin luulla, että sittenkun-elämä olisi helpompaa, että vain yksinkertaisesti leikkauksen jälkeen laihtuisin ja olisin sitten tyytyväinen. Siinä kohtaa tuntui, ettei mikään voisi tehdä onnellisemmaksi kuin laihtuminen.

Ehkä oli hyväkin, etten kaikkea tiennyt alkuvaiheessa. Minulla oli hyvin negatiivinen asenne esim. pussikuureja kohtaan, ja minun olisi saattanut lannistaa ajatus kahdesta (lopulta kolmesta) kuukaudesta enellä. Toisaalta tuolloin olin kuitenkin valmis turvautumaan vielä erilaisiin kikkakolmosiin laihtuakseni, melkein en muistanutkaan että 5:2-diettiä niin kovasti yritin noudattaa. Kyllähän minä sillä vähän tulostakin sain aikaan, ei sillä. Välillä nämä erilaiset dietit houkuttavat vieläkin, mutta yritän vältellä niitä ja malttaa mieleni. Olisi houkuttavaa pudottaa nopeasti muutama kilo ja sitten jatkaa hyvää syömistä. Mutta sen olen oppinut itsestäni, että ei kannattaisi. Syömisen rajoittaminen ja kieltäytyminen suistavat helposti hyvän perussyömisenkin pois raiteiltaan ja lisäävän vain mielitekoja.

Minulle on vaikeinta tasaisen hyvä syöminen edelleen, vaikka perusasiat sinänsä ovatkin kunnossa. Helposti tulee pieniä sortumisia, ja sen jälkeisiä milläänmitäänväliäole-ajatuksia. Ja sitten tulee tehtyä lisää huonoja valintoja. Jos olisin kolme vuotta sitten tiennyt, että joudun kamppailemaan tämän asian kanssa vieläkin, en tiedä mitä olisin päättänyt. Kyllähän minä salaa toivoin, että leikkaus ratkaisisi kaikki mielitekoasiat yms. Ja salaa toivoin normaalipainoon pääsyäkin. Leikkaustavalla tässä saattaa olla hieman jotain tekemistä, ehkä sleeve ei ole niin tehokas syömisen rajoittaja kuin ohitusleikkaus. Ja toisaalta sitähän juuri toivoinkin, että kuitenkin elimistöni säilyisi mahdollisimman normaalina leikkauksen jälkeenkin.

Yksi iso muutos pistää silmään noita ensimmäisiä tekstejäni lukiessa. Epätoivo. Se on kadonnut. Se hirmuinen epätoivo ja lannistunut olo, sitä ei enää ole. Elämä ja syöminen, laihduttaminen, ne eivät ole sillä tavalla taistelua enää, vaikka joudunkin kovasti omia valintojani miettimään ja järkeilemään, ja mielitekojakin vastaan kamppailemaan. Se ei ole kuitenkaan epätoivoista enää nyt. Hieman on olemassa pelko siitä, että mitä jos paino lähtee tosissaan nousemaan, mutta ehkä juuri sen verran on syytäkin sitä pelkoa olla olemassa, että pysyy nöyränä asian suhteen. Tämä ei todellakaan mitenkään vielä ollut tässä, niin kuin tavataan sanoa. Koko loppuelämä on vielä selvittävänä, lihomatta. Olen saanut apuja matkalle ja tolkkua päähäni aika paljon, mutta edelleen on se loppuelämä selvittävänä. On siinä hommaa. Siksi ei auta kuin sinnikkäästi jatkaa opettelua vain, muutaman viikon "repäisyillä" ei saavuteta isossa mittakaavassa mitään.

Noh, vähän sekavaa pohdintaa sieltä täältä. Jatkan toisella kertaa. Vielä loppuun kuva eilisestä ihanaakin ihanemmasta ruuastani, oih! Ratatouillea kauden kasviksista. Onneksi tätä on iso padallinen jääkaapissa, saa lämmitellä tänään ja huomennakin. Nam!

Elämää loman jälkeen

Niin se loma mennä viuhahti, juuri hetki sitten tuntui epätodelliselta että kokonaiset viisi viikkoa on lomaa, ja nyt se on jo takana. Ihan kiva loma oli. Paljon tuli otettu ihan vain rennosti, kaikenlaista pientä puuhastellen. Tallinnaa pidemmälle ei tänä kesänäkään menty, eikä kotimaassakaan kovin pitkälle tullut lähdettyä. Vähän mökkeilyä, hiukan telttailua, rannalla oloa, ystäviä, museoita ja touhuilua lasten kanssa, siinäpä se.


Ikävää on ollut se, että olen ollut hirveän kipeä. Reumatautini ei ole tasapainossa vähääkään, eikä Trexan ole auttanut vielä ainakaan yhtään. Ongelmia oikean kyynärpään ja ranteen, sekä vasemman nilkan ja jalkaterän kanssa on tosi paljon. Nyt töissäkin olen ollut rannetuen kanssa, ja mietin mitä tuolle nilkalle keksisin. Reumapolin kesäsulku on kyllä jo ohi, mutta yritän sinnitellä syyskuun loppupuolelle, mihin on varattuna kontrolliaika. Mutta kovin hyvältä ei tässä vaiheessa kyllä vaikuta.


Olen kuitenkin aina paremman päivän osuessa kohdalle harrastanut liikuntaa ja käynyt salillakin. Usein seuraava päivä on sitten hankalampi, mutta kuitenkin koen liikunnan niin tärkeäksi, että yritän sitä harrastaa. Issias muistuttelee herkästi myös olemassa olostaan liikkuessa, mutta ei kuitenkaan ole sellaiseksi hirveäksi hermokivuksi äitynyt. Mutta selvästikään pullistuma ei ole sieltä kokonaan ainakaan kuivunut kasaan.


Sinnittelyä siis vähän on elämä. Ja nyt sinnitellään myös jälleen kerran ja taas syömisten suhteen. Kesä on mennyt turhankin rennolla otteella, ja arkeen paluu on meneillään senkin suhteen. Paino alkaa taas ysillä, ja sekös ärsyttää. Mutta jaksan uskoa että se siitä putoaa takaisin kasin puolelle vielä. Lobotomian se varmaan vaatisi, että helpoksi muuttuisi herkkujen vastustaminen. Mutta yritän panostaa niin paljon hyvään ja monipuoliseen syömiseen, että se itsessään vähentäisi herkkumielitekoa. Haluaisin, että leikkauksen 2-vuotiskontrolliin mennessä saisin painon tukevasti kasin puolelle. Vaikka aikaa siihen ei kyllä ole kovin paljon, ajatella tosiaan että ihan pian on kaksi vuotta leikkauksesta! En ole hetkeäkään katunut, tai no ehkä ensimmäiset tunnin heräämössä olivat niin hirveät, että vähän saattoi kaduttaa, mutta ei sen jälkeen sitten enää. Yksi parhaita päätöksiäni elämässä oli leikkaukseen uskaltautua, ja myös se että vaadin sleeve-leikkaustapaa. Nyt se on nähty jo, että en pysty ilman tulehduskipulääkkeitä selviämään, olisi ollut ongelmallista ohitetun mahan kanssa.


Mukavaa elokuuta lukijoille, yritän hieman aktivoitua bloginkin suhteen, en halua sen kuivuvan kasaan.

Ihan kohta loma!

Huomisen jälkeen alkaa kesäloma. Kyllä sitä olenkin odottanut! Ja toisaalta mitä lähemmäksi se tulee, sitä epätodellisemmalle se tuntuu, niin kuin joka vuosi. Ai viisi viikkoa pois töistä??? Jiihaa! :))))

Muuten kuuluu aikas tavallista, ei mitään erityistä. Reumalääkityksiäni muuteltiin reumakontrollin yhteydessä, aloitettiin Trexan nyt viimein, tavoitteena päästä kortisonista jossain vaiheessa kokonaan eroon. Luuston tiheysmittauksessa kävin ensimmäisen kerran, se olikin ihan aiheellinen kun kuitenkin kuusi vuotta olen kortisonia putkeen syönyt. Onneksi ei kuitenkaan osteoporoosista mitään merkkejä ollut. Trexanin aloitus on vähän jännittänyt, kuitenkin omalla tavallaan kova lääke kyseessä. Lievää pahoinvointia on ollut parina päivänä aina lääkkeenoton jälkeen, mutta toistaiseksi ainakin ihan siedettävää. "Sisäänajovaihe" on menossa nyt, eli pienellä annoksella aloitettiin, eilen nyt sitten ensimmäisen kerran otin sen varsinaisen annoksen, mihin on tarkoitus jäädä. Saapa nähdä tuleeko oloja enemmän. Onneksi vain kerran viikossa otetaan lääke.

Salitaukokin tässä päättyi, ja varovasti olen tuos iskias-episodin jälkeen liikunnan pariin palaillut. Oikean jalan varpaat ovat vieläkin ihan voimattomat, mutta rauhallisesti tehtynä pystyn kyllä salilla lähes kaikkea tekemään. Juoksumattoa kokeilin, kaksi minuuttia hölkkäsin, ja heti sen jälkeen sääressä tuntui tuttua hermokipua. Eli juokseminen ei ole minun juttuni, ei ainakaan nyt tässä kohtaa elämää. Harmillista sinänsä, kun juuri nyt se olisi tuntunut mukavalle. Täytyy tehdä kävelylenkkejä ja salilla "tyytyä" crosstraineriin, jossa tärähdystä rankaan ei tule. On muuten hauska ollut huomata kuinka kunto on kasvanut sitten viime syksyn. Kun Elixiaan liityin, jaksoin crosstrainerilla tehdä muutaman minuutin, nyt menee vaikka tunti. Ennemmin tulee pitkästyminen kuin voimien ja kunnon loppuminen. Aika ihanaa. :)

Syöminen ja paino, hmm. Paino on pysynyt kasilla alkavana, mikä on varsin mukavaa. Mutta en voi sanoa että syöminen olisi ihan esimerkillistä ollut. Perussyöminen kylläkin on hyvää, ja se varmasti pelastaakin paljon. Kuitenkin esim. jäätelöä tulee näin kesällä syötyä hieman turhan usein. Vähän meinaa ärsyttää, kun tekee niin usein mieli kaikkea. Mieliteot siis ovat kyllä täysin ennallaan, siis verrattavissa aikaan ennen leikkausta. Että itsekuria tarvittaisiin kuten ennenkin. Välillä sitä on, välillä ei. Tasapainoilua tämä elämä hyvin pitkälti on. Onhan se kuitenkin helpompaa ehkä nykyään, kun ei mahaan kuitenkaan mahdu niin paljon kerralla, että heti ei isoa vahinkoa pääse tapahtumaan. Mutta olisi kyllä hirveän kiva jos ei tarvisi mielitekojen perässä juosta ollenkaan. Vaan eipä auta, opeteltavaa on aina vain ja edelleen.

Jees, siinä kuulumisia hieman tältä erää. Oikein ihanaa ja aurinkoista juhannusta ja kesää kaikille lukijoilleni!!!

Lyhyt hame!

Minulla on haave. Tai montakin, tietenkin. Mutta yksi tämmöinen aika pinnallinen ja hassukin haave. Haluaisin pitää lyhyttä hametta, ilman legginsejä siis. Onhan minulla ollut lyhyitä farkkuhameita esimerkiksi aina, mutta niiden alla on aina ollut leggarit. Minulla on rumat polvet, roikkuvat. Ja reidet nyt on ihan kamalat, mutta en nyt sentään niin lyhyttä hametta ajatellutkaan, että ne näkyisivät kovin paljon. Kuitenkin minulla on myös ajatus, että minkä tahansa kokoisen naisen pitäisi voida laittaa päälleen sellainen hame kuin haluaa. Jos jotakuta roikkuvat polvet tai paksut pohkeet häiritsevät, niin häiritköön. Ja toisaalta vaikka ajattelen näin, ei ole helppo soveltaa näitä asioita omaan itseen.

Vähän aikaa sitten ostin työkaverilta tuollaisen lyhyen puolihameen kolmella eurolla, jossa on tuommoinen valekietaisuosa toisella puolella, tuomassa hieman vaikutelmaa pikkuisen pidemmästä hameesta. Ostin myös ison paketin sukkahousuja, joita olen aina inhonnut, koska eivät suostu päälleeni millään ilveellä menemään kiertymättä. Nyt vähän pienemmän kokoisena asia on helpottunut, ja koen että sukkahousut tekevät siistimmän ja puetumman vaikutelman, joten siksi niitä. Eilen sitten miehen siskontytön syntymäpäiville rohkaistuin laittamaan kyseisen hameen, ja sukkahousut. Kyllä minulla vähän kiusaantunut olo oli, mutta toisaalta tunsin aika naiselliseksi oloni. Sukkahousut onnistuin koruillani rikkomaan hetimiten, mutta olivat niin vaaleat ja ihonväriset, ettei näkynyt onneksi mihinkään, enkä jaksanut varasukkiksia edes vaihtaa. Eli pelinavaus tehty, heh, lyhyessä hameessa julkisella paikalla näyttäydytty! Tässä teille kuva asusta vielä. Hame on siis oikeasti sen mittainen kuin tuolta takareidestä näkyy, eli selvästi yli polven, kuva otettiin vähän vahingossa tuosta kulmasta että kietaisuosa hämää pidemmäksi. Hame on myös ihan istuva muualta, ei yhtään väljä.

Kuulumisia toukokuun lopulta

Palasin tällä viikolla Elixiaan ensimmäisen kerran tuon iskias-vaivan jälkeen. Kolmen kuukauden tauko kerkesikin tulla, kylläpä aika menee nopeasti! Jalan heikkous on kovasti parantunut, yllättävän nopeastikin lopulta sitten. Kireyttä hermossa on vielä aika paljon, oikea jalka on selvästi kankeampi kuin vasen, eikä esim. etureittä kärsi oikein venyttää, jostain syystä kiskoo ilkeästi iskias-hermoon heti. Mutta salille siis palasin, aerobista liikuntaa ja yläselän ja syvien lihasten treeniä kokeilin. Pystyin, jaksoin, selvisin! :) Tyytyävinen mieli on. Tänään uudelleen. Tarvii vain malttaa aloitella rauhassa, hieman pienemmillä painoilla ja muistaa kaikissa liikkeissä hyvä tuki keskivartalossa.

Eilen olin reumakontrollissa myös. Sain kortisonipiikin kyynärpäähän, joka on vaivaillut pitkään. Lääkityksiä muutellaan myös, lääkäri päätti että nyt aloitetaan Trexan. Olen jo kuusi vuotta syönyt kortisonia säännöllisesti päivittäin, ja siitä olisi hyvä hankkiutua pikkuhiljaa eroon. Kivut ja vaivat ovat kuitenkin niin pahoja, ettei toivoakaan sen lopettamisesta, ellei jostain muusta tule apua. Oxiklorin on mulla myös ollut pitkään lääkkeenä, mutta sen teho tuntuu olevan kyllä aika pieni. Toiveikas olen, vaikka vähän jännittääkin, solumyrkky jo sanana on vähän pelottava. Olen kuitenkin kuullut, että juuri tähän minun tautiini (sjögren) on moni saanut Trexanista avun. Voi että, kumpa se toimisi minullakin! Olisihan se ihan mahtavaa, ettei tarvisi olla koko ajan kipeä jostain.

Syömistouhujen kanssakin olen edelleen puuhastellut ja vääntänyt. Ihan nyt ei kevyesti lähde hyville raiteille syöminen, kovasti meinaa kesä, aurinko ja lämpö saada aikaan jäätelönhimoa ja muuta. En ole kyennyt minkäänlaiseen ehdottomuuteen, joten olen sitten yrittänyt sovittaa syömiseni niin, että sinne mahtuu herkuttelua myös. Eihän se paino sillä systeemillä oikein putoa, mutta onko se nyt sitten juuri nyt ihan kilon päälle koko asia? Alimmassa lukemassa kuitenkin ollaa, kasilla alkava lukema iloisesti tervehti aamusella vaa'alla. Onhan sekin nyt jotain.

Reumalääkärin kanssa juttelin myös painoasiasta. Kovin oli tyytyväinen pudotukseeni niveliäkin ajatellen. Ja oli niillä linjoilla myös, että nämä pudotetut kilot jo riittävätkin, tärkeämpää on pitää ne pois ja rakentaa esim. lihaskuntoa pikkuhiljaa, kuin pudottaa lisää. Niinhän se on. Vaikka haaveilenkin jossain vaiheessa vielä pudottavani vähän lisää. Pysyvästi kasilla alkavaksi edes. Vaikka kyllä ortopedi oli sitä mieltä, että selän kannalta olisi tärkeää vielä laihtua lisää. Mutta kyllä sillä lihaskunnolla on pakko olla merkitystä senkin suhteen.

Kieroutunut suhtautuminen hyvään syömiseen?

Noniin, tällä viikolla on sitten tunnollisesti kirjattu ruokapäiväkirjaan kaikki syömiset. Ja heti on tullut tehtyä taas huomioita omasta itsestä ja kummallisesta suhtautumisesta syömiseen. Tavoitteeni oli siis syödä mahdollisimman hyvin ja terveellisesti, ja riittävän vähän myös, että voisin laihtua. Silloin on ilo syömisiä merkkaillakin, kun tietää jo valmiiksi että hyvin menee, näin kuuluukin syödä. Sattuipa kuitenkin sitten niin ikävästi, että sain itsestäni riippumattomista syistä tiistaina suklaalevyn. Uutuusmakua vielä, todella kiinnostava, suola-toffee tai jotain sinne päin. Oli pakko maistaa. Ja syödä koko rivi. Ja toinenkin. Ja myöhemmin illalla kolmas. Ja vielä pari palaa. Puolikas levyhän siinä sitten meni. Ja mitä tapahtui?

Olin siis syönyt perussyömiseni todella hyvin ja laadukkaasti. Mutta syötyäni ensimmäisen palan suklaata tuli olo, että näitä en kyllä merkkaa mihinkään. Että metsäänpä meni tämäkin päivä. Ja vielä että ihan sama mitä tässä nyt sitten enää syö. What?! Ihan sama mitä tässä nyt sitten enää syö???? 

Eilen sama toistui, joskaan ei nyt suklaan kohdalla. Hyvää ja niukahkoakin syömistä koko päivä. Sitten ystävä pyysi minua lähtemään kanssaan kahville ihanaan kahvilaan. Että tekisi mieli syödä hyvä leivos. Menin, ja söin ihanan leivoksen. Ja taas tuli tunne: metsään meni tämäkin päivä, ihan sama mitä tässä nyt enää syön loppupäivän aikana. Huoh.

Minä en siis taida ymmärtää mitä tarkoittaa hyvä syöminen. Tavoitteeni olisi syödä mahdollisimman normaalisti, niin että siihen normaaliuteen mahtuu myös herkuttelu jne. Enkä haluaisi olla dietillä, en nyt enkä milloinkaan. Hyvä tavoite mielestäni tämä, mutta mites noin niin kuin käytännössä sitten? Jos syön hyvin, en mielestäni saisi sitten kuitenkaan syödä mitään ns. ylimääräistä. Ja jos syön, kaikki on sen päivän osalta pilalla. Todella normaalia siis.

Noh, olen aika ylpeä siitä mitä sitten kuitenkin tein. Pakotin itseni molempina päivinä kirjaamaan kaiken ruokapäiväkirjaan. Pakotin itseni näkemään, mitä valintani tarkoittavat käytännössä. Ja useampia huomioitahan minä sieltä tein. Ensinnäkin, kaikki ei ole pilalla, vaikka hyvän syömisen lisäksi syön jotain (muka) ylimääräistä. Toiseksi, se ylimääräinen kyllä nostaa kalorimäärää paljon, etenkin jos siitä seuraa olotila, että "ihansamamitänytenääsyön". Eli alkuperäinen leivos tai suklaa ei välttämättä olekaan paha, vaan se mitä se saa mahdollisesti aikaiseksi. Ja lopulta, kuitenkin minulla on jäänyt jonkin verran kalorivajetta joka päivä, vaikka valinnat eivät ole olleetkaan täydellisiä. Ei paino nyt tietenkään syöksähdä laskuun näillä syömisillä, mutta näin voisi kyllä elää pidemmän päälle, hyvinkin. Jos siis pää suostuu oppimaan sen, että ei pidä heittää ihan lekkeriksi kaiken syömisen suhteen, vaikka tekisikin valinnan syödä kermaisenrasvainen sokerileivonnainen (oikeasti se oli aivan ihanan raikas ja herkullinen!), tai puolikas suklaalevy.

Minulla on kiero suhtautuminen hyvään syömiseen. Jo vuosia sitten olen MUKA sisäistänyt Patrik Borgin ajatuksen, "hyvää syömistä on se että syö 80% oikein", osaamatta kuitenkaan hyväksyä sitä omalla kohdallani silloin, kun oikeasti pyrin hyvään syömiseen. Kieroa, tiedän. Mutta miten ihanaa on se, että nyt voin opetalla näitä asioita rauhassa. Nyt kun paino ei singahtele kymmeniä kiloja sinne tänne edestakaisin, eikä ole paniikinomaista tarvetta laihduttaa, laihduttaa, laihduttaa. Nyt minulla onkin aikaa ja tilaa pohtia näitä ongelmallisia ajatuksiani ja käyttäytymistäni, yrittää korjatakin sitä. Ilman lihavuusleikkausta en usko että olisin koskaan voinut päästä tähän. Juuri siksi, että se syömisen rajoittaminen, lihomista vastaan tappeleminen, ja lopulta periksi antaminen aiheuttivat sellaisen oravanpyörän, joka ei antanut juuri muulle tilaa. Eli oikeastaan olen aika onnellinen. Minulla on kaikki mahdollisuudet saada pääni vielä sisäistämään se oikeasti hyvä syöminen. Se on tavoitteeni. Siis yksi tavoitteistani! :)

Paluu vanhan tsempparin luo...

Kylläpä on saatu tämä toukokuun alku nauttia älyttömän ihanasta kesäsäästä! Niinkin ihanasta, että eilen vähän käräytin nahkaani parvekkeella, autsista. Dekoltee on nyt punainen ja kuumottava, ja hieman käsivarret ja paikoitellen kasvotkin. Ei nyt mikään pahin mahdollinen kärähdys, mutta vähän liikaa siis innostuin auringossa oleilemaan. Oli vain niin älyttömän ihanan lämmintä, että piti sähkögrillikin ottaa käyttöön ja grillata kasviksia, halloumia ja soijamakkaraa parvekkeella. Meillä on pari kesää ollut sellainen sähkögrilli, joka on taloyhtiössämme sallittu, ja vaikkei se kunnon hiiligrillille tietenkään vedä vertoja, niin on se silti aika kivaa siellä kokkailla. Ja aiheuttaa kateutta naapureille ihanalla tuoksulla!

Asetin loppuviikon tavoitteeksi puhua herkkuhimosta ja muusta läheisteni kanssa, käydä vaa'alla ja asennoitua jälleen kerran parantamaan syömisiäni. Tämän tavoitteen saavutin. Viikonloppuna tuli vielä syötyä aika hm, rennosti, mutta nyt tästä aamusta alkoi jälleen kerran ryhtiliike. Tein myös sellaisen päätöksen, että  vanha luottoystäväni näissä puuhissa jo vuosia, vuosia ollut Kiloklubi, saa jälleen astua mukaan kuvioon. Kiloklubi muuttui maksulliseksi jossain vaiheessa, enkä sitten heti jäsenyyttä jatkanut. Yritin opetella käyttämään Fatsecretin hieman vastaavaa palvelua, mutta en jaksa millään alkaa punnitsemaan ruokiani, mitä olisi alkuun ihan pakko tehdä, koska siellä lähes kaikki ilmoitetaan grammoina. Tiedänhän minä että se olisi tarkempaa, mutta toisaalta en edes halua lähteä niin tarkasti kaikkea laskemaan. Tähänkin asti olen pärjännyt hyvin sillä, että juustoviipale on juustoviipale, eikä tarkkaa grammamäärää tarvitse tietää. Lähinnä uskon Kiloklubin ruokapäiväkirja tsemppaavan taas tässä ryhtiliikkeen alussa. Ei ole kiva syödä mitään epäterveellistä ja joutua sitä merkkaamaan ruokapäiväkirjaan, heh.

Eli siis, nyt olisi tarkoitus elää terveellisemmin, ja millä keinolla hyvänsä selättää tuo kamala syömis- ja erityisesti herkkuhimo. Paino ei onneksi ollut paljon noussut, kilon verran kuukauden takaisesta. Vyötärö on enemmänkin turvoksissa, joten näkee että syöty on! Mutta uskoisin, että tuo plussaus on jo tämän viikon jälkeen hoidettu, jos ja kun pysyn ruodussa. Se mitä tuo ruodussa pysyminen tarkoittaa, lienee  tulkinnan varainen kysymys, jota pitäisi hieman miettiäkin. En ehdottomuuksiin yleensä ottaen halua lähteä, mutta toisaalta kun on tarkoitus katkaista tuommoinen huonojen valintojen kierre, niin jonkinlaista ehdottomuuttakin voi tarvia. Mutta toivoisin, ettei sitä tarvittaisi. Toki yritän kovasti pitää kiinni siitä, etten mene kauppaan ostamaan jäätelöä, karkkia, suklaata tms., mutta jos vaikkapa kylässä olen käymässä ja jotain on tarjolla, niin voin kyllä vähän ottaa. Kokonaisenergiamäärästä aion pitää kiinni joka tapauksessa, että se pysyy alle kulutuksen. Ja jos tekee tiukkaa, tulen vaikka sitten tänne blogiin kiukkuamaan!