Ajatuksia laihtumisesta ja itsestä

On tullut pidettyä taukoa kirjoittamisesta, vaikka toisaalta mielessä on ollut paljonkin asioita, joista voisi ja ehkä kannattaisikin kirjoittaa. Kannattaisi siksi, että kirjoittamalla usein tuntuu että asioihin saa jotenkin uudenlaista perspektiiviä, ja jotkin solmut jopa saattavat aueta sormien purkaessa ajatuksia näppäimistölle. Viime aikoina ajatukset ovat kuitenkin tuntuneet niin sekavilta, että on tuntunut vaikealta aloittaa, enkä nytkään yhtään osaa sanoa että osaanko sanoa yhtään mitään. Että semmoista. Yritän kuitenkin.

Minulla on ollut ristiriitainen olo itseni kanssa. Kun päädyin hakeutumaan lääkärille ensimmäisen kerran juttelemaan lihavuusleikkauksesta, ajattelin mielestäni pelkästään terveysasiaa. Tottakai sitä on ulkonäköäkin täytynyt miettiä, mutta kuitenkin suurin syy oli huoli terveydestä. Olen yrittänyt säilyttää kirkkaana mielessäni tuon tavoitteen, eli terveempi ja kevyempi elämä. Mutta jotenkin se on matkan aikana vaikeutunut, ja syitä lienee useampia. Ja valitettavasti ajatusten kääntyessä enemmän koskemaan nimenomaan ulkonäöllisiä asioita, koko homma vaikeutuu. Tyytymättömyys ja kärsimättömyys nostavat päätään. Samoin se, että tavoitteeksi nouseekin vaakalukeman pieneneminen ennemmin kuin hyvä ja laadukas syöminen ja hyvinvointi, aiheuttaa tyytymättömyyttä ja hätäilyä.

Minulla on hyvin kaksijakoinen olo. Tietenkin tässä ollaan pyrkimässä pienempään painoon, eihän tässä muuten olisi järkeä. Mutta kuitenkaan minun ei saisi tuijottaa sitä liikaa, alkaa elää laihduttamista ja vaakaa varten. Eikä varsinkaan vertailla omaa laihtumistani toisten leikattujen tai yhtään kenenkään laihtumiseen. Ja tästä päästään ehkäpä jopa suurimpaan ongelmaan, joka on yhtä aikaa valtava voimavara ja toisaalta huomiota väärään suuntaan vievä voima; vertaistuki. Vertaistuki on tietysti hyväksi ja ihan korvaamaton asia. Mutta se että näissä vertaistukiryhmissä hehkutetaan laihtumistulosta, viikkopudotusten suuruutta, ennen kaikkea nopeaa pudotusta jne., sekin saa aikaan tyytymättömyyttä, kärsimättömyyttä ja ajatusten karkaamista pois oleellisesta, eli terveemmästä tulevaisuudesta. Koen olevani hirveän herkkä sille, että minuun tavallaan tarttuu toisten ihmisten tunnetilat ja mielialat, etenkin negatiivisessa mielessä. Unohdan sen, että minulla on oikeasti ihan oma tavoite ja suunnitelma, jonka tiedän toimivan kuten pitääkin, pikku hiljaa. Hätäännyn kun minunkin painoni on jumissa jo ties kuinka monetta viikkoa, huolestun kun ihmiset esittävät eriäviä mielipiteitä ja hehkuttavat erilaisia asioita. Vahingossa unohdan, että on kyse paljon enemmästä kuin siitä että vaatekoko pienenee koko ajan ja että saan kehuja laihtumisesta. Ja että oikeastaan ei ole ollenkaan kyse siitä mitä peili sanoo.

Peilistä päästään "ongelman" yhteen osa-alueeseen, joka liittyy ulkonäköön. Yksi bloggari on tästä aiheesta kirjoittanut, ja minäkin olen saanut uutta näkökulmaa kovasti hänen teksteistään.. Mutta helppo asia tämä "peili-asia" ei minulle ole. Hyppään ihan nyt edellisestä kappaleesta pois, enkä tiedä kunnolla miten nämä kaikki asiat keskenään linkittyvät, mutta kunhan kirjoitan.

Minua on aina sanottu kauniiksi, olivat kilot mitä hyvänsä. Mutta tosiasiassa se on ihan sama miksi minua on sanottu, en tiedä mitä itse ajattelen tai olen ajatellut. Olen kai ajatellut, että olen "yllättävän kaunis lihavaksi naiseksi". Ja tyytynyt siihen. Huonomminkin voisi olla. Ja että ulkoinen kauneus ei ole pääasia elämässä. Että olen pääasiassa "näkymätön", tai korkeintaan pistän silmään negatiivisessa mielessä tyyliin "onpa lihava nainen". Tai positiivisella hetkellä että "onpa lihava nainen kuitenkin laittautunut nätisti". Mielestäni olin hyväksynyt ulkonäköni. Toisinaan yllätyin peilikuvaani positiivisestikin, kun vaikkapa lähdettiin kavereiden kanssa iltaa viettämään ja laittauduttiin huolella. Mutta nyt minä olen jotenkin hukassa omien ulkonäköäni koskevien odotusten ja tunteiden, sekä todellisuuden kanssa. Minun on hirveän vaikea kestää ja hyväksyä sitä mitä olen nyt. Tai sitä minkälaiseksi tunnen oloni ja minkälaiselta silti, vieläkin näytän.

Tiedostan kyllä sen, että minun silmäni eivät nyt vain vielä näe kunnolla muuttuvaa itseäni. Olin tottunut olemaan hirveän iso, ja nyt kuva on vieras. Olo on keventynyt paljon, ja siitä seuraa iso ristiriita peilikuvan kanssa, joka näyttää edelleen hirveän isolle. Ja tiedän että ehkä katson itseäni ankaralla silmällä. Järki sanoo kaikenlaista, mutta silti tuntuu hankalalle. Hetkellisesti tunnen olevani supernaisellinen ja melkein ihana, keimailen miehellenikin... kunnes näen vilauksen itsestäni peilistä ja kauhistun, että mitä oikein kuvittelin itsestäni??!! Ja tavallaan tätä omituista tunnetta tämän asian ympärillä melkein pahentaa se, että saan hirveästi palautetta siitä, että näytän hyvältä. "Luulette vaan, näkisittepä minut oikeasti." "Joopajoo, no kai nyt siihen (entiseen siis) verrattuna ehkä näytänkin." Minä en siis usko oikeasti näyttäväni hyvälle. Ja toisaalta, miksi ihmeessä sillä on edes mitään merkitystä, jos kerran olin hyväksynyt ulkonäköni jo silloin isona, ja kun kuitenkin todennäköisesti ihminen näyttää joka tapauksessa kauniimmalta pienentyessään, kun ei enää näytä siltä että on poksahtamassa??? Mikä minua oikein vaivaa tässä asiassa???

No niin. Tältä erää sain purettua ulos itsestäni tämän verran. Luulen että lueskelen omaa tekstiäni pariin kertaan ja yritän ymmärtää itseäni lisää, ja ehkä yritän antaa armoakin itselleni. Eihän tässä kiire ole tämänkään asian kanssa, oikeasti. Jos herää sinulla lukijallani ajatuksia tästä, niin kovin kovin kiitollinen olen kommenteistasi!