keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Melkein en kestä itseäni

Eilen tapahtui jonkinlainen romahdus. En tiedä millä muulla nimellä sitä kuvaisin. Ystäväni oli ottanut paljon valokuvia pääsiäisenä, ja julkaisi niitä sitten eilen. Järkytyin itseäni niin hirveästi, etten tiedä mitä ajatella ja miten tästä pääsen eteenpäin. Jotenkin olen ihan solmussa itseni kanssa. En enää tiedä, että kuvittelenko olevani pienempi kuin olenkaan, enkä sitten kestä totuutta kuvissa. Vai näenkö itseni oikeasti väärin, enkä näe muutosta esim. viime kesän kuviin ollenkaan. Vai että olivatko kuvat yksinkertaisesti huonoja, ja näytin niissä mahdollisimman epäedulliselle.

Olin eilen ihan hirveän ahdistunut, kuristi kurkkua ja teki mieli itkeä. Sain kyllä juteltua parin kaverin kanssa asiaa, joka hetkeksi helpotti. Kuitenkin erityisesti yksi naamakuva minun järkyttävän leveästä pärstästä ja isosta kaksoisleuasta kummitteli mielessä vielä nukkumaan mennessäkin, ja hankaloitti nukahtamista. Itseinhoa, hämmennystä, häpeää siitä minälainen olen, tai erityisesti siitä minkälainen minun on täytynyt olla aikaisemmin, kun vieläkin olen tuollainen... Siinä eilisiä tunteita. Tänään mieli on vähän rauhallisempi, mutta alakuloinen. Katsoin kuvat läpi hetki sitten uudelleen, enkä voi käsittää itseäni. Miksi näytän kuvissa ihan yhtä isolle kuin vaikka viime kesänä, vaikka eroa n.26kg, ellei enemmänkin?

Toisaalta, eniten ihmettelen itseäni, että miksi järkytyn tämmöisestä. Kyllä minä olen jo vuosia jonkinlaisen lamaannuksen vallassa katsonut kuvia, joissa olen ollut. Hiljaisen ihmetyksen ja järkytyksen vallassa, että olenko tuo minä. Tilanne on kuitenkin ollut niin toivoton ikäänkuin, että ei siitä ole jaksanut sen isommin riehaantua. Mutta nyt sitten. Kun tilanne on jo parempi. Minua ihan oikeasti ahdistaa, vieläkin tulee tunne että haluaisin itkeä. Mitä muka? Omaa hirveyttäni.

Minulla taitaa olla ongelma. Ja minun tarvii tästä varmaan puhua puolivuotiskontrollissa kuukauden päästä. Ja sitä ennen niiden muutamien ihmisten kanssa, jotka tuntuvat ymmärtävän. Kaikki eivät tätä asiaa ymmärrä, "höpö höpö"-kommentit todistaa sen. Ja minua hävettää tästä puhua, ja tunnen syyllisyyttä näistä kummallisista tunteistani. Minun pitäisi olla nyt vain tyytyväinen ja iloinen, kun olen jo paljon laihtunut. Miksi en olekaan? Miksi tyytymättömyys onkin kasvanut? Tai jos hetken tuntuukin ihan hyvälle, miksi sen hyvänolon suistaa raiteiltaan muutama epäedullinen valokuva? Olenko minä sittenkin vain pinnallinen ihminen, jolle ulkonäöllä on liian iso merkitys? Vai olenko tulossa hulluksi? Onko minulla jonkinlainen laihdutusmasennus? Vai enkö vain osaa hahmottaa muuttuvaa itseäni? Apua.

2 kommenttia:

  1. Hei,
    luulen ehkä ymmärtäväni mitä tarkoitat. Minä olen laihtunut viime syksystä noin 35 kiloa. Tiedän että olen laihtunut, koska olen joutunut vaihtamaan housuja pienempiin aika monta kertaa. Olen myös saanut kommentteja, joissa on todettu minun laihtuneen paljon, ja on sanottu että se näkyy selvästi. Mutta kun minä en itse vaan näe sitä! Minulla on edelleen iso maha, paksut reidet, löllökäsivarret, kaksoisleuka jne. Jos mahdollista, näytän omasta mielestä melkein isommalta, kun esim. mahassa on vähemmän "täytettä" ja sen tuntuu löllyvän enemmän kuin ennen ja blääärgh! Ei kiva. Jostain syystä tunnen oloni nyt paljon vähemmän kotoisaksi omissa nahkoissani kuin aikaisemmin. Jotenkin tuntuu että olisi tavallaan "reilua", että muutos näkyisi enemmän itsellekin.

    Olen yrittänyt jutella tästä miehelle ja parille kaverille, mutta eivät he oikein ymmärrä sitä. Ja itsekin tiedostan, että ihan sama miltä näytän, kun kuitenkin olen terveempi kuin ennen. Mutta sitten taas tulee näitä hetkiä kun näkee itsensä sivusilmällä peilissä, ja tajuaa miten iso se maha on EDELLEEN ja alkaa miettiä että miten iso se olikaan viime vuonna ja mitä ihmiset ovat ajatelleet.

    Kuvia itsestäni en ole viitsinyt edes katsella. Tällä hetkellä en vaan viihdy. Todennäköisesti alan jossain vaiheessa taas tuntea oloni kotoisammaksi omissa nahoissani. Kai tämä on jotain muutosvastarintaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ja kiitos kommentistasi! Ihanaa että on ymmärtäjä, mutta tavallaan ei ole ihanaa että sinäkin koet tämmöistä. Kuulostaa ihan samalta tosiaan, mitä sinäkin kerrot. Mulla on vielä niin, että saatan huomata mahan litistyneen, kun katson itseäni alaspäin vaikka suihkussa. Mutta kun käännän katseen peiliin, kuva on ihan entisenlainen. Mutta kaikkein pahimpia ovat ne valokuvat, joissa näen itseni suunnista, joista en yleensä näe. Joissa röhnötän sohvalla mykkyrässä tai seison ryhdittömänä. Tai näen sivuprofiilini.

      Mulle on moni nyt sanonut, että "ajattele nyt miten paljon jo olet laihtunut". Joo-o, ajattelen kyllä. Mutta se ei silti auta minua NÄKEMÄÄN itseäni. Eikä varsinkan HYVÄKSYMÄÄN itseäni. Eilen venyttelin olohuoneen lattialla, ja jotenkin käsivarrestani otin kiinni, ja se tuntu käteen melkein ohuelta entiseen verrattuna. Melkein hämmästyin, että mitenkäs se tuolta tuntui, ei ollut vain ihan "löllö". Mutta peili ja valokuvat, puuh. Voinet arvata, niissä se on juurikin löllö.

      On tämä kummaa. Mutta se on totta, että terveemmällä tiellä ollaan kuin ennen, ihan mahtava sinun saavutuksesi vieläpä melkoisen lyhyessä ajassa! Ei ihme ettei ihan pysy pää mukana. Tsemppiä ja voimia tiellesi!! :)

      Poista

Kiitos että kommentoit blogiini! Minulla on kommenttien valvonta käytössä, joten älä hämmästy sitä ettei viestisi näy heti. :)