Joululahja

Sain tänään parhaan joululahjan. Kävin plastiikkakirurgin vastaanotolla roikkoarviossa. Pelkäsin että joudun vielä laihduttamaan tai jotain muuta negatiivista. Ei olisi tarvinut. Minut leikataan. Pelkkää abdominoplastiaa meinasi, se kuulemma on se minkä saa sääntöjen mukaan tehdä. Sanoin, että haluaisin bodyliftin, kun selkäpuolellakin on niin paljon ylimääräistä nahkaa. Tutkittuaan selkäpuolta totesi, että no kyllä sinä enemmän bodyliftistä hyödyt, tehdään se!!!

Käsiä ei saa leikata, ellei haitta ole erittäin erittäin suuri. Ja minun alliroikkoni ovat kuulemma sitä ajatellen vaatimattomat. Mutta rinnat. Ne voidaan korjata. Vaikka en pyytänyt. Mutta sanoin, että on ongelmia niskahartiaseudun ja roikkuvien rintojen kanssa, sekä "kainaloläskien" kanssa. Sanoi, että koska rinnat ovat näinkin suuret, ne voidaan leikata nimikkeellä rintojen pienennysleikkaus ja perusteena niskahartiaseuden ongelmat.. Pelkkiä kohotuksia ei saa tehdä.

Minä saan uudet tissit! Ja litteän mahan! En voi käsittää. Aikataulusta arvioi sen verran, että keskivartalo leikattaisiin kevättalvella, ja rinnat ehkä syksyllä. Ja lupaan siis, että kuvaan ennen leikkauksia roikkoni. :)

Ihanaa ja lämmintä joulua jokaiselle! <3

Kaksi vuotta leikkauksesta

Pitkä aika taas vierähtänyt ilman kuulumisia blogiin. Aika vain tuntuu menevän niin nopeasti, ja toisaalta elämä tuntuu asettuneen tämän lihavuusleikkausasian suhteen niin tuttuihin uomiinsa, ettei muka kirjoitettavaa tunnu olevan. Vaikka ei se oikeasti ehkä ihan niin ole edes, kyllä nämä asiat päässä pyörivät aina vähän, ja kyllä minulla vähän nyt uutisiakin on.

Kuukausi sitten tuli kaksi vuotta leikkauksesta täyteen. Wow. Silloin ennen leikkausta tuntui, ettei aika kulu millään, ja leikkaus "ei ole koskaan", kun vain odotti ja odotti. Ja tuntui muita jo leikattuja katsoessa, että itse en koskaan pääse tuohon vaiheeseen. Ja nyt minä olen tässä. Menossa ensi kuussa plastiikkakirurgin arvioitavaksi, että mitä korjaillaan. Huh.

Kontrollissa kaikki vaikutti olevan ihan hyvin. Verikokeiden tulokset olivat kaikki muut oikein hyviä, hieman rauta-arvot vain matalanpuoleisia. Mutta siinä ei ole mitään uutta, eikä leikkauksestakaan johtuvaa. Ravitsemusterapeutilla käydessä ilmeni ne pienet ongelmat syömisessäni, eli hieman liiallinen herkkujen syöminen ja toisinaan hiukan liian isoiksi kasvavat annoskoot. Näiden myötä pientä hypoilua ja/tai dumppaustakin on välillä tullut, ihan omaa typeryyttä. Maha on selvästi leikattu edelleen, pää ei. Eli hyvällä ja oikealla syömisellä olo on hyvä, huonolla huono. Luulisi että oisi helppoa!

Paino on hieman pudonnut, mistä iloitsen kovin. Näköjään se putoaisi, jos jaksaisin oikein tarkasti syödä ja olla. Mutta senhän tiedämme, etten jaksa, ainakaan koko aikaa. Ammattilaiset tosin olivat sitä mieltä, että on ihan ok elää niin kuin minä nyt elän, kunhan pidän huolen siitä, ettei paino ole vuoden päästä noussut, eikä kahden, eikä kolmen, neljän, jne... Niinpä niin! Loppuelämä olisi elettävänä, nöyränä on pysyttävä.

Mutta siitä plastiikkakirurgille menosta. Minähän olin alkujaan sitä mieltä, etten mihinkään korjausleikkauksiin edes halua mennä. Noh, en ehkä silloin vielä tajunnut, kuinka pahasti ne nahka tosiaan jää roikkumaan, kun paino putoaa paljon. Minusta ei vaatteet päällä näe roikkoja niinkään, mutta kyllä niitä on, joka paikassa. 2v-kontrollissa lääkäri oli sitä mieltä, että korjattavaa olisi vaikka kuinka paljon, jopa niin paljon että hieman hämmennyin. Eri asia on sitten tietenkin että mitä sanoo itse kirurgi. Eilen tuli aika, ja se on aatonaattona sopivasti. Saanen joululahjaksi leikkauspäätöksen??
Harkitsen roikkojeni kuvaamista tänne blogiin, niin että sitten voisi tulevaa leikkaustulostakin katsella ja vertailla. Mutta se ei ihan helpolle tunnu. Katsotaan nyt. Edistyskuviakaan en ole moneenkymmeneen kiloon varsinaisia ottanut, olisi ihan mielenkiintoista ottaa ne. Laitan nyt tähän alle kuitenkin yhden kuvan minusta tällä hetkellä.

Syksyisiä mietteitä

Syksy onkin jo pitkällä, hurjaa miten aika menee nopeasti. Ei mene kauaa kun on joulu! Olen alkanut vahvasti epäilemään, että "Ajan kello", jokin sellainen koko maailman aikaa mittaava kello on alkanut edistää. Tuntuu että vuosi kestää nykyään korkeintaan puoli vuotta jne. Vaan ei minulla toisaalta mitään sitä vastaan ole, vaikka joskus olisikin kivempi että vaikkapa mukava viikonloppu kestäisi kauemmin kuin sen pienen hetken. Meneepä toisaalta tylsemmätkin vaiheet nopeasti ohi!

En ole tullut kirjoittaneeksi mitään blogiin, vaikka itseasiassa aika paljonkin on ollut mielenpäällä laihduttamiseen yms. liittyen. Jospa nyt vähän osittain jälkikäteen kerron viime aikaisia vaiheitani. Minä lihoin kesällä kolme kiloa. Se aiheutti hirveän ahdistuksen ja pelon siitä, että paino ihan oikeasti on nyt sitten kääntynyt nousuun, eikä lihomista voi estää millään. Mieheni lihoi vielä huomattavasti enemmän. En koe, että olisin ihan täysin pieleen kesän elänyt, mutta tiedän kyllä, että etenkin herkkujen syöminen oli syypää tähän painon nousuun. Koukutun niin hirveän helposti makeisiin herkkuihin, ettei siinä ole mitään järkeä. Joulun jälkeenhän minun on aina pidettävä suklaalakko, ja näköjään myös kesäloman jälkeen on jälleen on pidettävä jonkinlainen katkaisu, tilanteen nollaus.

Mieheni oli omasta lihomisestaan ehkä vielä ahdistuneempi kuin minä omastani, ja hän päätti pitää kahden viikon pussikuurin. Ja aikani tuumittuani minäkin päädyin jonkinlaiseen osittaiseen ene-kuuriin. Söin pari Nutrilett-pussia päivässä, ja lisäksi runsaasti proteiinipitoista ruokaa ja kasviksia. Liikuntapäivinä myös hieman hiilaripitoista, esim. ruisleipää. Kaksi viikkoa mentiin näin, ja tulos oli ihan hyvä. Sain pudotettua kesäkiloni pois, ja vielä kilon lisääkin verrattuna tuohon painonseurannassa olevaan viimeisimpään merkintääni. Varsin hyvin siis meni. Mies laihtui vielä enemmän.

Aikaisemminhan olen kovasti ollut sitä mieltä, että tuollaisia "rutistuksia" ja kuureja en enää harrasta. Nyt se kuitenkin tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja oli yllättävän helppoakin. Mutta kyllä sillä vähän "jälkiseuraamuksiakin" on ollut. Ensinnäkin, minua alkoi ihastuttaa ajatus, että todellakin saan tehtyä painolleni edelleen jotain, jos vain päätän niin. Painoni ei ole pysyvästi jumissa tms., vaan jos oikeasti haluan, voin laihtua lisääkin. Ja tämä herännyt pieni toive yhdistettynä siihen, että paino ei pysykään ihan itsestään siellä alimmassa lukemassa, aiheuttavat nyt hieman ristiriitaa. Paino on nyt tuon saman kuin toukokuinen lukema, mutta haluaisin sen putoavan lisää. Ja se tarkoittaa että syömistä pitäisi ihan oikeasti rajoittaa. Ja jo ajatuksena se aiheuttaa syyllisyyttä syömiseen liittyen. Aina kun syö, tuntuu ettei pitäisi, tai ainakaan ei niin paljon. Ja sitten kaduttaa, kun on syönyt, että oliko nyt ihan pakko. Ja tämä jos mikä, on häiriintynyttä. Eli mitä? En tiedä. Haluaisin laihtua. En haluaisi kuitenkaan häiriintyä. Silti tekisi mieli syödä mahdollisimman vähän, vaikka tekeekin mieli syödä paljon, tai ainakin enemmän kuin vähän. Huoh.

Ensi kuussa on 2v-kontrolli leikkaukseen liittyen. Ihan hyvä näistä ajatuksista päästä keskustelemaan lääkärin ja ravitsemusterapeutin kanssa. Vaikka tiedän kyllä, mitä rt sanoo. Hän sanoi jo viimeksi, että älä ala laihduttelemaan ja pitämään kuureja, vaan keskityt hyvään syömiseen. Mutta kun. Vähän haluaisin vielä laihtua. Pikkuisen edes.

Ajatuksia

Huomasinpa tässä, että blogin aloittamisesta on pian kolme vuotta! Ja siitä heräsi ajatus lueskella alkupään tekstejä hieman sillä ajatuksella, että kuinka olen kenties matkani aikana kasvanut tai mitä olen oppinut. Vai olenko oppinut? Sen voin sanoa, että nämä kolme vuotta ovat kyllä olleet mullistavia elämässäni, nimenomaan suhteessa lihavuuteen, laihtumiseen, itsensä hyväksymiseen. Helppoa ei pelkästään, todellakaan, ole ollut, mutta tekisin kaiken uudelleen, jos olisi tarve.

No mitä minä sitten olen oppinut? Ensimmäinen asia  tulee esiin jo ihan ensimmäisestä tekstistäni. Esitän toiveeni siinä päästä laihdutusleikkaukseen. Ehkä en vain tiennyt oikeaa termiä ja siksi käytin tuota. Tai sitten en oikeasti vielä ymmärtänyt, ettei leikkaus itsessään laihduta, vaan sillä hoidetaan lihavuutta sairautena, ja minun itse on tehtävä kaikki työ. Kyllä minä taisin luulla, että sittenkun-elämä olisi helpompaa, että vain yksinkertaisesti leikkauksen jälkeen laihtuisin ja olisin sitten tyytyväinen. Siinä kohtaa tuntui, ettei mikään voisi tehdä onnellisemmaksi kuin laihtuminen.

Ehkä oli hyväkin, etten kaikkea tiennyt alkuvaiheessa. Minulla oli hyvin negatiivinen asenne esim. pussikuureja kohtaan, ja minun olisi saattanut lannistaa ajatus kahdesta (lopulta kolmesta) kuukaudesta enellä. Toisaalta tuolloin olin kuitenkin valmis turvautumaan vielä erilaisiin kikkakolmosiin laihtuakseni, melkein en muistanutkaan että 5:2-diettiä niin kovasti yritin noudattaa. Kyllähän minä sillä vähän tulostakin sain aikaan, ei sillä. Välillä nämä erilaiset dietit houkuttavat vieläkin, mutta yritän vältellä niitä ja malttaa mieleni. Olisi houkuttavaa pudottaa nopeasti muutama kilo ja sitten jatkaa hyvää syömistä. Mutta sen olen oppinut itsestäni, että ei kannattaisi. Syömisen rajoittaminen ja kieltäytyminen suistavat helposti hyvän perussyömisenkin pois raiteiltaan ja lisäävän vain mielitekoja.

Minulle on vaikeinta tasaisen hyvä syöminen edelleen, vaikka perusasiat sinänsä ovatkin kunnossa. Helposti tulee pieniä sortumisia, ja sen jälkeisiä milläänmitäänväliäole-ajatuksia. Ja sitten tulee tehtyä lisää huonoja valintoja. Jos olisin kolme vuotta sitten tiennyt, että joudun kamppailemaan tämän asian kanssa vieläkin, en tiedä mitä olisin päättänyt. Kyllähän minä salaa toivoin, että leikkaus ratkaisisi kaikki mielitekoasiat yms. Ja salaa toivoin normaalipainoon pääsyäkin. Leikkaustavalla tässä saattaa olla hieman jotain tekemistä, ehkä sleeve ei ole niin tehokas syömisen rajoittaja kuin ohitusleikkaus. Ja toisaalta sitähän juuri toivoinkin, että kuitenkin elimistöni säilyisi mahdollisimman normaalina leikkauksen jälkeenkin.

Yksi iso muutos pistää silmään noita ensimmäisiä tekstejäni lukiessa. Epätoivo. Se on kadonnut. Se hirmuinen epätoivo ja lannistunut olo, sitä ei enää ole. Elämä ja syöminen, laihduttaminen, ne eivät ole sillä tavalla taistelua enää, vaikka joudunkin kovasti omia valintojani miettimään ja järkeilemään, ja mielitekojakin vastaan kamppailemaan. Se ei ole kuitenkaan epätoivoista enää nyt. Hieman on olemassa pelko siitä, että mitä jos paino lähtee tosissaan nousemaan, mutta ehkä juuri sen verran on syytäkin sitä pelkoa olla olemassa, että pysyy nöyränä asian suhteen. Tämä ei todellakaan mitenkään vielä ollut tässä, niin kuin tavataan sanoa. Koko loppuelämä on vielä selvittävänä, lihomatta. Olen saanut apuja matkalle ja tolkkua päähäni aika paljon, mutta edelleen on se loppuelämä selvittävänä. On siinä hommaa. Siksi ei auta kuin sinnikkäästi jatkaa opettelua vain, muutaman viikon "repäisyillä" ei saavuteta isossa mittakaavassa mitään.

Noh, vähän sekavaa pohdintaa sieltä täältä. Jatkan toisella kertaa. Vielä loppuun kuva eilisestä ihanaakin ihanemmasta ruuastani, oih! Ratatouillea kauden kasviksista. Onneksi tätä on iso padallinen jääkaapissa, saa lämmitellä tänään ja huomennakin. Nam!

Elämää loman jälkeen

Niin se loma mennä viuhahti, juuri hetki sitten tuntui epätodelliselta että kokonaiset viisi viikkoa on lomaa, ja nyt se on jo takana. Ihan kiva loma oli. Paljon tuli otettu ihan vain rennosti, kaikenlaista pientä puuhastellen. Tallinnaa pidemmälle ei tänä kesänäkään menty, eikä kotimaassakaan kovin pitkälle tullut lähdettyä. Vähän mökkeilyä, hiukan telttailua, rannalla oloa, ystäviä, museoita ja touhuilua lasten kanssa, siinäpä se.


Ikävää on ollut se, että olen ollut hirveän kipeä. Reumatautini ei ole tasapainossa vähääkään, eikä Trexan ole auttanut vielä ainakaan yhtään. Ongelmia oikean kyynärpään ja ranteen, sekä vasemman nilkan ja jalkaterän kanssa on tosi paljon. Nyt töissäkin olen ollut rannetuen kanssa, ja mietin mitä tuolle nilkalle keksisin. Reumapolin kesäsulku on kyllä jo ohi, mutta yritän sinnitellä syyskuun loppupuolelle, mihin on varattuna kontrolliaika. Mutta kovin hyvältä ei tässä vaiheessa kyllä vaikuta.


Olen kuitenkin aina paremman päivän osuessa kohdalle harrastanut liikuntaa ja käynyt salillakin. Usein seuraava päivä on sitten hankalampi, mutta kuitenkin koen liikunnan niin tärkeäksi, että yritän sitä harrastaa. Issias muistuttelee herkästi myös olemassa olostaan liikkuessa, mutta ei kuitenkaan ole sellaiseksi hirveäksi hermokivuksi äitynyt. Mutta selvästikään pullistuma ei ole sieltä kokonaan ainakaan kuivunut kasaan.


Sinnittelyä siis vähän on elämä. Ja nyt sinnitellään myös jälleen kerran ja taas syömisten suhteen. Kesä on mennyt turhankin rennolla otteella, ja arkeen paluu on meneillään senkin suhteen. Paino alkaa taas ysillä, ja sekös ärsyttää. Mutta jaksan uskoa että se siitä putoaa takaisin kasin puolelle vielä. Lobotomian se varmaan vaatisi, että helpoksi muuttuisi herkkujen vastustaminen. Mutta yritän panostaa niin paljon hyvään ja monipuoliseen syömiseen, että se itsessään vähentäisi herkkumielitekoa. Haluaisin, että leikkauksen 2-vuotiskontrolliin mennessä saisin painon tukevasti kasin puolelle. Vaikka aikaa siihen ei kyllä ole kovin paljon, ajatella tosiaan että ihan pian on kaksi vuotta leikkauksesta! En ole hetkeäkään katunut, tai no ehkä ensimmäiset tunnin heräämössä olivat niin hirveät, että vähän saattoi kaduttaa, mutta ei sen jälkeen sitten enää. Yksi parhaita päätöksiäni elämässä oli leikkaukseen uskaltautua, ja myös se että vaadin sleeve-leikkaustapaa. Nyt se on nähty jo, että en pysty ilman tulehduskipulääkkeitä selviämään, olisi ollut ongelmallista ohitetun mahan kanssa.


Mukavaa elokuuta lukijoille, yritän hieman aktivoitua bloginkin suhteen, en halua sen kuivuvan kasaan.

Ihan kohta loma!

Huomisen jälkeen alkaa kesäloma. Kyllä sitä olenkin odottanut! Ja toisaalta mitä lähemmäksi se tulee, sitä epätodellisemmalle se tuntuu, niin kuin joka vuosi. Ai viisi viikkoa pois töistä??? Jiihaa! :))))

Muuten kuuluu aikas tavallista, ei mitään erityistä. Reumalääkityksiäni muuteltiin reumakontrollin yhteydessä, aloitettiin Trexan nyt viimein, tavoitteena päästä kortisonista jossain vaiheessa kokonaan eroon. Luuston tiheysmittauksessa kävin ensimmäisen kerran, se olikin ihan aiheellinen kun kuitenkin kuusi vuotta olen kortisonia putkeen syönyt. Onneksi ei kuitenkaan osteoporoosista mitään merkkejä ollut. Trexanin aloitus on vähän jännittänyt, kuitenkin omalla tavallaan kova lääke kyseessä. Lievää pahoinvointia on ollut parina päivänä aina lääkkeenoton jälkeen, mutta toistaiseksi ainakin ihan siedettävää. "Sisäänajovaihe" on menossa nyt, eli pienellä annoksella aloitettiin, eilen nyt sitten ensimmäisen kerran otin sen varsinaisen annoksen, mihin on tarkoitus jäädä. Saapa nähdä tuleeko oloja enemmän. Onneksi vain kerran viikossa otetaan lääke.

Salitaukokin tässä päättyi, ja varovasti olen tuos iskias-episodin jälkeen liikunnan pariin palaillut. Oikean jalan varpaat ovat vieläkin ihan voimattomat, mutta rauhallisesti tehtynä pystyn kyllä salilla lähes kaikkea tekemään. Juoksumattoa kokeilin, kaksi minuuttia hölkkäsin, ja heti sen jälkeen sääressä tuntui tuttua hermokipua. Eli juokseminen ei ole minun juttuni, ei ainakaan nyt tässä kohtaa elämää. Harmillista sinänsä, kun juuri nyt se olisi tuntunut mukavalle. Täytyy tehdä kävelylenkkejä ja salilla "tyytyä" crosstraineriin, jossa tärähdystä rankaan ei tule. On muuten hauska ollut huomata kuinka kunto on kasvanut sitten viime syksyn. Kun Elixiaan liityin, jaksoin crosstrainerilla tehdä muutaman minuutin, nyt menee vaikka tunti. Ennemmin tulee pitkästyminen kuin voimien ja kunnon loppuminen. Aika ihanaa. :)

Syöminen ja paino, hmm. Paino on pysynyt kasilla alkavana, mikä on varsin mukavaa. Mutta en voi sanoa että syöminen olisi ihan esimerkillistä ollut. Perussyöminen kylläkin on hyvää, ja se varmasti pelastaakin paljon. Kuitenkin esim. jäätelöä tulee näin kesällä syötyä hieman turhan usein. Vähän meinaa ärsyttää, kun tekee niin usein mieli kaikkea. Mieliteot siis ovat kyllä täysin ennallaan, siis verrattavissa aikaan ennen leikkausta. Että itsekuria tarvittaisiin kuten ennenkin. Välillä sitä on, välillä ei. Tasapainoilua tämä elämä hyvin pitkälti on. Onhan se kuitenkin helpompaa ehkä nykyään, kun ei mahaan kuitenkaan mahdu niin paljon kerralla, että heti ei isoa vahinkoa pääse tapahtumaan. Mutta olisi kyllä hirveän kiva jos ei tarvisi mielitekojen perässä juosta ollenkaan. Vaan eipä auta, opeteltavaa on aina vain ja edelleen.

Jees, siinä kuulumisia hieman tältä erää. Oikein ihanaa ja aurinkoista juhannusta ja kesää kaikille lukijoilleni!!!

Lyhyt hame!

Minulla on haave. Tai montakin, tietenkin. Mutta yksi tämmöinen aika pinnallinen ja hassukin haave. Haluaisin pitää lyhyttä hametta, ilman legginsejä siis. Onhan minulla ollut lyhyitä farkkuhameita esimerkiksi aina, mutta niiden alla on aina ollut leggarit. Minulla on rumat polvet, roikkuvat. Ja reidet nyt on ihan kamalat, mutta en nyt sentään niin lyhyttä hametta ajatellutkaan, että ne näkyisivät kovin paljon. Kuitenkin minulla on myös ajatus, että minkä tahansa kokoisen naisen pitäisi voida laittaa päälleen sellainen hame kuin haluaa. Jos jotakuta roikkuvat polvet tai paksut pohkeet häiritsevät, niin häiritköön. Ja toisaalta vaikka ajattelen näin, ei ole helppo soveltaa näitä asioita omaan itseen.

Vähän aikaa sitten ostin työkaverilta tuollaisen lyhyen puolihameen kolmella eurolla, jossa on tuommoinen valekietaisuosa toisella puolella, tuomassa hieman vaikutelmaa pikkuisen pidemmästä hameesta. Ostin myös ison paketin sukkahousuja, joita olen aina inhonnut, koska eivät suostu päälleeni millään ilveellä menemään kiertymättä. Nyt vähän pienemmän kokoisena asia on helpottunut, ja koen että sukkahousut tekevät siistimmän ja puetumman vaikutelman, joten siksi niitä. Eilen sitten miehen siskontytön syntymäpäiville rohkaistuin laittamaan kyseisen hameen, ja sukkahousut. Kyllä minulla vähän kiusaantunut olo oli, mutta toisaalta tunsin aika naiselliseksi oloni. Sukkahousut onnistuin koruillani rikkomaan hetimiten, mutta olivat niin vaaleat ja ihonväriset, ettei näkynyt onneksi mihinkään, enkä jaksanut varasukkiksia edes vaihtaa. Eli pelinavaus tehty, heh, lyhyessä hameessa julkisella paikalla näyttäydytty! Tässä teille kuva asusta vielä. Hame on siis oikeasti sen mittainen kuin tuolta takareidestä näkyy, eli selvästi yli polven, kuva otettiin vähän vahingossa tuosta kulmasta että kietaisuosa hämää pidemmäksi. Hame on myös ihan istuva muualta, ei yhtään väljä.