Vuoden viimeinen päivitys

Aika kiitää ja on päivittämiset jääneet ihan kokonaan. Täällä kaikki ihan hyvin, kiirettä ja touhua meinaa olla. Paino on samoissa lukemissa, salilla käydään kun keretään jne. Rautatiputus ei ihan toivottua tulosta tuonut, hemoglobiini on edelleen alhaalla, mutta tässä vaiheessa ei ainakaan lisää tiputella, kontrolli muutaman kuukauden päästä. Vähän pirteämpi olen ehkä ollut, jos oikein hyvällä tahdolla ajattelen, heh.

Laitan vielä oheen kuvan viime viikolta, kun salille olin menossa. Kropassa on muutoksia tapahtunut vaikken nyt lisää laihtunut olekaan. Yläkroppa näyttää melkein pieneltä verrattuna alakroppaan, epätasapainoa siis meinaa olla.

Oikein ihanaa uutta vuotta kaikille! :)

Rautatiputukseen mars

Viimeksi kerroin vuosikontrollista ja siitä kuinka kaikki oli ihan hyvin. Noh, tuota hb-asiaa selviteltiin hiukan lisää omasta pyynnöstäni, kun olen niin kovin väsynyt ollut. Lääkäri määräsi erilaisia rautatutkimuksia useita, ja niiden tulokset ovat nyt valmistuneet. Tulos on, että minulla on paljon pahempi anemia, kuin tuo hb 110 antaa ymmärtää. Kaikki rautavarastoni ovat ihan tyhjät, rauta ei imeydy suun kautta ilmeisesti ollenkaan. Tämmöinen anemia ei kehity hetkessä, vaan on todennäköisesti vuosien seurausta. Tulehduksellinen reumasairaus ja kortisonilääkitys lienevät syylliset, eikä kasvisruokavalio tietenkään varsinaisesti autakaan asiaa. Nyt on luvassa sitten rautatiputus suoraan suoneen ensi keskiviikkona. Toiveet sen suhteen ovat korkealla, olisi niin mukava piristyä!

Väsymyksen lisäksi on muutakin harmia ollut terveyden kanssa. Migreeni on vaivannut päivittäin ja välillä kaksikin kertaa päivässä, ja sen syyllinen uskon olevan poskiontelovaivan, joka on piinannut kesästä saakka. Luulen, että tuo oikeanpuoleinen ontelo vaatisi taas käsittelyä, kaksi kertaa siihen on FESS jo tehtykin. Lääkäriaika on kyllä varattuna, mutta vasta parin viikon päästä on se. Toivon saavani lähetteen erikoislääkärille, koska ilman viipalekuvaa ei siitä selvyyttä luultavasti saa.

Sitten ihan muuta asiaa, minä olen tullut työpaikalla "kaapista ulos"! Päätin erilaisten arvailujen ja vihjailujen, nimenomaan takana tapahtuvien, vuoksi kertoa kaikille, että minulle on tehty leikkaus. Se oli hyvä ratkaisu, nyt ei tarvitse piilotella pieniä ruokakippoja ja miettiä millä verukkeella syön vain vähän pikkujouluissa jne. Palaute on ollut ihan hyvää, olen tyytyväinen että kerroin. Nyt kun kuitenkin suurin osa työstä on jo tehty ja olen alkanut uskoa siihen, että tämä on pysyvää, oli oikein hyvä aika kertoa. Kerroin myös halunneeni ikäänkuin työrauhan aikaisemmin, en halunnut että syömisiini kiinnitetään liikaa huomiota.

Painosta muutama sananen. Minulla on tunne, että paino ei ole pitkään aikaan pudonnut yhtään. Kuitenkin kun nyt pitkästä aikaa päivitin luvut tuonne painonseurantasivulle, huomasin että onhan se laskusuuntainen hissukseen ollut edelleen. Se on jännä miten hidasta painonlaskua ei tavallaan huomaa edes arjessa, mutta sitten kun päivittää harvakseltaa lukemia tuonne listaan, huomaa että onhan se vähän pudonnut. Eli siis, en ole totaalisen jumissa painon suhteen edelleenkään. :) Olen tyytyväinen, vaikken laihtuisikaan enää, mutta toisaalta haaveissa olisi se, että joskus se paino alkaisi luvulla 8. Pakkomiellettä en siitä halua kehittää itselleni kuitenkaan.

Mukavaa loppuviikko lukijoilleni! :)

Vuosikontrolli ja kuulumisia

Yli kuukausi mennyt edellisestä kirjoituksesta, ohoh. Mihin tämä aika oikein menee? Vähän kuulumisia siis tässä.

Mulla oli tässä leikatun mahan vuosipäivä juuri. Endokrinologille oli aika juurikin vuosipäivänä, aikaisemmin viikolla oli myös ravitsemusterapeutille aika. Verikokeet näyttivät ihan hyvää ravitsemusta muuten, mutta hb on matala. 110 ei nyt niin älyttömän matala mulle edes ole, kun on matalampikin ollut. Mutta saisi se parempi olla. Kaikki muut olivat viiterajoissa. Kolesteroli ei koskaan ollut kokonaisuudessaan niin hyvä kuin nyt, jopa hyvä kolesteroli oli nyt oikein hyvä. Eikä mitään puutoksia ole vitamiineista tms. Rauta-asiaa nyt tutkaillaan vähän lisää, koska olen niin kovin väsynyt ollut. Toki väsymykseni voi hyvin olla sjögreniä tai fibroa, mutta sitä vähän pohdittiin että voisiko väsymystä kuitenkin helpottaa jos hb olisi parempi. Multa otettiin eilen monta verikoetta jotka tätä rauta-asiaa selvittävät tarkemmin, ja tulosten perusteella mietitään sitten jatkoja. Jos näyttää että varastot ovat tyhjänä, rautatiputusta suoneen voidaan harkita.

Ravitsemusterapeutin käynnille tein edeltävästi kolme päivää ruokapäiväkirjaa, ja jo kirjatessa huomasin itse, että pikkuisen on huonontunut syöminen verrattuna vaikka puolen vuoden takaiseen. Ei niin että kaikki oisi huonosti, mutta vähän vähemmän tuli proteiinia, pikkuisen enemmän herkkuja ja siten esim. rasvahappokoostumus oli vähän huonompi. Huomasin, että olin vähän alkanut pihistelemään hyvistä asioista, eli päätin jättää siemenet laittamatta puuroon, "koska niissä on niin paljon energiaa" yms. Tässä taas tuli huomattua, että olisi hyvä välillä merkkailla syömisiä vaikkapa sinne Kiloklubiin, ettei pääse luisumaan huonompiin ruokailutapoihin. Periaatteessa mistään ei sillei valitettu, kaikki oli vielä ihan ok:sti, mutta kuitenkin selvästi tuli esiin että huomiota pitää ruuan laatuun kiinnittää. Ateriarytmi sinänsä on hyvä ja annoskoot, mikä on tietenkin tosi tärkeä juttu myös.

Painon suhteen oltiin tyytyväisiä, virallinen kirurgin tavoite on saavutettu. Sinänsä paino ei ole kuukausiin tippunut yhtään, ihan samoissa lukemissa ollaan edelleen. Enkä aktiivisesti ole mitään sen eteen tehnytkään. Jonkinlaista tiivistymistä on kyllä kohtuuahkeran salillakäymisen ansiosta selvästi tapahtunut. Mulla on tosi hyvät treenit nyt, osa pt:n kanssa suunniteltuja ja sitten muualta hankittuna esim. kerrassaan mahtava jalkatreeni, jonka voi tehdä vaikka kotona. Liikuntaa on tullut aika hyvin nyt harrastettua, mutta vähän on ajankäytöllistä ongelmaa kuitenkin, eli ihan niin paljon en kerkeä salilla tai jumpalla käymään kuin haluaisin. Mutta se lienee ongelma vähän kaikilla "elämän ruuhkavuosia elävillä".

Eli asiat on siis ihan hyvin. Selkäkipukin on pikkuisen antautunut, ei kylläkään kokonaan. Mutta osteopaatin tekemä perusteellinen tutkimus paljasti, että kyseessä kuitenkin olisi "vain" lihasperäinen ongelma, jonkinlaista lihaksiston heikkoutta ja jumia. Eli pitäisi olla sitkeydellä hoidettavissa kuitenkin. Lihasten vahvistusta, venyttelyä ja mahdollisuuksien mukaan lisää osteopaatin käsittelyä (kallista!!!), jospa se niillä tulisi kuntoon jossain vaiheessa ihan kokonaankin.

Vanhoja tapoja

Viikonloppuna löysin itseni älyttömästä tilanteesta. Semmoisesta, josta jo luulin oppineeni pois. Suuresti ihmettelen, miten kuitenkin melko järkevä ihminen voi langeta edelleen tuommoiseen typeryyteen.

Citymarketissa oli irtokarkit tarjouksessa, 5,99€/kg muistaakseni. Menimme miehen kanssa vartavasten sinne ostamaan lapsille karkkipäivän karkit. Lapsille. Ja mitä tapahtui? Meillä oli siis viikonloppuna kolme lasta, jotka ovat tyytyväisiä ihan tavallisiin Lauantai-pusseihinkin, eivät kaipaa mitään hirveää jättimäärää karkkeja. Keräsin heille yhteen pussiin melko kohtuullisen määrän verrattuna siihen Lauantai-pussiin, yhteensä n. 600g. Aika reilusti, muttei ihan hullun paljon. Sitten toiseen keräilin itselleni ja miehelleni. Lopputulos oli se, että meillä oli karkkia perheellemme yhteensä 1,4kg!!! Kun oli niin halpaa. Onpa halpaa laittaa karkkiin 8 euroa. Paljon halvempaa olisi ollut olla laittamatta.

Älyttömintä tässä on kuitenkin se, että minä pystyn syömään ehkä 50g karkkia ilman pahaa oloa. Ja miehenikin yrittää välttää painonnousua. Miksi en siis ostanut meille esim. 100g tarkoin valikoituja suosikkikarkkeja? Koska oli niin halpaa.

Mitä tästä seurasi? Semmoinen älyttömyys, että esim. sunnuntaiaamuna aloitin päiväni syömällä n. 10 irtokarkkia tyhjään mahaan. Aikuinen ihminen! Arvatkaa tuliko huono olo? Tuli. Arvatkaa söinkö silti lisää karkkia oikean aamupalan jälkeen? Söin. Ja tuli taas paha olo.

Karkkeja oli vielä monta sataa grammaa jäljellä, ja tajusin että minä syön ne kaikki jossain vaiheessa, vaikken haluaisikaan, ellen anna niitä pois. Joten kaksi "viikonloppulasta" saivat viedä karkit mukanaan. Ja eilenillalla mielessäni kävi, "olisinpa jättänyt muutaman itselleni".

Huoh. Minä en halua syödä karkkia, mutta jos sitä on, haluan syödä sitä. Vältän tästä lähtien irtokarkkitarjouksia, halvoissa karkeissa ei ole muutenkaan mitään järkeä, jos niitä kuitenkin ostaa lähes kympillä. Tästä lähtien lasken itselleni esim. 10 karkkia jos niitä kerran on saatava, tai ostan 100g:n pussin kaupasta mieheni kanssa puoliksi. Huhhuh.

Kuvavertailua ja pohdintaa

 Mies otti minusta viikonloppun valokuvan takaapäin kun olimme ulkona. Ulkoilutin uusia jumppahousujani, koska en ollut vielä varma rohkenisinko pukea niitä päälleni Elixiaan, heh.
Housut olivat kyllä niin älyttömän mukavat päällä, että olen niitä nyt jumpalla todellakin pitänyt.


Mutta se kuva takaapäin. Itseään harvoin näkee takaapäin, ja siksi olen tuota kuvaa nyt katsellut ja yrittänyt miettiä miltä se näyttää. Vasemmalla puolella oleva kuva on projektin alussa otettu, ja olin siitä ihan hirveän järkyttynyt silloin.  Harmi toisaalta nyt että kuva on noin musta, ei näe kunnolla. Tai näkeehän siitä, että olen valtava, ja se on kai se oleellisin asia. Ja jotenkin itse en heti edes tajunnut silloin että olen tuossa takaapäin! Melkein samanlainen molemmilta puolilta, heh.

Noh, uusi kuva sitten. Toisaalta ensin olin positiivisella mielellä, ajattelin että vaikka olen isokokoinen edelleen, näytän kuitenkin jokseenkin normaalilta. Vaatteita on yläkropassa toki paljon enemmän tuossa kuvassa, mutta kai siitä silti voi päätellä jotain, ehkä?

Toisaalta kun tuota kuvaa olen enemmän katsonut, on alkanut tuntua siltä, ettei mitään laihtumista näy paljon missään. Tai korkeintaan hyvin vähän. Jonkinlainen pieni ahdistuskin iski siitä, että en ole pitkään aikaan laihtunut lisää. Paino on jopa pikkuisen plussalla alimmasta lukemasta. Ja sitten toisaalta ihan ällöttää oma ulkonäkökeskeisyys. Tuijottaa nyt omia kuvia ja niistä ahdistua tai yhtään mitään. Olen joka tapauksessa keventynyt aika paljon, ja se tuntuu kyllä olossa ja varmasti vaikuttaa terveyteenkin. Miksi siis pitää edes miettiä näitä ulkonäköasioita?

Oleellinen kysymys tällä kohtaa minulla lienee, että voisinko hyväksyä itseni tämmöisenä? Paino ei mitenkään itsestään näytä enää putoavan, sen eteen pitäisi tehdä ihan kunnolla töitä. Ja vähän pelkään sitä. Jos alan laskemaan kaloreita enemmän ja rajoittamaan syömisiäni isommin, pelkään että ajaudun siihen samaan kierteeseen, joka minut alunperin lihotti. Tottakai haluaisin laihtua vielä, paljonkin. Mutta sitä en halua, että kaikki alkaa pyörimään laihduttamisen ympärillä. Oikeastaan koko laihduttaminen on semmoinen asia, mitä en haluaisi. Mutta sitten pitäisi kyetä hyväksymään se, että näytän takaa tuolta kuin tuossa kuvassa. Ja että olen edelleen merkittävästi ylipainoinen.

Lääkärikäynnistä

Ei ollut rangassa mitään selkärankareumaan viittaavaa! Ihan oli samannäköinen kuin 10 vuotta sitten, ja koska selkäkipuja on kuitenkin ollut jo vuosia, jotakin pitäisi näkyä jos kyse reumassa oisi. Eli se oli varsin hyvä uutinen. Lääkäri oli erittäin perusteellinen ja hyvin laaha-alaisesti selvitteli asioita ja kyseli. Lopputulos on nyt se, että minulla on sjögrenin lisäksi ikäänkuin kaupanpäällisinä myös fibromyalgia ja nivelten yliliikkuvuusoireyhtymä, jotka ehdottomasti molemmat lisäävät ja aiheuttavat kipuja. Lisäksi heräsi ajatus jonkinlaisesti unihäiriöstä, esim. uniapneasta. Unen katkeaminen "väärällä" kohdalla aiheuttaa kasvuhormonin tuotannon häiriintymistä, joka taas vaikuttaa lihasten toimintaan ja palautumiseen. Mun kipuni selässä ovat pääasiassa isojen lihasten kiinnityskohdissa. Tätä asiaa mietitään lisää omalääkärin kanssa jossain vaiheessa.

Olin aika otettu siitä, kuinka monipuolisesti lääkäri mietti asiaa. Olen kaivannut lihavuusleikkausprosessinkin aikana erityisesti sitä, että joku lääkäri ajattelisi asioita kokonaisvaltaisesti, eikä vain tuijottaen sitä yhtä asiaa, mikä kulloinkin on käsittelyssä. Kaikilla tuntuu kuitenkin aina olevan niin kiire, ettei ihmistä keretä ajatella kokonaisuutena. Eilen sain yhden niistä harvoista kokemuksista, että minua tutkittiin erittäin kokonaisvaltaisesti. Ja olinkin vastaanotolla kokonaisen tunnin, joten ymmärrän toki, ettei tuommoinen juuri missään ole mahdollista edes!

Uudet urheiluhousut

Mun on pakko teille näyttää, miten hienot urheiluhousut mun mieheni oli mulle tilannut! En ollut kuullutkaan kaupasta branda.fi, joka tuo maahan brasilialaisia ihan mahtavia trikoita eri mitoissa ja upeissa kuoseissa. Koot ovat reiluja, mulla on nyt siis päällä l-koko, ja ennemmin ovat vähän reilut kuin pienet. Nyt kelpaa lähteä jumpalle! :)

Uusi reumadiagnoosi?

Kipua ja vaivaa oli edellinen teksti. Niin on tämäkin. Taivuin viimein selkäni vuoksi ja menin lääkäriin. Ja: kaikki oireeni sopisivat selkärankareumaan. Ihan kaikki, veriarvoista lähtien akillesjänteen kiinnityskohdan tulehdukseen saakka. Vain iriittiä, eli värikalvon tulehdusta silmissäni ei ole ollut. Kaikki muu löytyy. Tänään siis kuvattavaksi, ja ensi viikolla reumalääkärille. Kokeeksi sain Arcoxiaa, joka on kyllä tulehduskipulääke, mutta hiukan hellempi mahalle kuin muut, ja pitkävaikutteinen vain kerran päivässä otettava. Sitten toivotaan että leikattu mahani kestää sitä, edes vähän aikaa. Tuntuu nimittäin auttavan. Selkä on vähemmän kipeä kuin moneen kuukauteen. Ei kuitenkaan kivuton, se nyt olisi liikaa pyydetty.

Tässä sitä tuumaillaan ja sopeudutaan ajatukseen, että minulla saattaa olla kohta toinenkin reumadiagnoosi. Ehkä. Enemmän yllätyn jos se ei sitä ole, sen verran tutulta kaikki teksti aiheesta kuulostaa.

Jos jotakuta kiinnostaa, niin paino on samoissa lukemissa aina vain. En ole sille yrittänyt aktiivisesti mitään tehdäkään, en ole jaksanut oikein mistään kieltäytyäkään. Liikuntaa on tullut paljon lisää, mutta sen vaikutus painoon on yleensä ennemmin kilon nousu kuin lasku. Pitkällä tähtäimellä toki voi olla laskusuuntainenkin. Tavoite on jossain vaiheessa muutama kilo saada pois vielä, mutta oloni on aika mukava näinkin. En jaksa stressata painon putoamattomuudella siis.

Liikunnasta ja kivusta

Takana puolitoista viikkoa jäsenyyttä Elixiassa. Tykkään, hirveästi tykkään! Kuusi kertaa olen käynyt, eli kuten arvelinkin, alkuun ei ole vaikea löytää motivaatiota lähteä, päinvastoin pitää välillä muistutella että lepoakin tarvitaan. Olen kokeillut erilaisia jumppia ja salilla käynyt, ja kaikesta oikeastaan olen tykännyt. Omaa suosikkia ei vielä ole muodostunut.

Olen siis hirveän iloinen siitä että tämän päätöksen tein, ja nyt pääsen liikkumaan lähes koska vain. Mutta. Hiukan mieltä vie matalaksi se, että kroppani kyllä joko reagoi liikuntaan, tai sitten reumatautini vain on aktiivisempana juuri nyt, eli kipuja on siellä täällä. Alaselkä, joka on vaivannut ainakin vuoden, tai varmaan enemmänkin, oikkuilee edelleen, siinä ei ole mitään uutta. Aamuisin selkä on niin kankea ja hankala, että kasvojen peseminen lavuaarille kumartuen on lähes mahdotonta. Päivän mittaan selkä vertyy, mutta jonkinasteisesti se on kipeä koko ajan. Liikuntaa se ei estä, päinvastoin liikunta tuntuu hyvälle. Mutta oisihan se kivempi, jos ei selkä oisi koko ajan kipeä.

Uutta on vasemman olkapään kipu. En oikein osaa paikallista kipua kunnolla, mutta ikävä vihlaiseva kipu ja jonkinlainen voimattomuuden tunne jossain olkavarren ja olkapään seudulla tuntuu kun vaikkapa pyöritän kättäni. Yöllä herään välillä siihen, että olen nostanut käteni ylöspäin, ja sattuu kamalasti siirtää sitä takaisin alas. Hiukan huolettaa. Sama olkapää oikutteli kyllä jossain vaiheessa kun yritin uida enemmän, eli ihan täysin uusi juttu tämäkään ei ole. Mutta pahentunut selvästi.

Ja sitten vasen nilkkani. Huoh. Se on kolme kesää vaivannut (siis oikeasti vain kesällä, ei talvella), akillesjänteen seutuun on ihan ultralla havaittavaa turvotusta tullut ja nilkka on kipuillut. Nyt olen käynyt fysioterapiassa ja siellä huomattiin, että astun jalalla pieleen, luultavasti siksi että varon jalkaa kivun vuoksi. Nyt olen yrittänyt opetella astumaan paremmin, ja venytellyt paljon pohjetta, joka on ihan selkeästi kiristynyt tästä "varomisesta". Ja siitäkös nilkka on ärtynyt. Uudenlainen kipu nilkan etupuolella on vaivannut lähinnä levossa, ei niinkään liikkuessa. Eikä onneksi koko aikaa. Mutta kiusallisesti kuitenkin.

Jotta ei liian vähäiseksi nämä erilaiset kipupaikat jäisi, niin kerrottakoon että oikeassa ranteessa on pari viikkoa ollut kaikkein tyypillisin "sjögren-kipu", sellainen aamuisin pahimmillaan oleva ja päivän mittaan hieman helpottava kipu, johon ei auta kipulääke. Tämä kipu ei ihmetytä minua, tämä on sitä mihin olen tottunut ja liittyy kaikkein selkeimmin reumatautiini. Ja yleensä nämä eivät kuitenkaan jää kovin pitkäksi aikaa vaivaamaan, ja onhan minulla rannetuetkin olemassa, jos kuitenkin jääkin. Pitääkin ottaa töihin mukaan rannetuki, luultavasti vaiva rauhoittuu sillä.

Eli summa summarum, olen melkoisen kipeä. Ja se vähän varjostaa iloa tästä uudesta liikunnallisuudesta. Minä olen sitkeä, en pienestä kivusta taivu tai hätkähdä, mutta nyt kipupaikkoja on vähän turhan monta. Toivon, että osittain kipu olisi reagointia äkilliseen liikunnan lisääntymiseen ja menisi ohi. En aio luovuttaa joka tapauksessa. Pahoittelut että tästä tuli tämmöinen kivulias teksti, en haluaisi valittaa. Ajattelin kuitenkin tätä hieman sellaisena raportoimisena itsellenikin, että näkee sitten selkeästi jos muutosta tapahtuu. Toivottavasti parempaan suuntaan.

Mä tein sen!

Niin mä sitten otin ja liityin viime viikolla Elixiaan. Ja olen niin innoissani siitä! Keskiviikkona kävin kirjoittamassa sopimuksen, ja torstaista alkoi jäsenyyn. Kaksi kertaa vasta olen kerennyt käydä, mutta huomaan jo että tätä mä olen kaivannut, kunnon liikuntaa. Kerrassaan mahtavaa, vaikkakin kropassa on vähän hakattu olo.

Torstaina kävin salilla, kokeilin pikkuisen kaikkea, vähän niin kuin varovaisesti herättelin lihaksia ja aerobista tuli aika paljon tehtyä. Varovaisuudesta huolimatta joka paikka tuli kipeäksi, mutta ei ihan liikaa kuitenkaan. Eilen kävin aivan mahtavalla Healthy Back-tunnilla, josta mun selkäni tykkäisi kyllä tosi paljon. Harmillista on se, että tunti poistuu elokuun lopussa syyslukkarista, mutta toisaalta vähän vastaavaa pitäisi olla luvassa jollain muulla nimellä.

Eilen huomasin pitkän alkulämmittelyn aikana, että jalkaterät vähän kipuilivat. Tämä on siis se mitä pelkään, että tuo mun reumatautini ja sen mukanaan tuomat kivut estävät noita ryhmäliikuntatunteja. Huomasin kuitenkin, että jos yhtä liikettä tai askelsarjaa ei jatku liian pitkään, kipu ei liian pahaksi pääse, vaan menee ohi nopeasti. Eikä kipu jää tunnin jälkeenkään vaivaamaan, se tuntuu vain siinä hetkessä. Voi olla, että esim. tunnin Zumba tms. voisi olla liikaa, kun koko ajan ollaan jalkojen päällä. Tänään menen kokeilemaan pyöräilytuntia, ja se myös aikaisemmin otti jalkateriin. Menen kuitenkin yhdistelmätunnille, eli vain puoli tuntia pyöräilyä ja siihen perään Core-tunti, joten toivon että jalkaterät sen jaksavat. Katsotaan, katsotaan.

Liikunnallisen elämän suunnittelua

Nyt kun sappileikkauksestakin on riittävän paljon aikaa, olen alkanut miettimään liikunta-asioita. Kesän aikana en ole tehnyt juuri mitään, hyötyliikuntaa on toki tullut jonkin verran ja ihan muutaman kerran käynyt lenkillä. Ja venytellyt. Mutta siinä se, eli ei paljon mitään. Lihakset on taas ihan voimattomat ja kipeytyvät jo siitä kun vähän metsässä mäkisessä maastossa kävelee. Jotain on tehtävä. Minä haluan alkaa liikkumaan enemmän.

Joskus vuosia sitten olin jäsenenä Elixiassa. Tykkäsin hirveästi, kävin ahkerasti jumpalla ja salilla. Sitten alkoivat kummalliset kivut ja vaivat, ja lopetin. Nykyään niillä kivuilla ja vaivoilla on nimi (tulehduksellinen reumasairaus Sjögrenin syndrooma) ja lääkitys, vaikkeivat kokonaan poissa olekaan. Jossain vaiheessa kotini viereen tuli Gogo-liikuntakeskus, ja vuoden yritin käydä siellä, mutta ei siitä oikein tullut mitään. En pystynyt käydä ryhmäliikuntatunneilla jalkaterien kivun vuoksi, ja pelkän salin hinnaksi 45 euroa kuukaudessa oli mielestäni liikaa. Kun ei sielläkään sitten tullut käytyä tarpeeksi. Nyt viimeisimmäksi olen käynyt ihan muualla satunnaisesti jumpalla ja uimahallissa ja sen salilla. Ja kaipaisin vähän enemmän. Vaikka en mitenkään varmuudella tiedä pystynkö ja kykenenkö. Painoa kun kuitenkin on paljon vähemmän, varsinaista tulehdustilaa ei pitäisi elimistössä olla säännöllisen lääkityksen vuoksi ja kivut ovat nykyään vähäisempiä kuin aikaisemmin.

Päädyin tekemään niin, että pistin viestiä sekä Gogolle että Elixiaan ja selitin tilanteen. Kysyin olisiko mahdollisuutta jonkinlaista kokeilujaksoa sopia, että katsottaisiinko pystynkö ja kykenenkö. Vuoden sopimuksen tekeminen kun ei oikein houkuta, jos ei sitten pystykään käymään. Vaikka lääkärintodistuksella sitten pystyisikin siitä eroon pääsemään. Gogo vastasi, että 70€/kk eikä tarvi sitoutua. 70€!!! Se on aika hirveästi. Elixia vastasi, että tule käymään, jutellaan ja mietitään mikä olisi sopivan mittainen maksuton kokeilujakso, että kerkeän heidän palvelujaan kokeilemaan ja nähdään pystynkö säännölliseen treenaamiseen! Kuulostaa hyvälle. Katsotaan sitten mitä käytännössä on, ensi maanantaina menen juttelemaan. Kolmas vaihtoehto olisi Easyfit, joka on aivan omanlaisensa liikuntakeskus huomattavasti edullisempaan hintaan, vain 29,90€/kk. Sinne olen menossa kaverin kanssa ensi tiistaina vilkaisemaan miltä vaikuttaa. Mutta selvää on, että jos saan Elixiaan oikeasti maksuttoman kokeilujakson, otan sen kyllä vastaan. Elixiasta olen kaikkein eniten tykännyt kuitenkin.

Tällaisia ajatuksia ja suunnitelmia. Katsotaan sitten mihin lopulta päädyn, toivottavasti johonkin kuitenkin!

Kuulumisia kesäloman lopulta

Kesäloman viimeinen päivä huomenna, ehkä olisi aika vähän bloginkin pariin palailla. Päivitystä siis hieman tässä.

Sappileikkaus oli siis 3,5 viikkoa sitten. Leikkaus onnistui ihan hyvin, vaikka jälleen kaasukipuja oli melko paljon ensimmäisinä päivinä. Mahassa on nyt seitsemän reikää ja sektioarpi, joten melkoinen pakanamaan kartta se on. Yksi haava aiheutti päänvaivaa, kun ei meinannut parantua, vasta muutaman päivän on ollut kunnolla kiinni. Ei varsinaisesti tulehtunutkaan, mutta repsotti ja oli osittain auki. Viimeisen ompeleen irtoamisen jälkeen parani sitten nopeasti, olisi pitänyt nyppäistä aikaisemmin itse irti mokoma hidaste. Mutta sappiasiat on siis kunnossa nyt, ja pystyn syömään taas kaikkea. Kaalia ja pähkinöitäkin. :) Se on mukavaa se, olen tyytyväinen siihen että menin leikkaukseen, 10 lomapäivää siirtyivät nyt sitten myöhemmin pidettäviksi.

Leikkaus onnistui ja olen tyytyväinen, mutta kyllä se silti on vähän kesää varjostanut, pilvien, sateen ja tuulen lisäksi. Ihan ei semmoista parasta mahdollista kesäfiilistä ole ollut, mutta toisaalta ei varsinaisesti ole isompaa valittamistakaan. Jonkun verran on reissattu, ystäviä ja sukulaisia tavattu, rannallakin vähän loikoiltu, pikkuisen metsissä koluttu ja ihan vain rennosti otettu. Töihin meno tuntuu luonnolliselta, ei pahemmin hirvitä tai kauhistuta. Syömisen ja muun elämän rytmin kannalta tuntuu jopa ihan hyvältä ajatukselta palata töihin!

Painoasiassa tämä kesä on ollut poikkeuksellinen kaikkiin entisiin kesiin verrattuna. Olen elänyt todella rennosti syömisen suhteen, kieltäytymättä yhtään mistään, toki myös samalla huolehtien siitä että saisin kaiken tarpeellisen ruuasta, ainakin yleensä ottaen. Alkoholia ei ole entisiin kesiin verrattuna mennyt varmasti puoliakaan siitä mitä ennen, se on selkeästi vähentynyt. Muuten voisin sanoa, että olen syönyt aika paljon, siis enemmän määrällisesti kuin normiarkena, ja myös herkkuja ja välillä epäterveellisiäkin ruokia. Kuitenkin paino on pysynyt koko heinäkuun 94-alkuisena, heilahdellen korkeintaan 500g. Ja se tuntuu ihan mielettömän mahtavalle! Joku voisi ajatella, että jaahas, jumi. Vaan ei. Minulla on joka kesäloma, ja kaikkina muinakin lomina, paino noussut aina todella rajusti. Kuukaudessa kymmenenkin kiloa. Helposti. Ja nyt voin elää mukavasti ja rennosti, syödä siten kuin tuntuu hyvältä, välillä hyvin huolettomastikin, ja paino ei käänny nousuun. Saanko olla siitä onnellinen, saanhan?! 

Tiedostan kyllä, että mahaan mahtuu vähän enemmän ruokaa nyt kuin aikaisemmin, eli on syytä tarkkailla syömisiään. Ja osittain juuri siksi arjen alkamista odotankin, että hyväksi havaittuun systeemiin pääsen palaamaan takaisin. Annoskoot eivät saa kasvaa enää, nyt jo huomaan että joitakin ruokia mahaan kyllä mahtuu enemmän kuin kaksi desiä. Toisaalta elämä ja syöminen on nyt vähän helpompaa, kun ei niin superpientä ole syöminen, mutta tosiaan kuten sanoin, ei saisi enempää suurentua annokset. 

No niin, siinä kuulumisia tältä erää. Palaillaan asiaan ensi viikolla, kun arkinen puurtaminen taas alkaa! :)

Sappileikkaus ja viidenkympin rajapyykki

Kaksi uutista. Ihan hyviä kai molemmat, vaikka leikkaus hirvittääkin vähän. Eli siis, mulle tosiaan on tullut sappikohtauksia edelleen, ja leikkausta päätettiin aikaistaa. Ensi maanantaina on leikkauspäivä jo. Hyvä juttu sinänsä, kohtaukset on hirveitä, ja riski sappirakon tulehtumiselle kasvaa koko ajan. Tyhmää on se että kesää menee toipumiseen, ei pääse uimaan jne. Mutta toivotaan että toivun yhtä hyvin kuin lihavuusleikkauksesta, silloin ei koko kesä mene hukkaan.

Toinen uutinen, olen nyt täydet 50kg kevyempi kuin painavimmillani projektin alussa. Tarkalleen ottaen pudotusta on nyt 50,5kg. Se tuntuu aika hienolle, ja vähän käsittämättömällekin. Kokonaisen ihmisen verran olen laihtunut!

Olen notkistunut!

Yllätin itseni viikonloppuna ulkona venytellessäni. Olen viime aikoina venytellyt kyllä paljon ja olen kohtuunotkea ollut aina. Mutta en todellakaan ole kyennyt spagaatteja tms. koskaan tekemään. Nyt selkä on taas vaivannut viime päivinä ja siksi venyteltyä on tullut milloin missäki monta kertaa päivässäkin. Lauantaina sitten tuntui että aina vain joustaa paremmin ja paremmin, ja lopulta sain tehtyä spagaatin. Voi sitä ihmetystä! Pakko oli pyytää miestä ottamaan kuva, ja jaan sen nyt teillekin.

Kuulumisia

Heipähei! Lomaa odotellessa tässä kärsimättömästi elellään. Kummallista on se, että kun laskin jossain vaiheessa työaamuja olevan jäljellä esim. 35 ennen lomaa, se tuntui vähältä. Nyt kun työaamuja on enää 10, tuntuu ettei millään jaksaisi enää niitä, eivätkä ikinä lopu. Mutta todellisuudessa siis viimeisiä viikkoja viedään, ja loma tulee kyllä NIIIIN tarpeeseen ettei tosikaan!

Maanantaina oli soittoaika työterveyslääkärille sappivaivaan liittyen. Päädyttiin siihen että teki lähetteen gastrolle minusta. Todennäköisesti kesän aikana ei mitään tapahdu sen suhteen, mutta onpa nyt tehty kuitenkin lähete ja jossain vaiheessa jotakin voipi olla odotettavissa. Sappikivikohtauksia ei ole nyt ollut, mutta jonkinlaista vaivaa hiukan kuitenkin vatsalla. Ja viime viikolla oli pahoinvointia ja oksenteluakin monena päivänä, vähän tuota kummastelin. Onneksi tuntuu nyt helpottaneen. Lupasin lääkärille, että jos oksentelu jatkuu, otan yhteyttä leikanneeseen sairaalaan.

Muuten kaikki on ihan hyvin. Paino junnailee taasen, mutta nyt se ei tunnu haittaavan. Suunta on alaspäin kuitenkin hissukseen, mihinkäs tässä kiirettä on. Ja toisaalta olen niin hirveän onnellinen jo saavutetusta tuloksesta, että ei se niin kamalaa olisi vaikken enää laihtuisikaan. Minulla on aika hyvä olo kehossani jo. Oikeastaan ihan hirveän hyvä olo, entiseen verrattuna! Välillä tulee sellainen olo, että tekisi mieli ihan hypellä, ja olen minä tainnut vähän hypelläkin, hih! :)

Kroppaani olen tutkaillut. Maharoikko ei minulla ainakaan vielä vaikuta liian pahalta, luulen että pärjäilen sen kanssa. Käsissä on roikkuvaa, mutta ellei sitä varsin heiluttele ja esittele, niin eipä se minua hirveästi haittaa sekään. Mutta reidet. Ne on pahat. Ne roikkuu ja pullottaa jo nyt tosi ikävästi. Mutta luulen etten ikinä uskaltaisi korjausleikkaukseen mennä, joten niidenkin kanssa lienee opeteltava elämään. Eikähän ne oikeastaan haittaa kuin uikkareissa. Josta tulikin mieleen, että löysin ihanat uudet uikkarit, ja taidanpa repäistä ja laittaa teille kuvankin niistä. :) Ja yhden minua syvästi järkyttäneen kuvan kahden vuoden takaa, ennen tätä projektiani...

Kuvien myötä, mukavaa viikkoa kaikille lukijoilleni! :)

Kaksiosainen uikkari Boozt.comista. Kyseessä tämä tankini, koko 85c. Alaosa Veromodan tämmöinen perusalaosa, koko xl. Uikkarit on ihanat, pysyvät päällä, eivät valu, tukevat sopivasti. Yläosan olkaimia voi pitää monella tapaa, tai ottaa kokonaan poiskin. Ihanat siis! Mutta nuo reidet... :(

Tässä kuva kahden vuoden takaa, joka järkytti minua suuresti...

Ylävatsan ultraäänitutkimus

Eilen illalla tehtiin työterveydessä mahan ultraäänitutkimus epäiltyjen sappikivikohtausten vuoksi. Ja kyllähän sieltä tosiaan löytyi sappirakollinen soraa. Eli kohtaukset ovat tosiaan olleet sappikivikohtauksia, ja ovat menneet nopeasti ohi, koska sora on sen verran pientä, että vielä ainakin mahtuu sappitiehyttä pitkin poistumaan.

Mutta. Mahdollista on, että se sora kuitenkin tulehduttaa sappirakon, ja aiheuttaa sitten isojakin ongelmia. Pahimmassa tapauksessa se voisi tulehduttaa myös haiman. Henkilölle, joka leikattiin samana päivänä kuin minä, samassa sairaalassa, kävi juuri näin. Ja joka tapauksessa vähintäänkin noita kohtauksia olisi luvassa melko varmasti jatkossakin. Joten aion kyllä toivoa, että koko sappirakko poistettaisiin. Tiedän, että oireita saattaa tiettyjen syömisten yhteydessä olla siltikin, mutta kyllä se pahin terä niiltä kuitenkin taittuu ihan väkisinkin. En millään haluaisi alkaa rajoittamaan kovin paljon ruokavaliotani, olen kuitenkin kasvissyöjä ja ne raa'atkin kasvikset kuuluisivat mun ruokavalioon, ja pähkinät.

Noh, katsotaan mitä seuraa. Minulla on soittoaika työterveyden lääkärille ensi viikolla, toivottavasti tiedän sen jälkeen lisää.

Edistyskuva

 

Emme ole millään miehen kanssa kerenneet ottaa edistyskuvia. Hetken mielijohteesta päätin ottaa kuvan puhelimen selfie-toiminnolla. Kuvakulma ehkä hieman vääristää minun edukseni, mutta kyllä tämä kuva minut silti vähän yllätti. En minä ole enää sairaalloisen lihava. Kyllä minä taidan näyttää nykyään... hm.. normaalin lihavalta? Siis ikäänkuin normaalilta xl-kokoiselta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Bmi on nyt 34-jotain, eli olenhan minä merkittävän lihava edelleen. Mutta onhan tämä tilanne jo parempi kuitenkin. :)

 

 

 

 

 

Vaateihmettelyä

Kävin eilen Lindexissä sovittamassa housuja itselleni. Juuri tuolla  kävin siksi, että minulla on sinne lahjakortti ollut jo pidemmän aikaa, ja ajattelin että voisin sen käyttää. Kaikki oikeat housuni, siis leggingsejä lukuunottamatta ovat minulle isoja, erityisesti takapuolesta. Vyön avulla saan housut nostettua ja pysymään niin korkealla, että niitä vielä pystyy pitämään, mutta olisihan se kiva että olisi yhdet ihan oikeasti sopivat housut.

Minulla ei ollut mitään käsitystä mistä koosta lähtisin housuja sovittamaan. Tällä hetkellä käytössä olevat, takapuolesta lököttävät housut ovat kokoa 48. Generous-mallistossa ei oikein ollut sellaisia mustia perushousuja, jotka olisin halunnut. Olin sitten rohkea ja sovitin normaalimalliston housuja. Vaikka olinkin varma etten niihin mahdu. Koska joskus oli aika, etten mahtunut mihinkään housuihin ko liikkeessä, en siis edes niihin suurimpiin Generous-housuihin (kuin korkeintaan sattumalta ja erityisen joustavan mallin ollessa kyseessä)! Mutta nyt minä mahduin. Kokoa 44 olevat normaalit housut, ja minä mahduin niihin! Ja toiset, kirjainkoolla olevat, järkyttivät vielä enemmän, sillä xl-koko oli iso. Olin varma, että kyse on virheestä housuissa. Että ovatkin jotain äitiysmallistoa tms. Eivät kai ne olleet kuitenkaan. Kai minä ihan oikeasti vain mahduin niihin.

En lopulta ostanut housuja, koska en kuitenkaan tykännyt niistä tarpeeksi. Eikä nyt ilmeisesti ole pakko ostaa ainoita jalkaan mahtuvia, kun useatkin mahtuvat päälle. Ostin uusia alushousuja, koska nekin ovat lähes kaikki semmoisia, että roikkuvat takapuolesta ja nousevat melkein rintojen alle, vaikka ennen olivat ihan normaalikorkuisia! 44/46-kokoa olivat uudet alushousut, ostin tarjouksen Ota 3 maksa 2, ja piti ottaa kaikki erilaisia, kun enhän minä tiedä mitkä minua miellyttävät tuollaisista tavallisista alushousuista. Kun ei hetkeen sitten ole kokemusta muista kuin niistä, joissa tärkein ominaisuus oli tarpeeksi suuri koko.

Minun on pakko nyt tuumata kyllä eilisen kauppareissun jälkeen, että olen minä paljon pienentynyt. Vaikka vaikea on itsensä kanssa olla edelleen, ja mahamakkara pistää silmään ilkeästi, niin olen minä silti paljon pienentynyt. Vaihdoin tuon profiilikuvanikin tänne tuossa yhtenä päivänä, kun enhän minä enää ole semmoinen ollenkaan, kuin siinä vanhassa kuvassa. Ja pitäisi edistymiskuviakin ottaa tuonne yhdelle sivulle, ne ovat vähän unohtuneet. Edellisistä kuvista kuitenkin taitaa se kymmenisen kiloa olla, voi olla että se vähän näkyisi jossain.

Ensi viikolla minulla on muuten maanantaina ylävatsan uä työterveydessä, niiden sappikohtausten vuoksi. Ihan hyvä että katsovat mahan, että onko siellä kaikki kunnossa ja näkyykö kiviä. Sinänsä niitä kohtauksia ei ole juuri nyt ollut, ihan lievänä tässä yhtenä viikonloppuna ehkä yksi oli. Mutta katsotaan nyt sitten mitä siellä näkyy, vai näkyykö.

Myöhäinen puolen vuoden kontrolli

Minulla oli viime viikolla ns. puolen vuoden kontrolli ravitsemusterapeutilla leikkauksen jälkeen. Todellisuudessahan leikkauksesta on jo 8 kuukautta, mutta rt:n äitiysloman vuoksi käynti hieman viivästyi. Eipä se haitannut. Tämä äitiysloman sijainenkin oli oikein mukavan ja asiansa osaavan oloinen kyllä.

Olin edeltävästi lähettänyt hänelle kolmen päivän ruokapäiväkirjan, josta hän oli tehnyt laskelmia. Ja olen kyllä erittäin iloinen, että nuo laskelmat kertoivat varsin hyvää syömiseeni liittyen. Sain oikeastaan pelkästään kehuja syömisistäni, ja kehoituksen jatkaa samaan malliin. Vaikka kerroin, että herkuttelen pienesti aika usein, joskus jopa joka päivä, huom. siis pienesti. Ja että viikonloppuisin menee jokunen lasi viiniä. Ja etten käytä rasvatonta maitoa ja piimää. Olin mielestäni hyvinkin rehellinen, ja minusta oli ihanaa, että tuo ravitsemusterapeutti kykeni muodostamaan kokonaiskäsityksen minun syömisistäni. Yksittäiset asiat eivät välttämättä ole ihan täydellisesti, mutta kokonaisuus on hyvä ja tasapainoinen. Proteiinia tulee hyvin, maitotuotteita on riittävästi, ja rasvahappokoostumus on passeli. Sain vinkkejä kyllä sitten yksittäisten asioiden viilaamiseen, jos jossain vaiheessa haluaisin ns. viimeiset viisi kiloa saada pois. Vielähän se ei ole ajankohtaista, ja paino hissukseen on laskusuuntainen tälläkin ruokailutavalla.

Sain vahvistusta sille ajatukselleni, etten haluaisi opettaa elimistöäni liian pienelle syömiselle. Samoin sille, että haluaisin opetella syömään niin, ettei mistään muodostuisi ns. kiellettyä hedelmää, vaan että ne herkutkin voisivat kuulua elämään ihan normaalina osana. Ilman syyllisyyden ym. tunteita jälkeenpäin.

Sain myös suoranaisen komennon unohtaa ajatukset mistään painonpudotuksen tehostamisista muutaman päivän pussikuureilla. Kerroin, että välillä olisi kiusaus vetää pieni tehostusdietti, vaikka toisaalta tiedän, että alunperin ongelmani alkoivat juuri niistä pienistä viattomista dieteistä. Minusta tuntuu, että tällä hetkellä ensimmäistä kertaa elämässäni kehoni toimii nälän ja muun suhteen niin kuin sen kuuluukin, ja olisi kyllä tyhmää lähteä sotkemaan systeemiä millään kuureilla. Voin elää aika huolettomasti, pitämällä huolta ruoan laadusta minun ei juurikaan tarvitse muuten yrittää kontrolloida tai rajoittaa syömistäni. Ja sehän on ihan mahtava, suorastaan ainutlaatuinen tilanne elämässä! Ja silti tuo päänuppi on välillä niin hölmö, että se houkuttuu ajatuksesta pudottaa nopeasti edes muutama kilo pussikuurilla. Mutta tämä siis kiellettiin. Lupasin, että jos houkutus kasvaa suureksi, soitan ensin ravitsemusterapeutilleni.

Tämä on oikeasti kyllä niin suorastaan naurettavaa, että kun voisi melko huolettomasti ihan vaikka nauttia elämästä ja syömisen helppoudesta, niin pitää itse päässään kehitellä ongelmia. Mutta ahdistus ja syyllisyys syömiseen, lihomiseen, laihtumiseen, kaikkeen näihin liittyvään on niin opittua ja totuttua, että siitä on vaikea päästä irti. Melkein tuntuu että kuuluu olla syyllisyyttä ja ahdistusta syömiseen liittyen. Mutta ei! Minä yritän pyristellä vastaan. Yritän nyt oikeasti opetella sen rennon syömisen ja painonhallinnan, josta jo monta vuotta sitten luin Patrik Borgin kirjasta Rentoa painonhallintaa. Koen että nyt minulla on apukeino siihen, että todella voin onnistua. Mahalaukkuni pieni koko helpottaa elämää sen verran, että nyt minä kykenen. Kun en nyt itse lähde sähläämään mitään tyhmää. Vaikka juuri nytkin meinaan syyllistyä siitä, että edes tekee mieli välillä sählätä! Kieli keskellä suuta siis nyt vain, yritän olla ottamatta liikoja paineita mistään.

Kampaajallahan kävin muuten tosiaan myös viime viikolla. Kuten kerroin edellisessä postauksessa, hiuasasiatkin on vähän ahdistaneet. Leikkautin lyhyen polkan, johon ihan en ole vielä kotiutunut, mutta eiköhän tämän kanssa pärjää. Perusmalli, josta on myös helppo kasvattaa, jos on kasvaakseen. Ja teinpä tilauksen saksalaiseen nettiapteekkiinkin, josta tilasin satsin hiuslisäravinteita... Palaan niihin myöhemmin sitten, kun saapuvat. Tässä vielä kuva uudesta kampauksestani:

Hiukset tippuu päästä!

Mun hiukset on ohentuneet kamalasti. Ei yhtäkkiä, mutta yhtäkkiä nyt huomaan sen. Hiusharja on jo pitkään ollut jatkuvasti "tukossa", joten irtoilu on jatkunut pidemmän aikaa. Nyt kun hiukseni yltävät ponnarille, tajusin, ettei minulla ole koskaan ollut näin ohut ponihäntä. Kun nostan päälyhiuksia suoraan ylöspäin, päänahkani kuultaa hiuksista läpi ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Aika kamalaa. Hiuksen on olleet minulle tosi tärkeät aina, ja olen niistä kovasti tykännytkin. Hiukan nyt järkyttää se, minkälaiseksi ovat menneet. Hiusten oheneminen ei loista muiden silmään yhtä pahasti, koska osaan laittaa hiukseni niin, että vaikuttavat paksummilta. Mutta se ei auta, kun itse tiedän minkälaiset ovat. Ja millaiseksi vielä menevätkään??



Viikonloppuna hiukseni ison tupeerauksen ym.jälkeen...
Ei nyt niin kovin pahalta näytä, mutta tämä vaati jo työtä,
ja itse tiedän miltä ne hiukset TUNTUIVAT!
Ja latvat on kyllä aikas kuluneet...
 

Tänään menen kampaajalle, ja leikkaan hiukseni ihan lyhyeksi polkaksi. Toivon sen piristävän ja kohottavan ilmettä niin, ettei hiusten oheneminen näy niin paljon. Harkitsen myös hiusteni sävyn vaalentamista parilla asteella. Vaikka aika vaalea olen nyt luonnostaankin, niin jotenkin tuntuu että ihan vaalean läpi se päänahka ei ehkä "paistaisi" niin helposti. Katsotaan nyt.

Hiukseni muutama vuosi sitten, vähintään tuplasti hiusta päässä!

Kuulumisia vapun jälkeen

En uskalla vielä uskoa, että jumi sinänsä olisi ohi, todennäköisesti se vain hieman hellitti otettaan ja ihan pian kiristää sitä taas uudelleen. Mutta kilo kuitenkin ollaan tultu alaspäin tässä, ja vaakalukema on jäänyt sinne alle sataseen. Mä olen muuten päättänyt sitten kuitenkin käydä vaa'alla joka aamu, ja minulla on siihen perustelutkin. Jos ajattelen että käyn vain kerran viikossa tai peräti harvemmin, kerään paineita siihen punnituskertaan selvästi enemmän. Ikäänkuin että "pakko sen nyt on olla vähemmän". Ja tosiasia on, että saatan hyvinkin olla kuukaudenkin samassa lukemassa. Eli olen päättänyt opetella suhtautumaan aamupunnitukseeni mahdollisimman neutraalisti. Olen päättänyt oppia sietämään lukeman jumittamista tai jopa pientä kasvamista.

Kävin maanantaina sappiepäilyn vuoksi lääkärissa. Sain viime viikolla toisenkin sappikivikohtaukseksi sopivan kohtauksen, keskiviikkona. Söin turkkilaista jogurttia ja pähkinöitä, mahan ihan täyteen. Sitten taas kärvisteltiin vartin verran vaakatasossa ja yritettiin hengitellä edes jokseenkin rauhallisesti. Kohtaus alkoi todella yhtäkkiä, kuin nappia painamalla, ja samoin se sitten loppuikin. Lääkäri oli hirveän nuori ja kokematon, eikä tiennyt kuulemma mitään lihavuusleikkauksista. Sappivaivoistakin luki koneelta siinä samalla. Kysyi oliko minulla itselläni jokin ajatus jostakin tietystä kokeesta tms., minkä haluaisin tehtävän. Eihän minulla ollut, minua vain arvelutti tämä ikäänkuin itse tehty diagnoosi, kun kuitenkin minulla on leikattu mahakin. Että jos siellä vaikka olisikin jotain muuta pielessä. En minä siihen usko, mutta kuitenkin. Ja piti minun saada Litalgin-reseptikin uusittua.

Noh, päädyimme sitten siihen, että lääkäri selvittelee asiaa kokeneemmalta kollegaltaan. Että onko tarvetta esim. ultrata mahaani, kun se viime syksynä on kuitenkin tehty. Tai onko hyötyä verikokeita katsoa. Ehkä itse toivoisin, että kertaalleen ainakin katsottaisiin maksakokeet, niitä ei kaikkia oltu ennen leikkaustakaan kuitenkaan katsottu.

Uusia kohtauksia ei ole ollut. Olen syönyt ihan normaalisti, mutta en isoja määriä raakoja kasviksia (jäävuorisalaattia kyllä olenkin, mutta se ei tunnu oireita aiheuttavan), rasvaisia maitotuotteita tai pähkinöitä. Kipuja ei siis ole ollut, mutta olen kyllä joutunut tässä viimeisen viikon aikana oksentamaan muutaman kerran. Nämä ovat olleet ihan omaa typeryyttä, liikaa makeaa kerralla. Vappuna oksensin pariinkin kertaan syötyäni munkin ja haukattuani sen jälkeen vielä palan suklaapiirakastakin. Eilen oksensin syötyäni kahvin kanssa kaksi palaa valkoista Tobleronea, uhh. Makea rasvainen on ihan selvästi mulle se pahin juttu, jolla saan itselleni kyllä huonon olon, jos en käyttäydy järkevästi.

Sain muuten varattua itselleni ensi viikolle ajan sellaiselle fysioterapeutille, joka antaa myös akupunktio-hoitoja. Tuon niskahartiaseudun vaivan vuoksi siis. Välillä on ollut hieman parempia päiviä mulla, mutta kyllä ne lihakset aika jumissa ovat edelleen, ja joka päivä pitää venytellä yms., että yleensä selviytyy jotenkin. Kovasti odotan, että saisin apua tuosta akupunktiosta.

Wuhuu!

Pieni, mutta merkittävä nytkähdys alaspäin painossa, sillä tänä aamuna vaaka näytti ensimmäisen kerran alle sadan lukemaa, eli 99,9kg oli aamun paino! Tämä luo uskoa siihen, että kylläse paino vielä siitä tippuu, jossain vaiheessa. Vaikkakin kovin hitaasti, niin onhan se suunta silti alaspäin. :)

Jumissa myös lihasten osalta!

Mun suosikkiaihe päivityksille on ihan selkeästi jumi. Aika tylsät aiheet on! Mutta tällä kertaa tarkoitan niskahartiaseudun todella piinallista jumitilannetta. Piinallisempaa kuin tuo painon suhteen oleva jumi.

Mulla on ollut koko tämän prosessin ajan erilaisia ongelmia sekä alaselän että toisaalta yläselän ja hartioiden kanssa. Ja nyt ihan selkeästi viime aikoina yläselän ongelmat ovat pahentuneet. Tilanne on nyt pari viikkoa ollut se, etten ole pystynyt enää pitämään olkaimellisia rintaliivejä! Leveillä olkaimilla varustetut urheiluliivitkin aiheuttivat hirveän säryn, jomotuksen ja kiristyksen, jotka taas johtivat migreeniin. Olen yksittäisiä tulehduskipulääkenappeja ottanut, mutta eiväthän ne sillä tavalla oikein auta, ja säännöllisenä kuurina taas en uskalla/pysty syödä, kun korventavat mahaa. Olen venytellyt, jumppaillut, rullaillut pilatesrullalla jne. Eikä mistään oikein ole apua. Eilen sitten varasin itselleni lääkäriajan tälle aamulle.

Lääkäri oli sitä mieltä tutkittuaan yläselkääni ja niskaani, että tarvitsisin pidempiaikaista fysioterapiaa. Iso painonmuutos tukee tätä asiaa, kun  kehon painopiste muuttuu, se todella voi vaikuttaa kroppaan alkuun ikäänkuin negatiivisestikin. Lääkäri kirjoitti 15x fysioterapiaa lähetteelle! Se on hirveän paljon se, rahassa nimittäin. Kelakorvaus on olematon, ja vaikka koko hoitosarjan jälkeen sairauskassa maksaisi osan takaisin, en tiedä onko minulla varaa moiseen. Tiedän että pitäisi järjestää asiat niin että on, mutta katsotaan nyt.

Sain myös reseptin Sirdaludista, eli lihasrelaksanttia kehiin. Se tarkoittaa hyviä yöunia lähipäiville, koska Sirdalud väsyttää voimakkaasti. Päivällä en pysty sitä ottamaan, ehkä töiden jälkeen puolikasta voisi kokeilla kuitenkin.

Tämmöistä täällä tällä erää. Ai niin, ja olihan vielä yksi tapaus, joka piti kertoa. Varhaiskaalit ovat saapuneet kauppaan, ja minä rakastan varhaiskaalia. En ajatellut yhtään, kun eilen söin lautasellisen silputtua kaalia, jossa fetaa joukossa ja salaatinkastiketta. Söin mahani ihan täyteen sitä. N.vartti-puoli tuntia syömisen jälkeen alkoi hirvittävä mahakipu pallean kohdalla, kylkikaaren alla. Minulla oli yksi Litalgin varalla, kun on pari kertaa ollut aikaisemmin hieman sappikivikohtausta muistuttava kipukohtaus. Kierin lopulta lattialla, enkä pystynyt hengittämään kuin ihan pinnallisesti, josta mies hätääntyi ja soitti hätäkeskuskeen. Siinä puhelun aikana kipu alkoi hellittää, ja juttelin sitten itse hätäkeskuspäivystäjän kanssa ja sanoin etten tarvitse ambulanssia. Kipu helpotti kokonaan melko pian sitten, ja uskon vahvasti että kaali oli syypää. Toivon todella että näitä kohtauksia ei ala olla useammin, eivät kyllä tunnu kivoilta. Ja vähän harmittaa tuo kaali, se oisi niin terveellistä ja hyvää, voih. Ehkä pieninä määrinä kokeilen jatkossakin, mutta onhan se totta, että tuo eilinen määrä oli semmoinen, että tavallisella mahalaukulla varustetulle ihmiselle se oisi tarkoittanut kokonaista kaalinpäätä kerralla, joten eipä se ihme että "vähän" oireili!

Mun paino ei tipu

Mä oon täydellisen jumissa. Paino käväisi alimmassa lukemassa pari viikkoa sitten, ja sen jälkeen se on ollut puolesta kilostan-kiloon enemmän, tein mitä hyvänsä. Söin sitten enemmän tai vähemmän, toimi maha hyvin tai huonosti, liikuin tai olin liikkumatta. Eli sitä yksittäistä alhaisempaa lukemaa kun en ota huomioon, olen taas kuukauden ollut ihan samassa painossa. Kyllä se vähän ärsyttää.

Minä tiedän, että tällä syömisellä pitäisi laihtua. Tiedän senkin, että välillä syön turhan paljon kalorimääräisesti, yksittäisellä aterialla tai yksittäisenä päivänä. Mutta en missään tapauksessa niin paljon, että sen pitäisi pysäyttää painon putoaminen kokonaan! Ja olenhan minä sitäkin kokeillut, että syön selkeästi vähemmän, eikä se paino putoa silläkään.

Olen juuri nyt pitänyt kolmena päivänä ruokapäiväkirjaa ravitsemusterapeutille menoa varten. Siihen on vielä aikaa melkein kuukausi, mutta halusin sen pitää jo nyt. Syöminen näyttää paperilla aika hyvältä, ja kyllähän se minusta tuntuukin aika hyvälle. Kun vain paino suostuisi taas edes pikkuisen alemmalle tasolle!!!

Välillä mieleen on tullut semmoinenkin vaihtoehto, että pitäisikö minun oikeasti olla jollain pussikuurilla viikko, että saisin painon taas liikahtamaan alaspäin! Mutta en minä tässä vaiheessa ainakaan haluaisi semmoiseen alkaa. En todellakaan. Minusta tuntuu, että minun syömiseni sujuu ensimmäistä kertaa elämässä sillä tavalla melko kivuttomasti, että pystyn syömään järkevästi, sekä määrän että laadun suhteen, ilman että se vaatii kovaa ponnistelua tai kieltäytymisiä. Se tuntuu hyvälle, enkä haluaisi sotkea sitä systeemiä, ja pelkään että jos alkaisin nyt pitämään jotain pussikuureja, joutuisinkin ojasta allikkoon. Mutta se perhanan paino!!! Miksi se ei voi edes sitä yhtä kiloa taas mennä alaspäin, miksei???!!!

Tässä on semmoinen yksi pieni tyhmä puoli myös, josta tulin tietoiseksi tässä eräänä iltana. Minulla on siis mielitekoja aika useinkin, leikkaus ei poistanut niitä mitenkään. Pystyn niitä kyllä vastustamaan melko hyvin yleensä, mutta nyt kun paino on sitkeästi jumissa, minussa herää ajatus, että "mitä sitten vaikka söisin vähän herkkuja, kun ei se paino putoa kuitenkaan, vaikka jättäisin syömättä". Ja tuohan on ihan tottakin vielä. Paino ei ole ollut enempää, vaikka välillä olen syönytkin herkkuja, vähän enemmänkin erityisesti viikonloppuna. Mitä minun sitten kannattaisi tehdä? Syödä mahdollisimman paljon, siis mahdollisimman niin paljon että paino vielä pysyy kuitenkin samassa lukemassa? Mahdollisimman vähän?  Se on pähkähullua, että syömiseni vaihtelevat vaikkapa viidelläsadalla kalorilla päivässä, ollen silti koko ajan peruskulutuksen alle, ja MITÄÄN ei tapahdu! Huoh, argh, blääh. Kunpa se ravitsemusterapeutin aika tulisi PIAN!

Pms-oireet

Viime viikkoinen "romahdukseni" itseni kanssa oli ihan hirveä. Kaksi päivää olin ihan tosissani ahdistunut, ja vielä toiset pari päivää lievästi. Siinä kahden ahdistelupäivän jälkeen alkoivat kuukautiset, joka selittikin paljon. Mulla on tosi vahvat psyykkiset pms-oireet olleet pidemmän aikaa. Jossain vaiheessa niitä jopa lääkittiin, kun tuntui että ratkean liitoksistani muutama päivä ennen kuukautisia, ja oireet saattoivat alkaa jo viikko ennen vuodon alkamista. Mulla on ihan säännöllinen kierto, joten mun olisi pitänyt viime viikolla tajuta mistä kenkä oisittain puristaa, vaan enpä tajunnut, niin voimalla se taas iski. Nyt olo on paljon rauhallisempi.

Tämä pms-asia on semmoinen naisen elämän kirous, ainakin minun kohdallani, ettei tosikaan. Tuntuu että kadotan ihan itseni (ja järkeni!) siinä hormonimylläkässä. Jopa 11-vuotias poikani tietää kysyä, että onko sinulla tulossa taas kuukautiset, kun olen kaikesta vihainen ja hermostun ilman syytäkin. Se ei oikeasti ole hauskaa, vaikka huvittavalta ehkä kuulostaakin. Vaikka järki saattaa joskus sanoa, että tämä on nyt taas tätä, eikä ihan todellista ja menee ohikin, ei niitä tunteen vuoristoratoja pysty vastustamaan. Olen ihan hirveä dramaqueen ja marttyyri, täysin epäkelpo, arvoton ja turha ihminen ja toisaalta niin räjähdysherkkä, että itseänikin pelottaa. Yksi ystäväni joskus sanoi, että voisitko kertoa aina kun sinulla on menkat tulossa, että tietää vältellä minua! Hirveää! Joo saattoi olla osittain huumoria, mutta oli siinä vähän totuuttakin. Myös ystävät (tarpeeksi läheiset siis) saattavat saada osansa "naisellisesta oireilustani".

Kestän nyt siis peilikuvaani hiukan paremmin kuin viime viikolla. Osasyy on ehkä myös se, että perjantaina hassuteltiin miehen kanssa (joo, siinä vaiheessa kykenin jo hassuttelemaan!) ja näpsittiin iso nippu valokuvia toisistamme, yhdessä ja erikseen. Eivät ne ihan niin hirveitä olleet sitten kuitenkaan, jokunen jopa ihan hyvä siellä oli. Mutta tiedän että tämä aihe nostaa taas jossain kohtaa päätään, eli kyllä minun järkevä on se puheeksi ottaa ensi kuun kontrollissa.

Melkein en kestä itseäni

Eilen tapahtui jonkinlainen romahdus. En tiedä millä muulla nimellä sitä kuvaisin. Ystäväni oli ottanut paljon valokuvia pääsiäisenä, ja julkaisi niitä sitten eilen. Järkytyin itseäni niin hirveästi, etten tiedä mitä ajatella ja miten tästä pääsen eteenpäin. Jotenkin olen ihan solmussa itseni kanssa. En enää tiedä, että kuvittelenko olevani pienempi kuin olenkaan, enkä sitten kestä totuutta kuvissa. Vai näenkö itseni oikeasti väärin, enkä näe muutosta esim. viime kesän kuviin ollenkaan. Vai että olivatko kuvat yksinkertaisesti huonoja, ja näytin niissä mahdollisimman epäedulliselle.

Olin eilen ihan hirveän ahdistunut, kuristi kurkkua ja teki mieli itkeä. Sain kyllä juteltua parin kaverin kanssa asiaa, joka hetkeksi helpotti. Kuitenkin erityisesti yksi naamakuva minun järkyttävän leveästä pärstästä ja isosta kaksoisleuasta kummitteli mielessä vielä nukkumaan mennessäkin, ja hankaloitti nukahtamista. Itseinhoa, hämmennystä, häpeää siitä minälainen olen, tai erityisesti siitä minkälainen minun on täytynyt olla aikaisemmin, kun vieläkin olen tuollainen... Siinä eilisiä tunteita. Tänään mieli on vähän rauhallisempi, mutta alakuloinen. Katsoin kuvat läpi hetki sitten uudelleen, enkä voi käsittää itseäni. Miksi näytän kuvissa ihan yhtä isolle kuin vaikka viime kesänä, vaikka eroa n.26kg, ellei enemmänkin?

Toisaalta, eniten ihmettelen itseäni, että miksi järkytyn tämmöisestä. Kyllä minä olen jo vuosia jonkinlaisen lamaannuksen vallassa katsonut kuvia, joissa olen ollut. Hiljaisen ihmetyksen ja järkytyksen vallassa, että olenko tuo minä. Tilanne on kuitenkin ollut niin toivoton ikäänkuin, että ei siitä ole jaksanut sen isommin riehaantua. Mutta nyt sitten. Kun tilanne on jo parempi. Minua ihan oikeasti ahdistaa, vieläkin tulee tunne että haluaisin itkeä. Mitä muka? Omaa hirveyttäni.

Minulla taitaa olla ongelma. Ja minun tarvii tästä varmaan puhua puolivuotiskontrollissa kuukauden päästä. Ja sitä ennen niiden muutamien ihmisten kanssa, jotka tuntuvat ymmärtävän. Kaikki eivät tätä asiaa ymmärrä, "höpö höpö"-kommentit todistaa sen. Ja minua hävettää tästä puhua, ja tunnen syyllisyyttä näistä kummallisista tunteistani. Minun pitäisi olla nyt vain tyytyväinen ja iloinen, kun olen jo paljon laihtunut. Miksi en olekaan? Miksi tyytymättömyys onkin kasvanut? Tai jos hetken tuntuukin ihan hyvälle, miksi sen hyvänolon suistaa raiteiltaan muutama epäedullinen valokuva? Olenko minä sittenkin vain pinnallinen ihminen, jolle ulkonäöllä on liian iso merkitys? Vai olenko tulossa hulluksi? Onko minulla jonkinlainen laihdutusmasennus? Vai enkö vain osaa hahmottaa muuttuvaa itseäni? Apua.

Pääsiäisen jälkeen...

...oli sitten melkoisen vaikea päästä sängystä ylös ja töihin. Heti kun on hieman tavanomaista enemmän vapaata, menee ikäänkuin rytmi sekaisin ja arkeen paluu tuntuu vaikealle. Meillä oli kyllä hirmuisen mukavaa pääsiäisenä, oltiin ystäviä tapaamassa Oulun suunnalla, paluumatkalla poikettiin vähän sukulaisiakin moikkaamassa Pohjanmaalla jne.

Tästä tulikin mieleen, että minulla on ajoittain vaikeuksia kommenttien julkaisun suhteen, esim. nyt pääsiäisenä näin puhelimesta että olisi kommentti odottamassa hyväksyntää, mutta en päässyt sitä julkaisemaan. Vanha puhelimeni ei oikein jaksa näitä hommia, eikä ollut konetta mukana. Joskus hyväksyntä toimii puhelimella, mutta en pääse itse kommentoimaan. Eli haluan kaikkia kiittää kommentoinnista, oikein tosi kovasti, se lämmittää mieltä hirmuisesti! Enkä tylyyttäni jätä vastaamatta, vaikka joskus näin on saattanut käydä, etten sitten ole myöhemmin muistanutkaan vastata. Vaikka blogi on itselle tärkeä kanava purkaa kaikkeen tähän elämänmuutokseen liittyvää asiaa, niin kyllä lukijat antavat sille ihan uuden merkityksen, kiitos siis teille jokaiselle!

Mulle tuli ennen pääsiäistä postin mukana kutsu ravitsemusterapeutille ensi kuussa, puolivuotiskontrolliin. Ja nyt pitäisi pitää kolme päivää ruokapäiväkirjaakin etukäteen. Ihan mukava mennä käymään ja juttelemaan näistä asioista. Toivoisin vain kovasti, että paino suostuisi ennen sitä hiukan taas putoamaan. Alimpaan lukemaan on tullut muutama sata grammaa lisää, kovasti se vastustaa etten sinne alle satasen meinaa päästä! Sinänsä on kyllä aivan mielettömän mahtavaa, että mitkään tämmöiset pääsiäiset tai muut eivät painoa enää nosta, kuten ennen. Ennen tiesi aina ennen pyhiä, että ensi viikolla on paino vähintään +2kg, ja usein syöminen vielä jäi "päälle", ja paino jatkoi sitten nousuaan. Nyt paino vaihtelee +/- muutama sata grammaa, eikä siinä tosiaan edes tunnu olevan juuri mitään logiikkaa, että mitä se milloinkin näyttää. Vaikka paino ei suostuisi enää putoamaankaan, tämä on ihan mahtavaa, ettei enää tarvitse katumusharjoituksia harjoittaa lomien tai juhlapyhien jälkeen!

Mukavaa viikkoa kaikille, onneksi on jo tiistai, perjantai on ihan kohta! ;)

-45kg!

Eilen tuli täyteen puolipyöreä lukema, eli kokonaispudotus nyt 45kg lähtöpainosta. Tässä kuussa paino sitten lopulta putosikin ihan kivasti, vaikka onkin ollut tunne että jumittaa. Pari kiloa kuukaudessa on lopulta ihan hyvä tahti pudotella kiloja. Tyytyväinen olen! :)
Eilen vaa'alla oli myös ensimmäisen tuo lukema, tasan sata pilkku jotain. Voi että miten odotan sitä, että siitä satasesta päästään jossain vaiheessa kokonaan eroon! Saattaa olla, että sinä aamuna kun vaaka ekan kerran sen näyttää, päästän pienen kiljaisun! :)

Viime viikko oli kohtuullisen hyvä liikuntaviikko. Kolme varsinaista liikuntapäivää, eihän se nyt superhyvin ole, mutta kuten sanoin, kohtuullisen hyvin kuitenkin. Alkuviikosta käytiin miehen kanssa lenkillä, josta osa mentiin juosten. Huomattavasti kevyempi on askel kuin vuosi sitten, jolloin ensimmäistä kertaa kokeilin juoksuaskeleita. Juosta jaksoin puolet pidempään kuin viime keväänä, kylläkin alamäkivoittoisesti. Loppumatkasta kävelyn lomaan vielä sadan metrin pyrähdyksiä hölkkäsin. Keuhkot tykkäsi vähän huonoa hengästymisestä ja verenmaku oli suussa, mutta aika hyvä mieli että kuitenkin sain itseni piiskattua juoksuaskeleita ottamaan. Vähän heikotti lenkin jälkeen, mutta ei liikaa. Muut liikuntasuoritukset olivat sali + uinti-yhdistelmä keskiviikkona ja eilen vesijuoksu.

Yksi kurja asia kuitenkin nyt tähänkin postaukseen. Perjantaina olin lähdössä työkavereiden kanssa ravintolaan syömään. Se ei ollut sinänsä tietenkään yhtään kurjaa. Mutta ei se lähteminen helppoa ollut. En ollut valinnut vaatteita valmiiksi, koska tiedän että minulla on hyviä ja kauniita vaatteita useampikin vaihtoehto, minkä voisin valita. Sopivan kokoisiakin. Mutta jotenkin minulla taas vinksahti päässä kun piti pukeutua, eikä mikään meinannut sopia. Peilikuva heittäytyi todella hankalaksi, ja melkein epätoivon vallassa sovitin ehkä kymmentä erilaista vaihtoehtoa. Jopa kolmet erilaiset rintsikat piti kokeilla, kun oli vääränväriset olkaimet, vääränmallinen selkäosa, selkämakkarat esiin puristavat jne. Näin vain makkaroita ja roikkuvia ruumiinosia peilistä. Lopulta oli pakko vain jättää päälle se mikä oli, koska kello oli niin paljon että oli pakko lähteä. Ilta oli lopulta hyvin hauska ja vaatteessakin oli ihan kiva olla, mutta kyllä minä olin itseeni kamalan pettynyt taas. Miksi minusta on tullut näin tyhmä? 45kg sitten pistin päälleni parista vaihtoehdosta mieluisamman, eikä siitä sen enempää. Nyt peilaan ja olen tyytymätön ja melkein en pääse lähtemään. Ei ole kivaa. Päänuppi typeröi, töitä on vielä paljon. Jotenkin voin tavallaan ymmärtää, että jollakin voi tulla olo, että "en syö enää mitään". Itse en syömättömyyteen ole koskaan ollut taipuvainen, ja onneksi kai niin. Nyt olisi niin saattanut käydä muuten.

Kevätkuulumisia

Kevät se etenee, vaikka juuri tänä aamuna maa olikin valkoinen. Eipä sitä lunta onneksi paljoa tullut kuitenkaan, juuri sen verran että valkoiselta näyttää. Uskomaton ajatus, että parin kuukauden päästä on ihan kesä jo! Kesälomatoiveetkin pitäisi jo esittää pikkuhiljaa. Luultavasti pidän viisi viikkoa lomaa kesäkuun lopusta alkaen, tuskin maltan odottaa!

Minulla on ollut tässä ihan kohtuullisen hyvä vaihe kaiken suhteen. En haluaisi että asia on niin, että jos vaakalukema suostuu pienemmäksi, minulla on hyvä vaihe, ja jos se ei suostu, meneekin huonommin. Vaaka ei saisi määrittää elämääni mitenkään, mutta pakko myöntää, että tässä vaiheessa se hieman kuitenkin näin tekee. Sen asian kanssa on työskenneltävä. Toisaalta olen kuitenkin taipunut siihen ajatukseen, että ehkä minun kannattaa opetella tulemaan vaa'an kanssa toimeen siten, että käyn siinä päivittäin tai lähes päivittäin. Nimittäin kun mietin aikaisempaa elämää, niin aina siinä vaiheessa kun lopetin vaa'alla käymisen siinä pelossa että ei ole pudonnut tai näyttää kenties jopa enemmän, alkoi se alamäki. Siihen lukemaan vaan pitäisi opetella suhtautumaan oikein, juuri niin ettei se määritä kyseisen päivän mielialaa tai sävyä, mutta kuitenkin niin että en salaa pääsisi lihomaan sitten joskus myöhemmin. Vielähän se ei mahdollista ole edes, mutta kyllä minun pitää miettiä elämää tulevaisuudessakin. Mahalaukkuun tuntuu mahtuvan hieman enemmän nykyään, sama aamupala ei enää täytäkään mahaa niin kovasti kuin vaikka pari kuukautta sitten jne. Ja jos vaikkapa koko kesäloman elän siten että syön ihan pieleen, kyllä se lukema saattaa vääräänkin suuntaan heilahtaa.

Vaakalukemasta sen verran, että se on hiukan nyt suostunut alaspäin. Selvästi uuteen alimpaan lukemaan ollaan asetuttu, eikä siitä alaspäin meneminen tunnu käyvän ihan äkkiä. Ehkä nyt kuitenkin uskallan luottaa siihen, että se jossain vaiheessa taas putoaa. Tässä kohtaa vaan on pieni malttamattomuus sen vuoksi, että odotan niin kovasti sitä maagista satasen alitusta, johon ei ole kuin hieman reilu kilo matkaa. Olisi niiiiiin kiva painaa ysillä alkava lukema! Vaikka mitäpä se nyt oikeasti muuttaisi? Mutta tuntuisi se kivalta kuitenkin. Vyötärö on viimeisen kolmen viikon aikana pienentynyt peräti kolme senttiä, eli liikunta taitaa tehota. Sen kanssa ollaan siis päästy jo kaksinumeroiseen lukuun, huhhuh silti kuinka paksu vielä olenkaan!

Liikunnan suhteen pienesti takkuaa siten, että en meinaa keretä liikkumaan niin kuin haluaisin. Viikot menevät hirveällä vauhdilla eteenpäin, ja aina tuntuu olevan jotain, miksi ei kerkeä uimahallille tai jumpalle. Se ärsyttää minua suunnattomasti. Olen miettinyt asiaa, että teenkö itselleni kiireen vai mistä on kyse, mutta joka tapauksessa liian kiireiselle tuntuu. Mutta YRITÄN kovasti keretä liikkumaan riittävästi ja monipuolisesti!

Viime viikkoina on ihmisiä kovasti kiinnostanut se kuinka paljon olen laihtunut. Moni on töissä sitä kysellyt. Olen ottanut sen linjan, että en ole tarkkaa lukemaa kertonut. Kyllä minä ihmisten uteliaisuuden ymmärrän, mutta silti jotenkin se kilokeskeisyys ärsyttää. Enkä halua, että kukaan alkaa tekemään mitään laskutoimituksia, että kuinkas painava se Hilma on ollutkaan. Ja nyt kun paino putoaa näin hirveän hitaasti vielä, tuntuu että jotenkin keräisin paineita sillä itselleni, että niistä kiloista kovasti puhuisin kaikille. Olen kyllä sanonut, että useamman kymmenen kiloa on pudonnut, ja että vyötäröstä yli 30cm on lähtenyt. Se saa riittää. Palautetta on tullut viime aikoina paljon laihtumisesta ja ulkonäöstä. Kyllä minä siitä olen tykännyt, vaikka välillä tuntuu ettei siitä saisi tykätä ja nauttia. Kyllä se minua helpottaa näkemään itseni uudessa valossa, kun saan palautetta. Jostain syystä oma silmä ei näe muutosta niin hyvin, ja välillä tuntuu hirveän lihavalle. Tiedän etten saa tulla riippuvaiseksi toisten kommenteista enkä rakentaa itsetuntoani niiden varaan, mutta kai minusta saa kivalle kuitenkin tuntua, kun palautetta saan?

Mukavaa viikko kaikille lukijoille!

Jumissa

Täällä ollaan, jumissa! Ei ole edes huvittanut kirjoittaa, kun niin meinaa ärsyttää tämä jumittaminen. Paino jopa nousi vajaat pari kiloa tuossa jokunen viikko sitten, vaikka ruokapäiväkirjan mukaan söin ihan hyvin ja oikein. Tiedän kyllä että jumit ovat pitkässä ja isossa pudotuksessa asiaan kuuluvia, mutta sitä oli vaikea kestää, että vaakalukema systemaattisesti nousi pikkuhiljaa parisataa grammaa kerrallaan sen lähes kaksi kiloa.

Tuskastuneena asiaan pidin viime viikolla sellaisen herkuttelu-rilluttelu-viikonlopun, etten sitten vähään aikaan ole sellaista pitänyt! Ja kappas vain, paino todellakin tippui sen seurauksena kaksi kiloa! Minun ajatukseni siis oli, että kehon on pakko olla jotenkin jumissa ja käydä "pienillä kierroksilla", koska kalorimäärä oli oikeasti sellainen, että sillä olisi pitänyt laihtua. Ja tämä kokeilu järkyttää elimistön tasapainoa näytti siis toimivan, kiva niin. Maanantaina palasin hyvään syömiseen, ja toiveena olisi saada sitä painoa alaspäin, mutta tiukassa tuntuu olevan. Tiistaina paino käväisi uudessa alimmassa lukemassa, jonka sitten äkkiä päivitin tuonne seurantasivullekin, mutta nyt ollaan taas puoli kiloa isommassa lukemassa. Todella rasittavaa.

En haluaisi jumia hermoilla enkä sillä stressata, mutta kyllähän se kieltämättä vähän kummalliselle tuntuu, että jos ruoan sekä laatu että määrä ovat kunnossa,  eikä paino siltikään millään tipu! Olen tällä viikolla joka päivä merkannut kaikki syömiseni Kiloklubin ruokapäiväkirjaan todella orjallisesti, jokaista suupalaa myöden. Olen pyrkinyt syömään enemmän kuin 1200kcal, koska sillä ainakin menen jumiin. Vaan ei ole 1400-1500 kaloriakaan auttanut.

Eilen päädyin sitten aloittamaan kokeilun, josta moni puhuu, myös ravitsemusterapeutti. Syödä enemmän rasvaa. Kylmästi pistin oliiviöljyä semmoisenaan vajaan ruokalusikallisen suuhun ja nielaisin. Hyi että oli kamalaa, tänään ostan kyllä miedompaa rypsiöljyä, eilen ei ollut muuta. Rt sanoi, että rasva lähtee rasvalla, kokeillaan nyt sitten sitä. Mutta epäileväinen kyllä olen asian suhteen, koska en mitenkään rasvattomasti syö muutenkaan. Ja kyllä se oikeastaan jopa hirvittää laittaa öljyä semmoisenaan suuhun, kun kuitenkin periaatteessa aina on toitotettu sitä vähärasvaisuutta laihduttajilla. Mutta saapa nähdä nyt sitten.

Liikuntaa olen lisännyt kovasti. Olen nyt käynyt pilateksessa parin viikon ajan, ja sitä aion jatkaa. Puolet tunnista on putkirullausta, joka on ihan mielettömän mahtavaa kehonhuoltoa. Kivuliasta vähän, mutta tekee kuitenkin tosi hyvää. Vesijuoksemassa olen myös käynyt säännöllisesti. Pari kertaa kävin hiihtämässä vielä kun oli keliä, mutta se taitaa tältä erää olla loppu. Liikunnan lisäys voi olla yksi syy siihen miksi paino hetkellisesti nousi, mutta luulisi ettei sekään nyt oikeasti kovin pitkään jaksa sitä painon putoamista vastustaa! Luulisi päinvastoin että jossain vaiheessa se alkaisi TUKEA sitä laihtumista, toivoisin ainakin.

Noh, se siitä. En minä mitenkään hirveän ahdistunut tästä ole, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei yhtään häiritse. Mutta eiköhän tästä jossain vaiheessa eteenpäinkin päästä. Tsemppiä kaikille pudottelijoille ja etenkin jumittajille, ja hyvää viikonloppua!

Ajatuksia laihtumisesta ja itsestä

On tullut pidettyä taukoa kirjoittamisesta, vaikka toisaalta mielessä on ollut paljonkin asioita, joista voisi ja ehkä kannattaisikin kirjoittaa. Kannattaisi siksi, että kirjoittamalla usein tuntuu että asioihin saa jotenkin uudenlaista perspektiiviä, ja jotkin solmut jopa saattavat aueta sormien purkaessa ajatuksia näppäimistölle. Viime aikoina ajatukset ovat kuitenkin tuntuneet niin sekavilta, että on tuntunut vaikealta aloittaa, enkä nytkään yhtään osaa sanoa että osaanko sanoa yhtään mitään. Että semmoista. Yritän kuitenkin.

Minulla on ollut ristiriitainen olo itseni kanssa. Kun päädyin hakeutumaan lääkärille ensimmäisen kerran juttelemaan lihavuusleikkauksesta, ajattelin mielestäni pelkästään terveysasiaa. Tottakai sitä on ulkonäköäkin täytynyt miettiä, mutta kuitenkin suurin syy oli huoli terveydestä. Olen yrittänyt säilyttää kirkkaana mielessäni tuon tavoitteen, eli terveempi ja kevyempi elämä. Mutta jotenkin se on matkan aikana vaikeutunut, ja syitä lienee useampia. Ja valitettavasti ajatusten kääntyessä enemmän koskemaan nimenomaan ulkonäöllisiä asioita, koko homma vaikeutuu. Tyytymättömyys ja kärsimättömyys nostavat päätään. Samoin se, että tavoitteeksi nouseekin vaakalukeman pieneneminen ennemmin kuin hyvä ja laadukas syöminen ja hyvinvointi, aiheuttaa tyytymättömyyttä ja hätäilyä.

Minulla on hyvin kaksijakoinen olo. Tietenkin tässä ollaan pyrkimässä pienempään painoon, eihän tässä muuten olisi järkeä. Mutta kuitenkaan minun ei saisi tuijottaa sitä liikaa, alkaa elää laihduttamista ja vaakaa varten. Eikä varsinkaan vertailla omaa laihtumistani toisten leikattujen tai yhtään kenenkään laihtumiseen. Ja tästä päästään ehkäpä jopa suurimpaan ongelmaan, joka on yhtä aikaa valtava voimavara ja toisaalta huomiota väärään suuntaan vievä voima; vertaistuki. Vertaistuki on tietysti hyväksi ja ihan korvaamaton asia. Mutta se että näissä vertaistukiryhmissä hehkutetaan laihtumistulosta, viikkopudotusten suuruutta, ennen kaikkea nopeaa pudotusta jne., sekin saa aikaan tyytymättömyyttä, kärsimättömyyttä ja ajatusten karkaamista pois oleellisesta, eli terveemmästä tulevaisuudesta. Koen olevani hirveän herkkä sille, että minuun tavallaan tarttuu toisten ihmisten tunnetilat ja mielialat, etenkin negatiivisessa mielessä. Unohdan sen, että minulla on oikeasti ihan oma tavoite ja suunnitelma, jonka tiedän toimivan kuten pitääkin, pikku hiljaa. Hätäännyn kun minunkin painoni on jumissa jo ties kuinka monetta viikkoa, huolestun kun ihmiset esittävät eriäviä mielipiteitä ja hehkuttavat erilaisia asioita. Vahingossa unohdan, että on kyse paljon enemmästä kuin siitä että vaatekoko pienenee koko ajan ja että saan kehuja laihtumisesta. Ja että oikeastaan ei ole ollenkaan kyse siitä mitä peili sanoo.

Peilistä päästään "ongelman" yhteen osa-alueeseen, joka liittyy ulkonäköön. Yksi bloggari on tästä aiheesta kirjoittanut, ja minäkin olen saanut uutta näkökulmaa kovasti hänen teksteistään.. Mutta helppo asia tämä "peili-asia" ei minulle ole. Hyppään ihan nyt edellisestä kappaleesta pois, enkä tiedä kunnolla miten nämä kaikki asiat keskenään linkittyvät, mutta kunhan kirjoitan.

Minua on aina sanottu kauniiksi, olivat kilot mitä hyvänsä. Mutta tosiasiassa se on ihan sama miksi minua on sanottu, en tiedä mitä itse ajattelen tai olen ajatellut. Olen kai ajatellut, että olen "yllättävän kaunis lihavaksi naiseksi". Ja tyytynyt siihen. Huonomminkin voisi olla. Ja että ulkoinen kauneus ei ole pääasia elämässä. Että olen pääasiassa "näkymätön", tai korkeintaan pistän silmään negatiivisessa mielessä tyyliin "onpa lihava nainen". Tai positiivisella hetkellä että "onpa lihava nainen kuitenkin laittautunut nätisti". Mielestäni olin hyväksynyt ulkonäköni. Toisinaan yllätyin peilikuvaani positiivisestikin, kun vaikkapa lähdettiin kavereiden kanssa iltaa viettämään ja laittauduttiin huolella. Mutta nyt minä olen jotenkin hukassa omien ulkonäköäni koskevien odotusten ja tunteiden, sekä todellisuuden kanssa. Minun on hirveän vaikea kestää ja hyväksyä sitä mitä olen nyt. Tai sitä minkälaiseksi tunnen oloni ja minkälaiselta silti, vieläkin näytän.

Tiedostan kyllä sen, että minun silmäni eivät nyt vain vielä näe kunnolla muuttuvaa itseäni. Olin tottunut olemaan hirveän iso, ja nyt kuva on vieras. Olo on keventynyt paljon, ja siitä seuraa iso ristiriita peilikuvan kanssa, joka näyttää edelleen hirveän isolle. Ja tiedän että ehkä katson itseäni ankaralla silmällä. Järki sanoo kaikenlaista, mutta silti tuntuu hankalalle. Hetkellisesti tunnen olevani supernaisellinen ja melkein ihana, keimailen miehellenikin... kunnes näen vilauksen itsestäni peilistä ja kauhistun, että mitä oikein kuvittelin itsestäni??!! Ja tavallaan tätä omituista tunnetta tämän asian ympärillä melkein pahentaa se, että saan hirveästi palautetta siitä, että näytän hyvältä. "Luulette vaan, näkisittepä minut oikeasti." "Joopajoo, no kai nyt siihen (entiseen siis) verrattuna ehkä näytänkin." Minä en siis usko oikeasti näyttäväni hyvälle. Ja toisaalta, miksi ihmeessä sillä on edes mitään merkitystä, jos kerran olin hyväksynyt ulkonäköni jo silloin isona, ja kun kuitenkin todennäköisesti ihminen näyttää joka tapauksessa kauniimmalta pienentyessään, kun ei enää näytä siltä että on poksahtamassa??? Mikä minua oikein vaivaa tässä asiassa???

No niin. Tältä erää sain purettua ulos itsestäni tämän verran. Luulen että lueskelen omaa tekstiäni pariin kertaan ja yritän ymmärtää itseäni lisää, ja ehkä yritän antaa armoakin itselleni. Eihän tässä kiire ole tämänkään asian kanssa, oikeasti. Jos herää sinulla lukijallani ajatuksia tästä, niin kovin kovin kiitollinen olen kommenteistasi!

Tavoite

Minä olen ollut hirveän varovainen asettamaan mitään tavoitteita laihtumiselleni. Yleensä ajattelen vain seuraavaa numeroa vaa'assa. Kyllä minä tiedän mitä haluaisin, mutta epäonnistumisen pelko on aiheuttanut sen, että olen ollut varovainen isompien tavoitteiden asettamisessa. Se että joskus aikaisemminkin elämässäni laihdutin ison määrän, ja suurieleisesti vannoin ettei se koskaan tulisi takaisin, ja sitten tulikin, on pistänyt nöyräksi. En ole uskaltanut miettiä tulevaa, vaan päivä ja kilo kerrallaan katsonut eteenpäin.

Minulla on kuitenkin pieni, tai oikeastaan aika iso haave. Se syntyi muutama vuosi sitten, kun yksi hyvä ystäväni oli nähnyt unen, jossa minä olin laihtunut 60kg. Kertoi minulle sitä innoissaan, ja minä oikeastaan vähän pahastuin siitä. En ollut tuolloin edes ajatellut mitään leikkauksia, todellakaan, ja olin juuri lihonut aikaisemmin laihdutut kymmenet kilot korkojen kera takaisin. Ärsytti, miksi sen piti katsoa edes tuommoista unta! Tokaisin että no olisin aika hoikka sitten kyllä, vaikka salaa mielessä mietin, että en nyt niin hirveän hoikka edes olisi. Harmitti vietävästi.

Nyt tämän prosessin kuluessa tuo kaverin uni on tullut monta kertaa mieleen. Juteltiinkin siitä. Että mitä jos se olisikin ollut enneuni?! No, pitkään on tuntunut siltä, että en IKINÄ voi semmoista määrää laihtua. Mitenkään, millään konstilla. Enkä ole osannut tavoitettani määritellä. Nyt kuitenkin, kun pudotukseni viime viikolla rikkoi -40kg:n rajan, olen hiukan miettinyt tuota asiaa. Se että tuohon -60kg:n rajapyykkiin jäljelläoleva matka alkaakin nyt jo ykkösellä, saakin sen näyttämään siltä, että se ehkä voisikin olla saavutettavissa.

Olenkin nyt päättänyt, että minun tavoitteeni on -60kg, jolloin olisin 85-kiloinen jossain vaiheessa. Onhan sekin vielä naiselle iso kilomäärä, mutta minä olen kyllä jo melkein hoikka tuossa painossa. Tai ainakin ennen olin. Muistaakseni. Matkaa olisi siihen tällä hetkellä 19kg. Se tarkoittaa, että jos painoni putoaisi nyt vaikka 2kg kuukaudessa, vielä tämän vuoden lopulla olisin tavoitteessani. Ei minulla kiire ole, mutta toisaalta 2kg kuukaudessa on aika realistista näin ensimmäisenä vuotena leikkauksen jälkeen. Ajatus on kutkuttava, oikeastaan todella kutkuttava!

Ihan pienesti jännittää painaa julkaise-nappia. Se että kerron tämän tavoitteeni, saa minut hieman taikauskoiseski, jos en sitten pystykään siihen, kun kerroin sen? Ei, kyllä minä haluan uskoa. Nyt minulla on välineet ja keinot, joilla se on mahdollista. Yritän uskoa sen!

Sisätautilääkärin kontrolli ja flunssan potemista

Täällä ollaan flunssan kourissa sairaslomalla kotosalla. En ole mitenkään ihan hirveän kipeä, mutta kuitenkin sen verran etten työkuntoinen ole. Olenkin ollut pitkän aikaa terve, poskiontelotulehduksetkin ovat pysyneet poissa. Todennäköisesti nyt tulehdusta kehittelee, mutta onneksi hoituvat sarvikuonokannu-huuhteluilla nykyään. Täytyy vain ahkerasti nyt huuhdella ettei pääse pahaksi.

Minulla oli eilen sisätautilääkärin kontrolli. Kirurgin kontrollihan oli kuukausi sitten, eli aika lähekkäin nämä olivat. Verikokeissa oli kuitenkin tapahtunut tuossakin ajassa muutoksia, ja pelkästään positiivisia muutoksia. En voi uskoa, että hemoglobiinini oli nyt 122! Se ei ole vuosikausiin ollut noin hyvä. Muutama vuosi sitten sitä yritettiin nostaa vaikka millä, vaan ei auttaneet mitkään rautavalmisteet. Jostain syystä nyt rauta näyttää imeytyvän, mikä on tietenkin kerrassaan mahtava juttu. Labrat olivat muutenkin hyvät, sain kehuja albumiiniarvosta, joka kuvaa ruokavalion koostumusta proteiinin osalta, eli saan ruokavaliostani reippaasti tarvitsemani proteiinin. Arvo oli myös noussut kuukauden takaisesta. Samoin b12-vitamiiniarvoa lääkäri suorastaan ihmetteli, pääasiasiallisesti kasvissyöjällä se kun voisi senkin vuoksi olla matala. Se oli suorastaan korkea minulla. Sleeve leikkaustapanahan ei välttämättä vaikutakaan tuohon arvoon, ja toisaalta muutokset tulevat viiveellä, joten vuosikontrollissa sitten nähdään ehkä todelliset muutokset. Mutta kaikinpuolin hyvin siis asiat. Painonpudotukseenkin lääkäri oli tyytyväinen, vaikka itse hieman olen tyytymätön. Paino tuppaa olemaan jumissa vähän koko ajan. Järki kyllä sanoo ettei hätää ole, mutta välillä kun kuulen muiden hurjista pudotuksista, alkaa harmittaa. Vaikka ei pitäisi vertailla. Minä tiedän syöväni hyvin ja oikein, ja tavoitteeni on välttää roikkoleikkaukset, joten hidas pudotus on oikeasti pelkästään hyvä asia.

Tilasin taannoi Halensilta muutaman uuden vaatteen, jotka saapuivat eilen. Olen niin onnellinen, että vaatekokoni ihan oikeasti näyttää pienentyneen  lähes "normaalien ihmisten kokoihin", koska kaikki olivat kokoa 44/46, ja oikein hyvän kokoisia. Vaatekokoni kuitenkin oli 54 pitkän aikaa. Uusi toppatakkini on kokoa 44, ja kaapissa on pienempikin odottamassa ensi talvea. Olen ihan käsittämättömän onnelinen tuosta muutoksesta! <3

Tajusin tässä juurikin eilen semmoisenkin asian, mitä en ole huomannut ajatella. Että vaikka leikkauksen jälkeen painoni ei putoaisi kuin sen 12kg minkä nyt on pudonnut, niin kyllähän leikkauksen ansiota on myös se, että en liho takaisin ene-kuureilla pudottamiani kiloja. Jos minua ei olisi leikattu, olisin aivan saletisti lihonut kaikki ene-kilot takaisin jossain vaiheessa, luultavasti siihen ei olisi mennyt kauaakaan. Tämä oivallus sai minut jotenkin tajuamaan näin jälkikäteen sen, että ei olisi kannattanut hätäillä ja hermoilla silloin prosessin "odotteluvaiheessa", kun tuntui että mitään ei tapahdu eikä leikkausaikaa tule. Nyt huomaan, että hukkaan se aika ei ole missään nimessä mennyt. Ja olen erittäin iloinen siitä että jaksoin eneillä sen yhden ylimäärisenkin kuukauden ja siten olen lähempänä tavoitettani. :)

Iloinen huomio

Yhtäkkiä tajusin, että minulla ei ole ollut mitään mielitekoja tässä viime aikoina. Tai no, epäterveellisiä tai jollain tapaa huonoja mielitekoja siis. Illalla on saattanut kyllä tulla olo, että tekeepä mieli syödä appelsiini. Eli ihan suotavakin mieliteko siis. Mutta tajusin, että esim. tällä viikolla en ole syönyt mitään muuta ns. ylimääräistä ja tarpeetonta, kuin yhden piparin kahvin kanssa yhtenä päivänä. Sitäkään ei tehnyt erityisesti mieli, ajattelin vain että saattaisi maistua hyvälle kahvin kanssa. Ei edes maistunut. Mutta siis se miksi tästä asiasta nyt mainitsen, on se että minä olen ennen ollut täysin mielitekojeni orja ja niiden vietävissä. Se oli oikeasti niin hurjaa, että monesti mietinkin, että miten muka jaksan loppuelämäni taistella mielitekoja vastaan, kun sen pakkosaada-tunteen saattoi sytyttää mikä tahansa ärsyke, televisiomainos, kuva lehdessä, netissä, tuoksu, muisto.. ihan mikä tahansa. Nyt tuntuukin siis ihan mahtavalle ja vapautuneelle, kun ei tarvitse enää ruokahimojen ja mielitekojen perässä juosta.

Syöminen on sujunut muutenkin aika hyvin ja kivuttomasti nyt. Arkirutiini on selvästi muodostunut, ja homma toimii. Viikonloput vaativat huomiota ja suunnittelua kyllä vielä, mutta eivät nekään ihan pielessä ole, todellakaan. Olen tällä viikolla merkinnyt syömiseni Kiloklubin ruokapäiväkirjaan, ja ihan hyvältä näyttää senkin mukaan. Kalorimäärät liikkuvat 1000-1400 paikkeilla. Herkästi voisi vähemmäksikin jäädä, mutta aktiivisesti pyrin siihen, etten liian pieneen totuttaisi elimistöäni. Paino tippuilee hyvin hitaasti mielestäni, mutta toisaalta kolme kuukautta leikkauksesta ja -12kg, eihän se ihan huono ole. Ja järki sanoo, että painon on yksinkertaisesti pakko tippua jossain vaiheessa lisää näillä syömisillä, vaikka jumittaisikin välillä.

Kummallinen, vieras keho

Minulle on viime viikkoina tullut ihmeellinen olo oman kehoni suhteen. Se ei tunnu omalta. Eikä oikein hyvältäkään. Minulla on hankala olo etenkin selässä, sekä ylä- että alaselässä. Kädetkin tuntuvat kummallisilta, ja jalatkin. Eli siis toisinsanottuna koko kroppa on outo. Tuntuu kuin kiristäisi jostain sisältä, ja kun venyttelee, tuntuu että olen kankea koppura, eikä joustoa meinaa löytyä jäsenistä. Venyttely ikäänkuin helpottaa oloa, mutta toisaalta helposti vähän satutankin itseäni, eli hirveän hellävaraisesti pitäisi venytellä, ja silti siitäkin kipeytyy lihakset. Olen ottanut jokapäiväiseksi rutiiniksi pari liikettä, joilla pitäisi kehon ja erityisesti selkärangan liikkuvuutta parantaa. En tiedä liikkeiden nimiä, jos löydän jotain tietoa niistä, linkitän myöhemmin. Pilateksessa joskus olen ne oppinut. Toinen jossa selkää kierretään, tuntui alkuun ihan hirveältä, olin kuin puupökkelö. Nyt joustaa hiukan paremmin jo. Mutta mitä tämä oikein on???

Vaikka olen ollut pitkään, ja tavallaan ainakin jonkin verran lihava, olen ennen ollut vahva. Lihaskunto on ollut hyvä, ja kehittynyt helposti. Olen myös melko notkea. Mutta nämä ovat nyt jotenkin ihan muuttuneet. Enkä oikein tunne itseäni. Käsivarret on ohentuneet ihan hirveästi, suorastaan tulee mielen että ovatko ne kuihtuneet sittenkin, niin kuin työkaveri sanoi?! Toki allien puolella on mahtava roikko tuomassa massaa, mutta sepä se, minulla on ollut ennen lihasta käsissä. Ihan kunnon habakin joskus. Vaan ei ole enää.

Juttelin tästä asiasta ja kummasta tunteesta kehossani erään tuttava-lääkärin kanssa. Hänellä on fysioterapeuttitausta ja pitkä työ lääkärinäkin kuntoutuksen parissa, joten ymmärtää kehon juttuja melkoisen hyvin. Hän oli sitä mieltä, että iso painonpudotus suhteellisen nopeasti (todellakin suhteellisen, koska eihän tämä minulla kovin nopeaa ole ollut verrattuna joihinkin toisiin, mutta eihän minun kehoni sitä tiedä!) saattaa hyvinkin aiheuttaa tämmöistä. Kehon painopiste on muuttunut kovasti, ja toisaalta lihakseni eivät saa enää harjoitusta jokapäiväisestä olemisesta niin kuin ennen. En ollut niin tajunnut ajatellakaan sitä, että 40kg painavemman kehon kannattelu ja liikuttelu on todellakin itsessään jo harjoitusta lihaksille. Eli tietyllä tapaa minun kehoni ja lihakseni ovatkin nyt hieman kuihtuneet!

Ongelma on se, että liikunta tuntuu äkkiä liian raskaalta, ja on ikäänkuin shokki koko kropalleni. Oksettaa, pyörryttää, lihaksiin sattuu, joka paikka on hirveän kipeä ja kankea. Tämä tuttu lääkäri selitti minulle, kuinka tärkeää olisi nyt malttaa aloittaa riittävän rauhallisella liikunnalla, MUTTA riittävän useilla toistoilla. Yksi kerta viikossa aiheuttaa vain shokin, kaksi kertaa viikossa ehkä saattaa ylläpitää kuntoa, mutta vähintään kolme kertaa viikossa pitäisi olla liikuntaa, että kunto voisi millään tavalla kehittyä. Ja todella liikunnan pitäisi olla semmoista, että se asteittain sitten voisi muuttua rankemmaksi kun kunto kehittyy, eikä niin että koko kroppa on lukossa samantien, eikä viikkoon voi tehdä siksi mitään.

Eli siis. Jokapäiväiset liikkeet ja venyttelyt. Ne yritän nyt ihan oikeasti sisäistää. Jos saisin pikkuhiljaa vahvistettua kehoani. Ja vesijuoksu siihen rinnalle, eikä ole PAKKO väkisin sitä tuntia jaksaa, jos tuntuu jo 45 minuutin kohdalla rankalta. Ja body pumppi, tarpeeksi kevyillä painoilla, vaikka olisikin salin kevyimmät. Luulen että se tunti olisi minulle ihan tehokasta liikuntaa ihan ilman painojakin!

Kommentteja laihtumisesta

No nyt on alkanut pikkuhiljaa tulla kommentteja pienentymisestä. Eihän siihen paljoa tarvittu, kohta 40kg pudoteltu! :P No joo, on niitäkin ollut, jotka huomasi heti kun olin muutaman kilon laihtunut, mutta yllättävän sokeita ihmiset on olleet, tai sitten muusta syystä hiljaa. Luulen että osa ajattelee että se voi olla minulle noloa että kommentoidaan painoa, ja varmasti on niitäkin, jotka ovat kateellisia. Nyt perjantaina sain kyllä malliesimerkin kateellisesta kommentista. Työkaveri ihmetteli, mitä minulle on tapahtunut kun olen niin kuihtunut! Kuulemma "ihan kuihtunut" olen. Just joo!!! Ärsyynnyin, toisaalta huvitti. Ko henkilö on itse pahemman luokan jojoilija, ja tällä hetkellä siinä vaiheessa että on upean ison pudotuksensa lihonut kokonaan takaisin. En kertonut leikkauksesta, kerroin että olen 1,5 vuotta aktiivisesti painoa pudotellut, olemalla alkuun 5:2-dietillä ja sitten kolme kertaa kuukauden pussikuurilla. En kertonut leikkauksesta, en vain halua jakaa sitä kaikkien kanssa.

Toiselta työkaverilta kuulin hieman myöhemmin huomattavasti kivemman kommentin, hänen mielestään olen "elinvoimaisen näköinen". Haluaisin enemmän uskoa tähän kommenttiin. Ja enemmän elinvoimaiselta minusta tuntuu, kuin kuihtuneelta. Mutta en minä toisaalta ihan hirveästi mitään kommentteja edes haluaisi. Toisaalta se häiritseekin, kun tiedän nyt että kaikki näkevät minusta heti, että olen laihtunut. Sen myötä on enemmän väliä sillä mitä minulla on päällä ja miltä näytän, ja varsinkin sillä mitä syön. Ja mahdollisimman huomaamattomasti ja vähäeleisesti haluaisin syömisen esim. töissä hoitaa. Ja sehän tällä parin desin mahalaukulla onkin kauhean helppoa. Useimmiten kyllä syön yksin toisessa toimipisteessä, ja silloin minulla on minirasioissa kunnon ruokaa mukana, mutta perjantaisin olen muiden kanssa, enkä kehtaa pikkuannoksiani syödä. Siellä olen päätynyt ratkaisemaan asian syömällä proteiinijogurtin, jonka juuri ja juuri jaksan syödä, kun en liian äkkiä hotkaise.

Tämä viikko on mennyt kaikinpuolin mukavasti noin niinkuin elämäntapojen suhteen. Palasin hyvään syömiseen, ja se näkyy heti vaa'alla. Paino putosi 1,5kg ihan parissa päivässä! Huomaan että hyvä syöminen on arkena minulle huomattavasti helpompaa kuin lomalla, eli siinä suhteessa olen ihan niin kuin ennen leikkaustakin. Vaikka viikonloppusyöminenkin on toki hirveästi muuttunut entiseen verrattuna. Unohdan vain hirveän helposti juomisen ja etenkin maitotuotteet vapaalla ollessa, ja jotenkin äkkiä laatukin syömisissä hieman heikkenee. Toisaalta elämä nyt on pääasiassa arkea, joten hyvä että ainakin se syömisen suhteen sujuu.

Liikunnan suhteen ollaan nyt tilanteessa, että alan olla uudelleen koukuttunut vesijuoksuun, vaikka välissä olikin taukoa. Tällä viikolla kävin kaksi kertaa tunnin vesijuoksemassa, ja löysimpä uimahallista juoksua tehostamaan vesijuoksukäsineetkin. Tehostusta tuli vain vähän liikaakin, tänään iski melkoinen heikotus pukuhuoneessa. Enkä mitään ole sitten oikein jaksanutkaan sen jälkeen. Ja uskon että ihan oikeasti se oli
niiden käsineiden syy, koska en ole ennen tunnin vesijuoksusta niin hajalla ollut, ja kyllähän käsissä oli ihan erilainen olo kuin aikaisemmin. Kestävyyttä toivoisinkin kovasti lisää liikuntaan, meinaa olla niin että se tunti on minulle vähän liikaa, jos teho on yhtään kova. Bodypumpista on joulutauon vuoksi ollut taukoa, vähän jännittää kuinka sen tunnin taas kestääkään tiistaina. Vaan pakko se on yrittää, vaikka ei pelkästään kivaa olekaan. Jospa se kunto siitä pikkuhiljaa kasvaisi.

Kontrollilabroja ja ajatuksia

Ihanaa uutta vuotta kaikille lukijoilleni! :) Vasta tänään palasin normiarkeen ja töihin, sain viettää pitkän joululoman. Ja se teki kyllä hyvää, vaikka toki alkukankeutta töiden aloittamiseenkin liittyy enemmän pidemmän loman jälkeen. Mutta eiköhän se tästä taas.

Viime viikolla oli siis kirurgin kontrolli. Sinänsä kontrolli olisi voinut aivan yhtä hyvin olla pelkkä soittoaika, sillä olin vastaanotolla kokonaista seitsemän minuuttia. Jotenkin olisin itse ajatellut, että tässä alkuvaiheessa kirurgi olisi vaikkapa riisuttanut paidan pois ja katsonut ja ehkä tunnustellutkin mahan, vaan ei. Vaakan kautta tuoliin ja muutama kysymys, ja sen jälkeen pihalle. Ehkä jos jotain ongelmaa olisi ollut, olisi mennyt pidempään. Minulla kaikki on hyvin. Kaikki muut labrat olivat erinomaisen hyvät, mutta se minun ikimatala hemoglobiini on tietenkin edelleen aneeminen, MUTTA jopa se oli muutaman pykälän noussut, ollen nyt 113. Hyvähän se ei tosiaan ole edelleenkään, mutta erikoista on se että oli noussut, koska sitä en ole millään saanut aikaisemmin nousemaan, vaikka on kokeiltu kaikki mahdolliset tavalliset rautavalmisteet. Joten hyvillä mielin eteenpäin.

Ruokavalion palautus normaaliin on sujunut hyvin. Suklaat loppuivat viimein ja nyt on viisi päivää mennyt ilman sellaisia herkkuja. Eikä mitään kiusauksia ostaa lisää ole ollut edes, joten en jäänyt mitenkään koukkuun. Enemmän kai siitä tulee äkkiä vähän tapa, että pitää jotain makeaa saada ruuan jälkeen hetken päästä. Herkuksi on nyt ollut hedelmärahkaa, kuivattuja luumuja (tykkään niistä oikeasti!) ja Pirkan sokeritonta salmiakkia (joka sisältää muuten älyttömästi kuituja!). Eli herkkuja joista on suorastaan hyötyäkin, ekasta proteiinin saannin ja jälkimmäisistä vatsantoiminnan kannalta.

Tuo edellinen tekstini sai jonkun anonyymin näkemään minut leikkauksen jälkeiseen elämään sitoutumattomana. Se järkytti minua jotenkin. Mutta ihan hyvällä tapaa. Jouduin miettimään asiaa ihan oikeasti, että kuinka sitoutunut asiaan olen. Ja kyllä, minä olen. Olen tehnyt paljon muutoksia, joiden on tarkoitus olla pysyviä, ja suunnitellut ruokavaliotani eteenpäin, tehnyt laskelmia proteiinin määrään liittyen, tutkinut syömisteni kokonaiskalorimääriä jne. Ruokarytmini on täydellinen, syön 2-3 tunnin välein, syön aina pieniä annoksia, juon ruokailujen välissä mahdollisimman paljon, olen ottanut nestemäiset maitotuotteet säännölliseen käyttöön vaikken ennen juonut ollenkaan maitoa enkä piimää, olen vaihtanut margariinin laadukkaampaan ja rasvaisempaan, syön proteiinia vähintään 60-80g/vrk, olen vaihtanut juuston Polarin 5% ja runsasproteiiniseen, syön vain täysjyväpastaa ja -riisiä jne. Ja pyrin lisäämään vihannesten ja hedelmien määrää ruokavaliossani pikkuhiljaa, nyt kun se mahalleni jo hyvin sopivat, eikä kalorimäärä jää ihan liian pieneksi, vaikka söisin salaattiateriankin välillä. Joten, jos näiden lisäksi jouluna söin suklaata, nautin punaviiniä ja vaihdoin hetkeksi juuston Oltermanniin, sekä sukulaisten ja ystävien luona kyläillessä söin hieman leivonnaisia, se ei mielestäni tee minusta leikkaukseen sitoutumatonta! Eikä myöskään kirurgin ja ravitsemusterapeutin mielestä.

Mutta siinä anonyymi on kyllä oikeassa, että siihen leikkauksen jälkeiseen elämään kyllä pitää sitoutua ihan itse. Jos jatkaisin näillä joulunajan elämäntavoilla, painoni putoaisi kyllä varmaan pidemmän päälle hieman, mutta todella hitaasti. Olen laskenut, että hyvä syömiseni on lähes aina n. 1200kcal/vrk. Jos siihen lisätään suklaata, viiniä ja vaikkapa joku leivonnainen ja rasvaisempi juusto, kalorimäärä nouseekin niin paljon, että ollaan ihan siinä peruskulutuksessa. Eli kyllä tässä on konkretisoitunut se, että loppujen lopuksi ainoastaan niillä omilla valinnoilla on merkitystä. Vaikka leikkaus helpottaa poistaen mahdollisuuden ahmia isoja määriä ruokaa, niin pelkästään leikkauksella ei kuitenkaan kovin paljon laihdu. Tai ainakin sleeven kohdalla näin tuntuu olevan, varmasti pidemmän päälle myös ohitusleikkauksen kohdalla.