Usein tulee katsottua itseään kriittisellä silmällä, ja tuskailtua sitä ettei laihdu lisää. Valitettua roikoista ja makkaroista. Nyt ajattelin tähän päivitykseen kerätä positiivisia huomioita, niin että huononakin päivänä voin tulla niitä lukemaan, ja muistaa taas kuinka paljon olen jo saavuttanut. Eli tässä tulee, laihtumisen positiivisia vaikutuksia:
- Mahdun tavallisen kylpypyyhkeen sisään ilman pelkoa vilauttamisesta.
- Voin istua saunassa jalat edessäni koukistettuna, maha ei ota vastaan.
- Yletyn lakkaamaan varpaankynnet paljon helpommin kuin ennen.
- Saan nostettua lattialle tippuneen tavaran ilman tunnetta tukehtumisesta.
- Jaksan nousta portaat kuudenteen kerrokseen lepäämättä ja hengästymättä puolikuoliaaksi.
- Liikunnasta tulee hyvä olo.
- Mahdun autoon vaikka joku toope on parkkeerannut hirveän lähelle eikä ovi aukea kuin vähän.
- Löydän vaatteita ihan mistä vain kaupasta, vaihtoehtojakin on hurjasti. Säästän rahaa ostaessani lähes kaiken Uffilta tai muilta kirppareilta.
- Minulla on syli, voin pitää sylissäni lasta, laukkua, tyynyä, ennen siihen ei mahtunut!
- Minulla ei ole kuuma koko ajan, päähiki on vähentynyt hurjasti.
- Olen tavallinen, en ole silmiinpistävä, ja tämä antaa vapautta esim. kaupassa, minun ei tarvitse pyydellä anteeksi tai selitellä ostoksiani ja pelätä ihmisten katseita.
- Lapseni ei tarvitse hävetä minua.
- Uskottavuuteni työssäni on parantunut.
- Olen kuulemma nuortunut. Ja kaunistunut. Tämän kuuleminen kylläkin välillä ärsyttää, vaikka hyväähän sillä tarkoitetaan. Jostain syystä se vain vähän nyppii.
- Housut eivät kulu niin äkkiä puhki haaroista! Eivätkä saumatkaan ole niin kovilla.
- Pohkeeseen mahtuu muutkin kuin xxl-vartiset kengät.
- Mahdun bussin penkille vaikka vieressä istuisi joku.
- Minun ei tarvitse enää olla niin huolissani esim. puutarhakalusteiden kestävyydestä istuessani niille.
No siinäpä nyt joitakin.
torstai 11. helmikuuta 2016
tiistai 9. helmikuuta 2016
Korjausliikkeen tuloksia
Vajaa kuukausi sitten tein korjausliikettä syömisiini, etenkin arkisyömiseen. Näyttäisi siltä että se on toiminut. Nyt ollaan taas alimmassa painossa, ja vyötäröltä jälleen sentti on kadonnut. Kertaalleen vaaka jo näytti ihan uuttakin lukemaa, 91-alkuista siis, mutta se oli vasta tuommoinen yksittäinen väläytys, ehkä pieni lupaus siitä että suunta on oikea. Vyötäröstä on nyt sitten kadonnut kokonaiset 40cm, ja se on kyllä aika paljon se, kun mittanauhan kanssa asiaa tutkailin.
Käytännössä olen selkeästi vähentänyt syömistä esim. töissä. Tiedän että ravitsemusterapeutti saattaisi olla eri mieltä asiasta, että aamupalan ja lounaan välinen aika jää hiukan liian pitkäksi (4 tuntia). Koen kuitenkin etenkin veden juomisen kannalta tämän oleelliseksi, koska se jää muuten minulla hiukan liian vähäiseksi. Nyt panostan siihen, että yhteentoista mennessä olisin litran pullon juonut vettä, ja se kyllä pitää mahankin sitten aika täytenä.
Työpaikkasyömisiäni olen muutenkin yksinkertaistanut. Olen syönyt nyt pidemmän aikaa lähes joka päivä purkillisen rahkaa sekoitettuna hedelmien kanssa (ananas+appelsiini+banaani) ja syönyt tuon satsin kolmessa osassa. Toisinaan saatan syödä jo ennen lounasaikaa vähän, toisinaan syön ensimmäisen kerran vasta puoliltapäivin. Viimeiset lusikalliset syön vähän ennen kotiin lähtöä, jolloin esim. kaupassa käynti on paljon helpompaa, kun ei ole ihan kiljuva nälkä.
Liikunnan suhteen on nyt vähän ollut hankalaa. Löysin Elixiasta aivan älyttömän ihanan uutuuden, 21 minuutin hiit-tyyppisen erittäin kovalla sykkeellä tehtävän jumpan. Se koostuu kolmesta 7 minuutin pätkästä, käytännössä pelkkää hyppimistä, juoksua jne. Kaksi kertaa kerkesin käydä, yhdistin tuon siis joko toiseen ryhmäliikuntatuntiin tai salikäyntiin, ja nautin suunnattomasti. Oli vaikea uskoa, että kykenin hyppimään ja juoksemaan käytännössä 21 minuuttia putkeen! Sykemittari huusi kyllä punaisella, mutta ei tullut huono olo. Voi sitä endorfiinipöllyä tuon jälkeen! Vaan polvenipa oli sitä mieltä, että ei sovi ei. Oikea polvi on kipuillut kaksi viikkoa, nyt alkaa olla sen tuntuinen että voisin kokeilla kestäisikö kyykkäämistä tms. Harmittaa, kerkesin jo innostua siitä, että tuossa olisi jumppa, jolla oikeasti voisin saada kuntoni kohenemaan. Ja että kenties joskus jaksaisin juostakin tuon seurauksena. Luulen että tasahypyt olivat ne, jotka ärsyttivät polvea erityisesti. Kyllähän siellä olisi hypyttömätkin versiot, mutta jotenkin tuntuu idea katoavan, jos kovasti alkaa keventelemään.
Muutenkin on vähän ollut hankalaa kipujen kanssa. Vasen olkapää on pahana, samoin oikea kyynärpää, ja edelleen ja ainavaan myös selkä. Sitten tuo polvikin vielä. Eli vähän niin ja näin tuon liikunnan kanssa. Aina välillä ei meinaa hyvä asenne riittää, vaan meinaa kyllästyttää. Olisi se paljon mukavampi liikkua jos ei sattuisi. Sohvalta kun nousen, mies katsoo huolestuneena ja kysyy "mihin sua sattuu". Eli kai se liikkuminen tai etenkin liikkeelle lähtö on sen näköistäkin, että sattuu. "Vähän joka paikkaan". Puuh.
Käytännössä olen selkeästi vähentänyt syömistä esim. töissä. Tiedän että ravitsemusterapeutti saattaisi olla eri mieltä asiasta, että aamupalan ja lounaan välinen aika jää hiukan liian pitkäksi (4 tuntia). Koen kuitenkin etenkin veden juomisen kannalta tämän oleelliseksi, koska se jää muuten minulla hiukan liian vähäiseksi. Nyt panostan siihen, että yhteentoista mennessä olisin litran pullon juonut vettä, ja se kyllä pitää mahankin sitten aika täytenä.
Työpaikkasyömisiäni olen muutenkin yksinkertaistanut. Olen syönyt nyt pidemmän aikaa lähes joka päivä purkillisen rahkaa sekoitettuna hedelmien kanssa (ananas+appelsiini+banaani) ja syönyt tuon satsin kolmessa osassa. Toisinaan saatan syödä jo ennen lounasaikaa vähän, toisinaan syön ensimmäisen kerran vasta puoliltapäivin. Viimeiset lusikalliset syön vähän ennen kotiin lähtöä, jolloin esim. kaupassa käynti on paljon helpompaa, kun ei ole ihan kiljuva nälkä.
Liikunnan suhteen on nyt vähän ollut hankalaa. Löysin Elixiasta aivan älyttömän ihanan uutuuden, 21 minuutin hiit-tyyppisen erittäin kovalla sykkeellä tehtävän jumpan. Se koostuu kolmesta 7 minuutin pätkästä, käytännössä pelkkää hyppimistä, juoksua jne. Kaksi kertaa kerkesin käydä, yhdistin tuon siis joko toiseen ryhmäliikuntatuntiin tai salikäyntiin, ja nautin suunnattomasti. Oli vaikea uskoa, että kykenin hyppimään ja juoksemaan käytännössä 21 minuuttia putkeen! Sykemittari huusi kyllä punaisella, mutta ei tullut huono olo. Voi sitä endorfiinipöllyä tuon jälkeen! Vaan polvenipa oli sitä mieltä, että ei sovi ei. Oikea polvi on kipuillut kaksi viikkoa, nyt alkaa olla sen tuntuinen että voisin kokeilla kestäisikö kyykkäämistä tms. Harmittaa, kerkesin jo innostua siitä, että tuossa olisi jumppa, jolla oikeasti voisin saada kuntoni kohenemaan. Ja että kenties joskus jaksaisin juostakin tuon seurauksena. Luulen että tasahypyt olivat ne, jotka ärsyttivät polvea erityisesti. Kyllähän siellä olisi hypyttömätkin versiot, mutta jotenkin tuntuu idea katoavan, jos kovasti alkaa keventelemään.
Muutenkin on vähän ollut hankalaa kipujen kanssa. Vasen olkapää on pahana, samoin oikea kyynärpää, ja edelleen ja ainavaan myös selkä. Sitten tuo polvikin vielä. Eli vähän niin ja näin tuon liikunnan kanssa. Aina välillä ei meinaa hyvä asenne riittää, vaan meinaa kyllästyttää. Olisi se paljon mukavampi liikkua jos ei sattuisi. Sohvalta kun nousen, mies katsoo huolestuneena ja kysyy "mihin sua sattuu". Eli kai se liikkuminen tai etenkin liikkeelle lähtö on sen näköistäkin, että sattuu. "Vähän joka paikkaan". Puuh.
torstai 14. tammikuuta 2016
Ruokavalion tarkastelua ja viilausta
Painoni on edelleen koholla sen pari kiloa, minkä se uuden vuoden tienoilla nousi. Vyötärö on sentillä kyllä pienentynyt, joten en ole ihan varma olenko kuitenkaan varsinaisesti ainakaan paljon lihonut, mutta jossain ne kilot nyt kuitenkin ovat. Ja se ärsyttää minua periaatteessa, vaikkei nyt sinänsä kovin vakavaa ole. Päätin tutkailla asiaa tarkemmin, että miksi ne lomakilot eivät tipu pois, vaikka mielestäni melko hyvin olen syönyt. Selvittääkseni tämän olen syöttänyt syömisiäni Kiloklubiin tällä viikolla hyvin tarkkaan. Ja kokenut sen seurauksena pienen järkytyksen.
Laadullisesti syömiseni on melko lailla kunnossa, eli silloin kun ajattelen syöväni oikein, minä myös syön oikein, siis laadullisesti. Ja silloin kun epäilen syöväni väärin, todennäköisesti myös syön väärin. Mutta esim. maanantaina, jolloin siis todella ajattelin, että nyt syön niin hyvin, että painon on pakko kääntyä laskusuuntaan, minä söinkin ihan liian paljon! Terveellisellä ja kevyehköllä ruoalla sain kokonaiskalorimääräksi n. 2200! Olin oikeasti järkyttynyt. Vielä alkusyksystä kalorimäärä jäi terveellisellä syömisellä luonnostaan 1500:n paikkeille. Ja tuo maanantai sisälsi ns. ylimääräisiä syömisiä vain tikkarin verran, kaikki muu oli ihan kunnon ruokaa. Mitä kalorimäärät ovatkaan olleet esim. lomalla, kun söin suklaata joka päivä, rasvaisia juustoja, joulutorttuja jne.??!! Olisin voinut ihan oikeasti lihoa enemmänkin.
Noh, järkytyksestä päästyäni tartuin toimeen. Ruokavalion tarkempi tutkiminen paljasti pari "syyllistä" isolle kalorimäärälle. Syön runsaasti myös kevytjuustoa, koska se on helppo proteiinilähde kasvissyöjälle. Aikaisemmin olen käyttänyt 5% Polaria, ja nyt olin siirtynyt 17% Edamiin. Ei uskoisi, mutta tuo muutos näkyi minulla useampana satana kalorina, syystä että tuo Edam maistui sen verran hyvälle, että sitä tuli syötyä pelkiltäänkin. Polar on hyvää leivällä, mutta ei semmoisenaan. Lisäksi se on niin kallista, ettei sitä edes raaski syödä ikäänkuin huvikseen! Toinen helppo syyllinen oli margariini, joka nyt tällä hetkellä on Oivariini, koska se oli tarjouksessa. Ja koska se on niin hyvää, että sitä tulee helposti laitettua vähän enemmän. Tai syötyä enemmän leipää, koska se maistuu Oivariinin kanssa niin hyvälle! Yleensä meillä on vähän turhankin kevyttä Mini Lättaa, koska se on harvoja margariineja, joista tykkään, ja sitä saa aika surutta laittaa leivälle keveytensä vuoksi. Margariinia en nyt kesken rasian ala ostamaan uutta, mutta hieman vähemmäksi voin sen määrän säätää helposti.
Toinen syyllinen isoon kalorimäärään on ruokarytmini. Eli siis se että syön niin kuin kuuluukin, vähintään kolmen tunnin välein. Se on ihan suotavaakin, mutta vaivihkaa määrät ovat kasvaneet. Ei kovin paljon, mutta vähän kuitenkin. Leikkaan leivästä hieman isomman palan, syönkin vielä pari haarukallista vaikka maha periaatteessa olisi täynnä. Tämä huomio oli erittäin tärkeä tehdä. Minun on valittava, syönkö vähemmän vai harvemmin. Koen voivani paremmin, kun syön niin kuin leikatun kuuluu, eli pienempiä annoksia useammin. Ja siihen suuntaan nyt syömisiäni yritän viedä. Ja huomasin heti, että aamupalaleivän puolittaminen ei tunnu missään, maha tuntui tulevan aivan yhtä täyteen kuin sillä isommalla palalla. Toisinsanottuna olen ihan turhaan syönyt isomman palan. Mutta kun se oli niin hyvää Oivariinilla ja rasvaisemmalla juustolla!
Olen nyt siis viilaillut syömisiäni tällä viikolla aktiivisesti. Näyttäisi siltä, että semmoinen 1600-1800 kcal olisi arkeen hyvä energiamäärä. Kiloklubi on minulle ihan korvaamaton apu tässä, eli vaikka se ensi viikolla muuttuu maksulliseksi, taidan joutua jatkamaan sen parissa. Jos näin lyhyessä ajassa leikkauksen jälkeen kerkeää tapahtua tuommoisia huononemisia ruokavaliossa, niin kyllä se tarkoittaa että minun on säännöllisesti silloin tällöin tarkasteltava syömisiäni. En halua venyttää mahaani entisiin mittoihin, tiedän etten sen kanssa pärjää. Nyt vielä ylensyöminen olisi vaikeaa, mutta aivan liian helposti syön kulutukseni verran, ja siitä on vaarallisen lyhyt matka lihomiseen.
Laadullisesti syömiseni on melko lailla kunnossa, eli silloin kun ajattelen syöväni oikein, minä myös syön oikein, siis laadullisesti. Ja silloin kun epäilen syöväni väärin, todennäköisesti myös syön väärin. Mutta esim. maanantaina, jolloin siis todella ajattelin, että nyt syön niin hyvin, että painon on pakko kääntyä laskusuuntaan, minä söinkin ihan liian paljon! Terveellisellä ja kevyehköllä ruoalla sain kokonaiskalorimääräksi n. 2200! Olin oikeasti järkyttynyt. Vielä alkusyksystä kalorimäärä jäi terveellisellä syömisellä luonnostaan 1500:n paikkeille. Ja tuo maanantai sisälsi ns. ylimääräisiä syömisiä vain tikkarin verran, kaikki muu oli ihan kunnon ruokaa. Mitä kalorimäärät ovatkaan olleet esim. lomalla, kun söin suklaata joka päivä, rasvaisia juustoja, joulutorttuja jne.??!! Olisin voinut ihan oikeasti lihoa enemmänkin.
Noh, järkytyksestä päästyäni tartuin toimeen. Ruokavalion tarkempi tutkiminen paljasti pari "syyllistä" isolle kalorimäärälle. Syön runsaasti myös kevytjuustoa, koska se on helppo proteiinilähde kasvissyöjälle. Aikaisemmin olen käyttänyt 5% Polaria, ja nyt olin siirtynyt 17% Edamiin. Ei uskoisi, mutta tuo muutos näkyi minulla useampana satana kalorina, syystä että tuo Edam maistui sen verran hyvälle, että sitä tuli syötyä pelkiltäänkin. Polar on hyvää leivällä, mutta ei semmoisenaan. Lisäksi se on niin kallista, ettei sitä edes raaski syödä ikäänkuin huvikseen! Toinen helppo syyllinen oli margariini, joka nyt tällä hetkellä on Oivariini, koska se oli tarjouksessa. Ja koska se on niin hyvää, että sitä tulee helposti laitettua vähän enemmän. Tai syötyä enemmän leipää, koska se maistuu Oivariinin kanssa niin hyvälle! Yleensä meillä on vähän turhankin kevyttä Mini Lättaa, koska se on harvoja margariineja, joista tykkään, ja sitä saa aika surutta laittaa leivälle keveytensä vuoksi. Margariinia en nyt kesken rasian ala ostamaan uutta, mutta hieman vähemmäksi voin sen määrän säätää helposti.
Toinen syyllinen isoon kalorimäärään on ruokarytmini. Eli siis se että syön niin kuin kuuluukin, vähintään kolmen tunnin välein. Se on ihan suotavaakin, mutta vaivihkaa määrät ovat kasvaneet. Ei kovin paljon, mutta vähän kuitenkin. Leikkaan leivästä hieman isomman palan, syönkin vielä pari haarukallista vaikka maha periaatteessa olisi täynnä. Tämä huomio oli erittäin tärkeä tehdä. Minun on valittava, syönkö vähemmän vai harvemmin. Koen voivani paremmin, kun syön niin kuin leikatun kuuluu, eli pienempiä annoksia useammin. Ja siihen suuntaan nyt syömisiäni yritän viedä. Ja huomasin heti, että aamupalaleivän puolittaminen ei tunnu missään, maha tuntui tulevan aivan yhtä täyteen kuin sillä isommalla palalla. Toisinsanottuna olen ihan turhaan syönyt isomman palan. Mutta kun se oli niin hyvää Oivariinilla ja rasvaisemmalla juustolla!
Olen nyt siis viilaillut syömisiäni tällä viikolla aktiivisesti. Näyttäisi siltä, että semmoinen 1600-1800 kcal olisi arkeen hyvä energiamäärä. Kiloklubi on minulle ihan korvaamaton apu tässä, eli vaikka se ensi viikolla muuttuu maksulliseksi, taidan joutua jatkamaan sen parissa. Jos näin lyhyessä ajassa leikkauksen jälkeen kerkeää tapahtua tuommoisia huononemisia ruokavaliossa, niin kyllä se tarkoittaa että minun on säännöllisesti silloin tällöin tarkasteltava syömisiäni. En halua venyttää mahaani entisiin mittoihin, tiedän etten sen kanssa pärjää. Nyt vielä ylensyöminen olisi vaikeaa, mutta aivan liian helposti syön kulutukseni verran, ja siitä on vaarallisen lyhyt matka lihomiseen.
maanantai 11. tammikuuta 2016
Pohdintaa lihavuudesta ja itsensä hyväksymisestä
Tapasin viikonloppuna ystävää, jonka kanssa tuli juteltua monenlaisia asioita. Hän kiinnitti huomiota siihen, kuinka puhuin itsestäni rumaan sävyyn. Käytin itsestäni esim. nimitystä "roikkuva säkki", jolla viittasin laihtumisen seurauksena syntyneisiin roikkoihini. Taisinpa puhua itsestäni myös vanhana akkana ja köyhänä paskana. Nämä viimeisimmäthän eivät sinänsä viitanneen ulkonäkööni tms., mutta kuitenkin minuun. Ystäväni sanoi, että enkö voisi hieman vähemmän rumasti puhua itsestäni. Hän sanoi myös, että oli aina ihaillut minussa sitä, että silloin 145-kiloisenakaan en pyydellyt anteeksi olemassaoloani ja naiseuttani, vaan olin rohkeasti mitä olin. Pukeuduin ja laittauduin näyttävästi, pidin hauskaa ja sinkkuna tapailin miehiä, en ikään kuin suostunut jäämään mistään paitsi lihavuuden vuoksi. Nyt hän hieman ihmetteli sitä, miksi olen alkanut suhtautumaan itseeni näin negatiivisesti, ja toivoi että voisin sitä entistä minuani ja asennettani käydä hieman hakemassa takaisin.
Olen kai aikaisemminkin hieman tätä asiaa sivunnut täällä blogissani, mutta ehkä tätä on aiheellista pohtia lisääkin. Tämä on oikeastaan aika kummallinen juttu. Kun olin oikein iso, koin olleeni jollain tapaa vapaampi ulkonäöllisistä paineista kuin nyt. Olin niin lihava ja iso, että olin ikäänkuin riittävän kaukana yleisistä kauneusihanteista ja ulkonäkövaatimuksista, minun ei tarvinut miettiä niitä enää juuri ollenkaan. Oli aivan sama mitä puin päälleni, millään en kuitenkaan sitä isoa kokoani pystynyt hämäämään piiloon, joten uskalsin pukeutua aika räväkästikin. Löysin mieheni ollessani kaikkein suurimmillani, jotenkin sekin lisäsi sellaista vapautta, minun ei tarvinut yrittää näyttää hänelle pienemmältä tms. Ja koska minulla oli sitten jo mies, ei minun tarvinut myöskään miettiä vähääkään sitä, miltä näyttäisin muiden miesten silmissä, kukaan ei kuitenkaan katsoisi minua sillä silmällä eikä tarvitsisikaan. Voi olla, että osittain myös hieman vedin roolia, sisälläni oli varmasti silloinkin pieni epävarmuus, mutta pyrin sen pistämään pois ja peittämään sen laittautumisella ja kauniilla pukeutumisella yms. Kieltäydyin olemasta surkea lihava.
No entä nyt sitten, yli 50kg laihtuneena? Jotenkin tämä on vaikeampaa. Nyt kun en ole enää ihan niin toivottoman iso ja olen vähän lähempänä niitä yleisiä kauneusihanteita tms., niin jollain tapaa on vaikeampi hyväksyä itseäni. Tai no, en minä tiedä hyväksyinkö silloin ennenkään ihan mielelläni, mutta jollain tapaa hieman lannistuneesti olin hyväksynyt kohtaloni olla hirveän iso. Minä olen iso, sen olin sisäistänyt. Nyt, kun en ole enää niin iso, mutta en normaalikokoinenkaan, ja minussa on isot jäljet isosta lihavuudesta ja sen jälkeisestä laihtumisesta, niin mikä minä olen? Huomaan ihailevani ystävääni, joka on minua hieman isompi, kiinteästi pyöreä, kun taas minä olen kuin se roikkuva säkki. Ja tämä tapa nähdä itseni on nyt laajentunut jotenkin, eikä koskekaan enää vain ulkonäköä, vaan koen olevani muutenkin ärsyttävä ja huono. En tunne itseäni mitenkään suuremmin onnistujaksi myöskään tässä laihtumisessa. Koen, että minun pitäisi olla huomattavasti hoikempi, kun kerran lihavuusleikkauksessakin olen ollut. Koen ulkoista painetta sille myös, että pitäisi laihtua edelleen, kun ihmiset tietävät leikkauksestani. Hävettää sanoa, että olen jo laihtunut paljon, kun vaikkapa asiasta tietämätön lääkäri sanoo, että painoa olisi hyvä saada pois. Sairaalloisen lihavana minulle ei edes sanottu sitä, koska olin niin toivottoman lihava. Mitä minä nyt olen? Toivottoman liian vähän laihtunut vaikkakin paljon laihtunut?
En minä ryve mitenkään varsinaisesti surkeudessa tai itseinhossa. Hetkittäin minulla on jopa hyvä olla, ja luulen (vai uskon?) näyttäväni ihan hyvältä. Mutta se tunne horjahtaa hirveän helposti. Esimerkkinä kerrottakoon, että olin laivalla erään ystäväni kanssa marraskuussa. Pikkujouluristeilyllä. Valitsin mukaan pari asuvaihtoehtoa, joissa koin kotona näyttäväni ehkä jopa hieman seksikkäältä. Mutta mitä tapahtui kun puin saman vaatteen päälle laivalla? Näin peilissä muhkuroita ja makkaroita, pömpöttävän mahan jne. Olin ihan pulassa vaatteideni kanssa, tuntui etten voi poistua hytistä edes. Epävarmuus itsestäni iski siellä niin lujasti, että laivan myymälästä etsin itselleni uusia vaatteita sen vuoksi, tuntui etten voi niissä omissa vaatteissani olla edes. Sieltä ostin ainoan nyt laihduttuani ostamani pitkän ja väljän tunikan, muutoinhan olen niistä hieman pyrkinyt pääsemään pois, monia vuosia kun pukeuduin pääasiassa pelkästään väljiin tunikoihin.
No entä nämä kuvat itsestäni, joita olen tännekin laittanut. Kyllä, näytän niissä laihtuneelle omastakin mielestä. Ja ymmärrän että vaatekokoni ei enää viittaa hirveän isoon ihmiseen. Mutta. Esim. tuo saliselfie. Olen sitä mieltä, etten oikeasti näytäkään niin hyvältä kuin siinä. Kuvakulma sattuu olemaan siinä edullinen, ja seison ryhdikkäästi, ja siksi näytän hoikemmalle kuin olenkaan. Jos minulle mahtuu päälle 42/44-koon vaate, olen sitä mieltä vaatteessa on ns. vika, se on liian väljää mitoitusta tms. Ikäänkuin se mahtuu vahingossa sattumalta minulle. Monta kertaa olen kuullut itseni sanovan, että enhän minä oikeasti tämmöistä kokoa ole. Huoh.
Ja sitten vielä. Ehkä, ehkä minä tosiaan hieman koen olevani luuseri, kun olen käynyt lihavuusleikkauksessa, enkä silti ole lähelläkään normaalipainoa. En haluaisi näin tuntea, eikä olisi kai syytäkään. Lääketieteellinen tavoite on saavutettu, enkä minä itsekään lähtenyt tavoittelemaan normaalipainoa ennen leikkausta. Olen minä iloinen saavutuksestani, tietenkin olen, mutta miten saisin päänuppini nyt hyväksymään itseni, ihan oikeasti ja kokonaan ilman mitään niinmuttia ja enoikeastiole-lisäyksiä???
Olen kai aikaisemminkin hieman tätä asiaa sivunnut täällä blogissani, mutta ehkä tätä on aiheellista pohtia lisääkin. Tämä on oikeastaan aika kummallinen juttu. Kun olin oikein iso, koin olleeni jollain tapaa vapaampi ulkonäöllisistä paineista kuin nyt. Olin niin lihava ja iso, että olin ikäänkuin riittävän kaukana yleisistä kauneusihanteista ja ulkonäkövaatimuksista, minun ei tarvinut miettiä niitä enää juuri ollenkaan. Oli aivan sama mitä puin päälleni, millään en kuitenkaan sitä isoa kokoani pystynyt hämäämään piiloon, joten uskalsin pukeutua aika räväkästikin. Löysin mieheni ollessani kaikkein suurimmillani, jotenkin sekin lisäsi sellaista vapautta, minun ei tarvinut yrittää näyttää hänelle pienemmältä tms. Ja koska minulla oli sitten jo mies, ei minun tarvinut myöskään miettiä vähääkään sitä, miltä näyttäisin muiden miesten silmissä, kukaan ei kuitenkaan katsoisi minua sillä silmällä eikä tarvitsisikaan. Voi olla, että osittain myös hieman vedin roolia, sisälläni oli varmasti silloinkin pieni epävarmuus, mutta pyrin sen pistämään pois ja peittämään sen laittautumisella ja kauniilla pukeutumisella yms. Kieltäydyin olemasta surkea lihava.
No entä nyt sitten, yli 50kg laihtuneena? Jotenkin tämä on vaikeampaa. Nyt kun en ole enää ihan niin toivottoman iso ja olen vähän lähempänä niitä yleisiä kauneusihanteita tms., niin jollain tapaa on vaikeampi hyväksyä itseäni. Tai no, en minä tiedä hyväksyinkö silloin ennenkään ihan mielelläni, mutta jollain tapaa hieman lannistuneesti olin hyväksynyt kohtaloni olla hirveän iso. Minä olen iso, sen olin sisäistänyt. Nyt, kun en ole enää niin iso, mutta en normaalikokoinenkaan, ja minussa on isot jäljet isosta lihavuudesta ja sen jälkeisestä laihtumisesta, niin mikä minä olen? Huomaan ihailevani ystävääni, joka on minua hieman isompi, kiinteästi pyöreä, kun taas minä olen kuin se roikkuva säkki. Ja tämä tapa nähdä itseni on nyt laajentunut jotenkin, eikä koskekaan enää vain ulkonäköä, vaan koen olevani muutenkin ärsyttävä ja huono. En tunne itseäni mitenkään suuremmin onnistujaksi myöskään tässä laihtumisessa. Koen, että minun pitäisi olla huomattavasti hoikempi, kun kerran lihavuusleikkauksessakin olen ollut. Koen ulkoista painetta sille myös, että pitäisi laihtua edelleen, kun ihmiset tietävät leikkauksestani. Hävettää sanoa, että olen jo laihtunut paljon, kun vaikkapa asiasta tietämätön lääkäri sanoo, että painoa olisi hyvä saada pois. Sairaalloisen lihavana minulle ei edes sanottu sitä, koska olin niin toivottoman lihava. Mitä minä nyt olen? Toivottoman liian vähän laihtunut vaikkakin paljon laihtunut?
En minä ryve mitenkään varsinaisesti surkeudessa tai itseinhossa. Hetkittäin minulla on jopa hyvä olla, ja luulen (vai uskon?) näyttäväni ihan hyvältä. Mutta se tunne horjahtaa hirveän helposti. Esimerkkinä kerrottakoon, että olin laivalla erään ystäväni kanssa marraskuussa. Pikkujouluristeilyllä. Valitsin mukaan pari asuvaihtoehtoa, joissa koin kotona näyttäväni ehkä jopa hieman seksikkäältä. Mutta mitä tapahtui kun puin saman vaatteen päälle laivalla? Näin peilissä muhkuroita ja makkaroita, pömpöttävän mahan jne. Olin ihan pulassa vaatteideni kanssa, tuntui etten voi poistua hytistä edes. Epävarmuus itsestäni iski siellä niin lujasti, että laivan myymälästä etsin itselleni uusia vaatteita sen vuoksi, tuntui etten voi niissä omissa vaatteissani olla edes. Sieltä ostin ainoan nyt laihduttuani ostamani pitkän ja väljän tunikan, muutoinhan olen niistä hieman pyrkinyt pääsemään pois, monia vuosia kun pukeuduin pääasiassa pelkästään väljiin tunikoihin.
No entä nämä kuvat itsestäni, joita olen tännekin laittanut. Kyllä, näytän niissä laihtuneelle omastakin mielestä. Ja ymmärrän että vaatekokoni ei enää viittaa hirveän isoon ihmiseen. Mutta. Esim. tuo saliselfie. Olen sitä mieltä, etten oikeasti näytäkään niin hyvältä kuin siinä. Kuvakulma sattuu olemaan siinä edullinen, ja seison ryhdikkäästi, ja siksi näytän hoikemmalle kuin olenkaan. Jos minulle mahtuu päälle 42/44-koon vaate, olen sitä mieltä vaatteessa on ns. vika, se on liian väljää mitoitusta tms. Ikäänkuin se mahtuu vahingossa sattumalta minulle. Monta kertaa olen kuullut itseni sanovan, että enhän minä oikeasti tämmöistä kokoa ole. Huoh.
Ja sitten vielä. Ehkä, ehkä minä tosiaan hieman koen olevani luuseri, kun olen käynyt lihavuusleikkauksessa, enkä silti ole lähelläkään normaalipainoa. En haluaisi näin tuntea, eikä olisi kai syytäkään. Lääketieteellinen tavoite on saavutettu, enkä minä itsekään lähtenyt tavoittelemaan normaalipainoa ennen leikkausta. Olen minä iloinen saavutuksestani, tietenkin olen, mutta miten saisin päänuppini nyt hyväksymään itseni, ihan oikeasti ja kokonaan ilman mitään niinmuttia ja enoikeastiole-lisäyksiä???
maanantai 4. tammikuuta 2016
Ryhdistäytymistä
Paluu arkeen jälleen kahden viikon loman jälkeen. Vähän tympäisi tulla töihin, mutta noin muuten normaalirytmiin palaaminen tuntuu kyllä jopa helpottavalta. Olimme lomalla yhteensä viikon kyläpaikoissa, eikä se lihavuusleikatun ruokarytmistä saatika laadusta kiinni pitäminen oikein onnistunut. Liian pitkiä taukoja syömisten välillä ja sitten hieman liian isoja annoksia sen vuoksi, ja laatu ihan sitten sitä mitä kulloinkin sattui olemaan. Perusruoka ihan hyvää kylläkin, mutta esim. maitotuotteet olivat ihan minimissä, ja esim. suklaata meni edellisjoulun tapaan aivan liikaa. Ja joulutorttuja! Ikinä en niistä ole suuremmin piitannut, nyt viimeisen viikon aikana olen syönyt vaikka kuinka monta, kääks!
Mutta tänään siis alkoivat työt, ja pakkasin jo rutiiniksi muodostuneet eväät kassiin, pikkuisiin rasioihin kunnon ruokaa, rahkaa ja hedelmiä, täysjyväleipää ja juomaksi pieneen pulloon piimää. Pieniä annoksia ja välissä korkeintaan kolme tuntia. Ja lisänä "kurinpalautuksessa" jälleen suklaalakko. Että pääsee irti tuosta mokomasta. Mikä siinä onkin, että joulu ja suklaa muka kuuluvat niin tiivisti yhteen?! Taas olen kaksi viikkoa syönyt ihan joka päivä vähintäänkin muutaman suklaapalan, joinakin päivinä huomattavasti enemmänkin kuin vain muutaman. Mutta sen lopetin eilen. Enkä usko olevan liian vaikeaa. Jos hirveä makeanhimo vaivaa, ostan tikkareita ja teen hyvää rahkaa korvikkeeksi, näillä uskon makeakoukun selättyvän.
Joulu ei vaikuttanut painoon mitenkään, mutta uusi vuosi ja siihen liittyvä viiden päivän kyläily vähän vaikuttivat, eli hiukan on paino kohollaan nyt. Kaksi kiloa tarkalleen ottaen. En pidä siitä, mutta toisaalta olisi aika ihme, jos ei se näkyisi painossa, että on ihan väärin syönyt. Uskon noiden tippuvan ihan itsekseen pois, kun vain noudatan normaalia rytmiäni syömisen suhteen. Pieni houkutus olisi taas siihen, että vähän kiristäisi enemmänkin, tiputtaisi muutaman kilon vähän tiukemmalla ruokavaliolla. Mutta jotenkin vastustaa kuitenkin. Vai selittelenkö vain itselleni? Että pystyisin kyllä mutten halua muka? Kyllä haluaisin, tietenkin haluaisin. Luulen että myös pystyisin. Mutta se tiukentelu, se arveluttaa. En haluaisi syömisten alkavan hallita minua. Ja toisaalta, pelkäänköhän myös hieman syöttää syömisiäni Kiloklubiin, mitä jos syönkin aivan liikaa jo? Vaikka sehän olisi sitten tärkeä huomata. Ja pitäisihän sitä välillä kai tarkastaa saanko tarpeeksi proteiiniakin. Hmm. Ehkä rohkaistun ja vähän täyttelen ruokapäiväkirjaa tällä viikolla. Pieni syömisen siistiminen varmasti onkin paikallaan, mutta mitään tiukkaa diettiä tuskin aloitan joka tapauksessa. Aina minä tätä samaa mietin!!!
Vaatteista mukavaa huomiota. Vaatekoko on pienenemään päin ollut edelleen. Nyt minulla on käytössä kahdet Zizzin slim-malliset housut kokoa 42. Aika napakat kyllä ovat, etten nyt ihan voi kehuskella niistä ulos pian laihtuvani, mutta joka tapauksessa pienimmässä Zizzin koossa nyt ollaan. Se tuntuu aika huikealle. Kun Zizzi tuli Tampereelle muistaakseni n. kolme vuotta sitten, olin kauhuissani siitä, että minulle mahtui päälle vain Zizzin suurin koko xl. Silloin jotenkin tajusin, että olen kyllä melkoisen iso, kun isojen naisten vaatteita myyvän liikkeen suurin koko vain mahtuu päälle. Vähän ehkä pelästyinkin, että mitä jos lihon vielä isommaksi? Ja varmasti olisin lihonutkin, ellen olisi tähän prosessiin lähtenyt. Minulla on edelleen ensimmäiset Zizzistä ostamani topit olemassa, punainen ja sininen pitsihelmainen toppi. Sinistä pidin jossain vaiheessa yöpaitana, nyt se alkaa olla siihenkin liian iso. Punainen on muistona. Pitäisikin ottaa niistä kuvat tänne blogiin. Molemmat olivat uutena ihan makkarankuoria päälläni.
Mukavaa pakkasviikkoa kaikille! :)
Mutta tänään siis alkoivat työt, ja pakkasin jo rutiiniksi muodostuneet eväät kassiin, pikkuisiin rasioihin kunnon ruokaa, rahkaa ja hedelmiä, täysjyväleipää ja juomaksi pieneen pulloon piimää. Pieniä annoksia ja välissä korkeintaan kolme tuntia. Ja lisänä "kurinpalautuksessa" jälleen suklaalakko. Että pääsee irti tuosta mokomasta. Mikä siinä onkin, että joulu ja suklaa muka kuuluvat niin tiivisti yhteen?! Taas olen kaksi viikkoa syönyt ihan joka päivä vähintäänkin muutaman suklaapalan, joinakin päivinä huomattavasti enemmänkin kuin vain muutaman. Mutta sen lopetin eilen. Enkä usko olevan liian vaikeaa. Jos hirveä makeanhimo vaivaa, ostan tikkareita ja teen hyvää rahkaa korvikkeeksi, näillä uskon makeakoukun selättyvän.
Joulu ei vaikuttanut painoon mitenkään, mutta uusi vuosi ja siihen liittyvä viiden päivän kyläily vähän vaikuttivat, eli hiukan on paino kohollaan nyt. Kaksi kiloa tarkalleen ottaen. En pidä siitä, mutta toisaalta olisi aika ihme, jos ei se näkyisi painossa, että on ihan väärin syönyt. Uskon noiden tippuvan ihan itsekseen pois, kun vain noudatan normaalia rytmiäni syömisen suhteen. Pieni houkutus olisi taas siihen, että vähän kiristäisi enemmänkin, tiputtaisi muutaman kilon vähän tiukemmalla ruokavaliolla. Mutta jotenkin vastustaa kuitenkin. Vai selittelenkö vain itselleni? Että pystyisin kyllä mutten halua muka? Kyllä haluaisin, tietenkin haluaisin. Luulen että myös pystyisin. Mutta se tiukentelu, se arveluttaa. En haluaisi syömisten alkavan hallita minua. Ja toisaalta, pelkäänköhän myös hieman syöttää syömisiäni Kiloklubiin, mitä jos syönkin aivan liikaa jo? Vaikka sehän olisi sitten tärkeä huomata. Ja pitäisihän sitä välillä kai tarkastaa saanko tarpeeksi proteiiniakin. Hmm. Ehkä rohkaistun ja vähän täyttelen ruokapäiväkirjaa tällä viikolla. Pieni syömisen siistiminen varmasti onkin paikallaan, mutta mitään tiukkaa diettiä tuskin aloitan joka tapauksessa. Aina minä tätä samaa mietin!!!
Vaatteista mukavaa huomiota. Vaatekoko on pienenemään päin ollut edelleen. Nyt minulla on käytössä kahdet Zizzin slim-malliset housut kokoa 42. Aika napakat kyllä ovat, etten nyt ihan voi kehuskella niistä ulos pian laihtuvani, mutta joka tapauksessa pienimmässä Zizzin koossa nyt ollaan. Se tuntuu aika huikealle. Kun Zizzi tuli Tampereelle muistaakseni n. kolme vuotta sitten, olin kauhuissani siitä, että minulle mahtui päälle vain Zizzin suurin koko xl. Silloin jotenkin tajusin, että olen kyllä melkoisen iso, kun isojen naisten vaatteita myyvän liikkeen suurin koko vain mahtuu päälle. Vähän ehkä pelästyinkin, että mitä jos lihon vielä isommaksi? Ja varmasti olisin lihonutkin, ellen olisi tähän prosessiin lähtenyt. Minulla on edelleen ensimmäiset Zizzistä ostamani topit olemassa, punainen ja sininen pitsihelmainen toppi. Sinistä pidin jossain vaiheessa yöpaitana, nyt se alkaa olla siihenkin liian iso. Punainen on muistona. Pitäisikin ottaa niistä kuvat tänne blogiin. Molemmat olivat uutena ihan makkarankuoria päälläni.
Mukavaa pakkasviikkoa kaikille! :)
maanantai 28. joulukuuta 2015
Vuoden viimeinen päivitys
Aika kiitää ja on päivittämiset jääneet ihan kokonaan. Täällä kaikki ihan hyvin, kiirettä ja touhua meinaa olla. Paino on samoissa lukemissa, salilla käydään kun keretään jne. Rautatiputus ei ihan toivottua tulosta tuonut, hemoglobiini on edelleen alhaalla, mutta tässä vaiheessa ei ainakaan lisää tiputella, kontrolli muutaman kuukauden päästä. Vähän pirteämpi olen ehkä ollut, jos oikein hyvällä tahdolla ajattelen, heh.
Laitan vielä oheen kuvan viime viikolta, kun salille olin menossa. Kropassa on muutoksia tapahtunut vaikken nyt lisää laihtunut olekaan. Yläkroppa näyttää melkein pieneltä verrattuna alakroppaan, epätasapainoa siis meinaa olla.
Oikein ihanaa uutta vuotta kaikille! :)
Laitan vielä oheen kuvan viime viikolta, kun salille olin menossa. Kropassa on muutoksia tapahtunut vaikken nyt lisää laihtunut olekaan. Yläkroppa näyttää melkein pieneltä verrattuna alakroppaan, epätasapainoa siis meinaa olla.
Oikein ihanaa uutta vuotta kaikille! :)
torstai 19. marraskuuta 2015
Rautatiputukseen mars
Viimeksi kerroin vuosikontrollista ja siitä kuinka kaikki oli ihan hyvin. Noh, tuota hb-asiaa selviteltiin hiukan lisää omasta pyynnöstäni, kun olen niin kovin väsynyt ollut. Lääkäri määräsi erilaisia rautatutkimuksia useita, ja niiden tulokset ovat nyt valmistuneet. Tulos on, että minulla on paljon pahempi anemia, kuin tuo hb 110 antaa ymmärtää. Kaikki rautavarastoni ovat ihan tyhjät, rauta ei imeydy suun kautta ilmeisesti ollenkaan. Tämmöinen anemia ei kehity hetkessä, vaan on todennäköisesti vuosien seurausta. Tulehduksellinen reumasairaus ja kortisonilääkitys lienevät syylliset, eikä kasvisruokavalio tietenkään varsinaisesti autakaan asiaa. Nyt on luvassa sitten rautatiputus suoraan suoneen ensi keskiviikkona. Toiveet sen suhteen ovat korkealla, olisi niin mukava piristyä!
Väsymyksen lisäksi on muutakin harmia ollut terveyden kanssa. Migreeni on vaivannut päivittäin ja välillä kaksikin kertaa päivässä, ja sen syyllinen uskon olevan poskiontelovaivan, joka on piinannut kesästä saakka. Luulen, että tuo oikeanpuoleinen ontelo vaatisi taas käsittelyä, kaksi kertaa siihen on FESS jo tehtykin. Lääkäriaika on kyllä varattuna, mutta vasta parin viikon päästä on se. Toivon saavani lähetteen erikoislääkärille, koska ilman viipalekuvaa ei siitä selvyyttä luultavasti saa.
Sitten ihan muuta asiaa, minä olen tullut työpaikalla "kaapista ulos"! Päätin erilaisten arvailujen ja vihjailujen, nimenomaan takana tapahtuvien, vuoksi kertoa kaikille, että minulle on tehty leikkaus. Se oli hyvä ratkaisu, nyt ei tarvitse piilotella pieniä ruokakippoja ja miettiä millä verukkeella syön vain vähän pikkujouluissa jne. Palaute on ollut ihan hyvää, olen tyytyväinen että kerroin. Nyt kun kuitenkin suurin osa työstä on jo tehty ja olen alkanut uskoa siihen, että tämä on pysyvää, oli oikein hyvä aika kertoa. Kerroin myös halunneeni ikäänkuin työrauhan aikaisemmin, en halunnut että syömisiini kiinnitetään liikaa huomiota.
Painosta muutama sananen. Minulla on tunne, että paino ei ole pitkään aikaan pudonnut yhtään. Kuitenkin kun nyt pitkästä aikaa päivitin luvut tuonne painonseurantasivulle, huomasin että onhan se laskusuuntainen hissukseen ollut edelleen. Se on jännä miten hidasta painonlaskua ei tavallaan huomaa edes arjessa, mutta sitten kun päivittää harvakseltaa lukemia tuonne listaan, huomaa että onhan se vähän pudonnut. Eli siis, en ole totaalisen jumissa painon suhteen edelleenkään. :) Olen tyytyväinen, vaikken laihtuisikaan enää, mutta toisaalta haaveissa olisi se, että joskus se paino alkaisi luvulla 8. Pakkomiellettä en siitä halua kehittää itselleni kuitenkaan.
Mukavaa loppuviikko lukijoilleni! :)
Väsymyksen lisäksi on muutakin harmia ollut terveyden kanssa. Migreeni on vaivannut päivittäin ja välillä kaksikin kertaa päivässä, ja sen syyllinen uskon olevan poskiontelovaivan, joka on piinannut kesästä saakka. Luulen, että tuo oikeanpuoleinen ontelo vaatisi taas käsittelyä, kaksi kertaa siihen on FESS jo tehtykin. Lääkäriaika on kyllä varattuna, mutta vasta parin viikon päästä on se. Toivon saavani lähetteen erikoislääkärille, koska ilman viipalekuvaa ei siitä selvyyttä luultavasti saa.
Sitten ihan muuta asiaa, minä olen tullut työpaikalla "kaapista ulos"! Päätin erilaisten arvailujen ja vihjailujen, nimenomaan takana tapahtuvien, vuoksi kertoa kaikille, että minulle on tehty leikkaus. Se oli hyvä ratkaisu, nyt ei tarvitse piilotella pieniä ruokakippoja ja miettiä millä verukkeella syön vain vähän pikkujouluissa jne. Palaute on ollut ihan hyvää, olen tyytyväinen että kerroin. Nyt kun kuitenkin suurin osa työstä on jo tehty ja olen alkanut uskoa siihen, että tämä on pysyvää, oli oikein hyvä aika kertoa. Kerroin myös halunneeni ikäänkuin työrauhan aikaisemmin, en halunnut että syömisiini kiinnitetään liikaa huomiota.
Painosta muutama sananen. Minulla on tunne, että paino ei ole pitkään aikaan pudonnut yhtään. Kuitenkin kun nyt pitkästä aikaa päivitin luvut tuonne painonseurantasivulle, huomasin että onhan se laskusuuntainen hissukseen ollut edelleen. Se on jännä miten hidasta painonlaskua ei tavallaan huomaa edes arjessa, mutta sitten kun päivittää harvakseltaa lukemia tuonne listaan, huomaa että onhan se vähän pudonnut. Eli siis, en ole totaalisen jumissa painon suhteen edelleenkään. :) Olen tyytyväinen, vaikken laihtuisikaan enää, mutta toisaalta haaveissa olisi se, että joskus se paino alkaisi luvulla 8. Pakkomiellettä en siitä halua kehittää itselleni kuitenkaan.
Mukavaa loppuviikko lukijoilleni! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)