Joulunajan kuulumisia

Melko varmasti vuoden viimeinen postaus oisi tässä nyt sitten. Aika on kiitänyt, ja toisaalta en tajua että leikkauksesta on vasta vähän yli kaksi kuukautta, tuntuu kuin kaikki olisi ollut näin jo vaikka kuinka pitkään. Eli kutistetun mahan kanssa ollaan opittu hyvin tulemaan toimeen, joulunakin. Lienee ensimmäinen joulu ikinä, kun paino ei ole noussut, herkuttelusta huolimatta.

Syömiset sujuvat, mutta pakko myöntää, että laatu on ihan poskellaan tällä hetkellä. Ja siksi paino ei myöskään ole pudonnut. Suklaata, juustoja, viiniä ja muita herkkuja, niitä on mahtunut minunkin ruokavaliooni. Määrät ovat tietenkin kerrallaan melko pieniä, mutta toisaalta eipä suklaata kovin paljon tarvitse syödä, kun jo kalorimäärä on semmoinen ettei laihdu. Eli tiedossa on, mitä pitää muuttaa ruokavaliossa viimeistään ensi viikolla. Aion suklaan suhteen tehdä ihan totaalistopin, koska jostain syystä pystyn sitä syömään melko paljon suhteessa muuhun syömiseeni, ja jään siihen helposti jotenkin "koukkuun". Eli kun joulusuklaat on kotoa syöty, alkaa suklaalakko, joka kestää sitten sopivaksi katsomani ajan. Ja samoin juuston suhteen siirryn takaisin Polarin 5% juustoon. Ja muutenkin tiedän kyllä pystyväni syömään tarkemmin.

Huomenna otetaan ensimmäiset kontrollilabrat, ja perjantaina on kirurgin kontrolli. Vähän on semmoinen olo, että oisi tietty kivempi mennä jos oisi paino pudonnut rt:n käynnistä, mutta näillä nyt mennään. Tiedän että paino väistämättä alkaa taas tippua, kun syöminen normalisoituu. Kukaan tuskin voi syödä suklaata joka päivä joka välissä ja laihtua silti. Ohitusleikattuna en ehkä pystyisi suklaata syömäänkään, mutta en kadu sitä että halusin sleeven. Kyllä minä osaan syödä järkevästi ja pitää huolen määristä, ja toisaalta tuntuu mukavalle että pystyn lähes kaikkea kuitenkin syömään pieniä määriä.

Joopa joo, lääkärikäynnin jälkeen sitten vaikka lisää. Mukavia viimeisiä vuoden 2014 päiviä kaikille lukijoille!

Edistyskuvia

Päädyin sittenkin vinkumaan miestä ottamaan kuvia jo heti tänään. Eli uudet edistyskuvat täältä. Ensimmäisenä pistää silmään kainalotissit, jotka on selvästi kasvaneet, ei kiva!!! Löysän nahan ja roikon määrä kehossa on selvästi lisääntynyt, pitäisi asetella itsensä jotenkin paremmin! Yllättävän vähän eroa kymmenen kiloa sitten otettuun kuvaan, hyvällä tahdolla vähän jaloista löydän hoikistumista. Muuten tämän päivän kuvat näyttävät melkein huonommilta kuin viimeksi, ihmeellisen vinoltakin vaikutan. No mutta, tässä mennään kuitenkin. Kokonaisuudessaan muutosta on toki tapahtunut, ja vielähän sitä ylipainoa on montakymmentä kiloa, joten ei tässä ihan hoikkia voida olla. Jospa ensi keväänä sitten saisi ottaa taas uusia kuvia, ja niissä olisi sitten kunnolla muutosta!

Ensimmäinen ravitsemusterapeutin kontrolli

Eilen oli kahden kuukauden kontrolli ravitsemusterapeutilla. Ihan mukava käynti oli, ja pääasiassa sain hyvää palautetta syömisistäni ja painonpudotuksestakin. Virallinen merkintä kahden kuukauden painonpudotukseksi oli sairaalan papereihin 9kg. Siitäkin sain kehuja, vaikka itsestä välillä tuntuukin kovin vaatimattomalle pudotus, jos alkaa vertaamaan joidenkin ohitusleikattujen pudotuksiin. Tiedän ettei pidä vertailla, ja että tuo pudotustahti on oikein hyvä, mutta välillä iskee tunne, että harmittaa hidas tippuminen.

Pientä viilausta ruokavalioon tuli. Hyvien rasvojen määrää pitäisi lisätä ottamalla rasvaisempi levite käyttöön, Minilättaa kun olen aikaisemmin käyttänyt. Ostin samantien rasvaisemman, eihän tuota asiaa vaikea ole korjata käytännössä, jos vain saa mielen uskomaan että on tarpeellista syödä ENEMMÄN rasvaa. Toinen oli maitotuotteet, eli niiden säännöllinen hieman runsaampi käyttö kuulemma olisi hyödyllistä. Lupasin  yrittää, vaikkeen ihan varma ole, että uskonko että pitäisi aikuisen 6dl nestemäisiä maitovalmisteita käyttää, vaikka siis proteiinimäärä olisi muutenkin riittävä, söisi kalsium- ja d-vitamiinilisää jne. Mutta joo, eiköhän sitä piimää voi ruokavalioon lisätä, hyvältähän se mahassa tuntuu.

Seuraava kontrolli on kirurgin kontrolli, ja se on tammikuun alussa. Labratulokset kiinnostavat eniten, niitä varten on aika labraan varattuna 30.12.

Kävin eilen kolmannen kerran bodypumpissa. Olen ensimmäisen kerran jälkeen lisännyt painoja lähes kaikkiin liikkeisiin, ja sen kyllä huomasi. Aika tuskallinen tunti oli. Päässä heitti lähes kaikkien sarjojen lopussa, mutta sitkeästi tein kuitenkin. Mutta mitään varsinaista liikunnan iloa en kyllä ole tuosta vielä saanut, olen tunnin jälkeen ihan hajalla, vaikka edelleen teen huomattavasti pienemmillä painoilla kuin suurin osa. Täytyisi yrittää jaksaa uskoa siihen että ne voimat lisääntyvät ja että rasituksensietokin paranisi. Ei ole kivaa kun silmissä pimenee niin helposti.

Edistymiskuviakin saisi taas ottaa, kun saisi aikaiseksi. Olisi mukava nähdä näkyykö missään. Katsotaan josko saisi viikonloppuna aikaiseksi.

Ravintolailta

Vietettiin perjantaina kavereiden kanssa mukavaa aikuisten iltaa kaupungilla. Tarkoitus oli mennä syömään Tamperelaiseen ihanaan pizzeriaan Napoliin, mutta vesisateessa ulkona jonottaminen ei paljon houkuttanut. Harmitti, olin niin suunnitellut ottavani ihanan kasvispizzan, ja loput foliossa mukaan käsilaukkuun. Päädyttiin sitten lopulta Rossoon, joka oli ihan kiva juttu, vaikka ensin harmitti.

Uskaltauduin Rossossa näyttämään lihavuusleikattujen korttia tarjoilijalle ja tiedustelemaan olisiko mahdollista saada puolikasta annosta. Ja olihan se! Tarjoilija sanoi, että se on vähän annoksesta kiinni onnistuuko, että esim. pizzaa ei voi tilata puolikkaana, mikä on mielestäni ihan täysin ymmärrettävää. Päädyin tilamaan katkarapurisottoa, joka olikin aivan ihanaa! Pestolla maustettu raikas risotto katkaravuilla, päällä jättikatkaravun pyrstöjä. Puolikaskin annos oli iso, jaksoin syödä siitä puolet, mies söi loput. Mutta ehdottomasti kannatti käydä syömässä, nautin ruoasta suuresti ja vielä enemmän laskusta, jossa ruokani hinta oli 7.45 euroa, eli sain annokseni myös puoleen hintaan. Luulen että tulemme tämän kokemuksen myötä menemään Rossoon toistekin, sitä paitsi Tampereen Rosso on aika ihanalla paikalla siitä kosken partaalla.

Illan mittaan tuli nautittua nestemäisiä juttuja myös, kun siirryttiin ilta istumaan muualle. Kuusi alkoholiannosta on semmoinen määrä, joka tuntuu vielä ihan hyvältä, takaa hyvän meiningin jne., mutta enempää ei tee mieli. Tiedän joo että onhan sekin leikatulle näin pian leikkauksesta aika paljon (7 viikkoa...), mutta kun ei mitään vaivaa ole tullut, en ole sitten jaksanut nipottaa. Painokin on laskusuunnassa viikonlopun jäljiltä, vaikka vähän arvelutti tuommoisen ravintolaillan jälkeen. Kokonaisuudessaan ne määrät ilmeisesti ovat sitten kuitenkin niin pieniä, että paino jaksaa tippuilla. Nyt ollaan jo selkeästi alle 110kg:n, ja siellä ei hetkeen olla. Voi että odotan sitä, että jossain vaiheessa keväällä toivottavasti päästään kaksinumeroille luvulle...

Lihasten herättelyä bodypumpissa

Kaveri sai minut houkuteltua toissapäivänä jumpalle. Eikä mihin tahansa jumpalle, vaan bodypumppiin. Minulla on aina ollut lihaskunto hyvä, vaikka kunto muuten onkin ollut huono, ja bodypumppi on kuulunut suosikkeihin ehdottomasti. Vähän jännitti pitkästä aikaa ja ennenkaikkea leikkauksen jälkeen ekan kerran mennä. Lähinnä ajattelin että alkaisi heikottaa tms., kun kuitenkin syöminen on huomattavasti vähäisempää kuin aikaisemmin, ja ko jumppa on melko rankka.

Noh, ei alkanut heikottaa, sen suhteen meni ihan hyvin. Mutta. Olen heikentynyt ihan hirveästi! Kannoin kyllä vitosen painotkin varalle, vaan niinpä vaan jouduin tekemään koko kehon läpi 2.5-kiloiset painot tangon päissä. Ihan hirveää! Olen kuitenkin aikaisemmin kyykännyt ja tehnyt maastavetoja ihan kunnon painoilla, enkä ikinä ole ennen ollut se salin heikoin, pienimmillä painoilla treenaaja. Kukaan ei siihen varmasti mitään huomiota kiinnittänyt, ei minua se häirinnyt. Vaan jotenkin minua järkytti se, että olen niin heikentynyt kovasti. Ehkä vähän pelottavaltakin se tuntuu. Tuli mieleen, että olenko sittenkin laihtunut lihaksista, enkä rasvasta ollenkaan?

Tämä  säikähdys sai nyt aikaan sen, että päätin että minun on alettava käymään säännöllisesti tuolla bodypumpissa tai salilla. En halua olla heikko nainen, joka on laihduttanut lihaksensa pois. Olen kuullut että niiden takaisin saaminenkin on todella hankalaa, jos näin on käynyt. En usko että vielä kuitenkaan myöhäistä on, nyt vain alettava pitää parempi huoli kehosta. Kaikki lihakset kehostani ovat nyt kipeät, eli perille on kyllä liikkeet selkeästi menneet, mikä sinänsä on todella hyvä.

Eilen illalla pitkästä aikaa kävi syömisen suhteen kämmi. Ostettiin miehen kanssa joku salmiakkisekoitus kaupasta ja jaettiin puoliksi. Noh, ei sopineet salmiakit minun mahalle. Yökkimään jouduin ja vähän oksentamaankin, vaikken edes paljoa syönyt. Sopimattomien listalla on nyt siis kaurajälkiuunileipä, joka sai kurkusta nousemaan limaista vaahtoa, turkkilainen jogurtti, juustosnacksit ja salmiakki. Kolme jälkimmäistä ovat saaneet oksentamaan, jälkiuunileipäkin lopulta sitten, kun en kerennyt vaahtoa sylkemään pois! Oppia ikä kaikki, onneksi mikään näistä ei ole mitenkään elintärkeä juttu, jota ilman ei selviäisi. Ai niin ja listasta puuttuu vielä glögi, joka teki ihan karmean olon. Makeus nestemäisessä muodossa tuntuu olevan muutenkin aika huono juttu nykyään.

Pikkujoulut juhlittu

Viime perjantaina oli työpaikan kauan odotetut ja vähän pelätytkin pikkujoulut. Pelätyt siksi, etten ole avoimesti kertonut käyneeni leikkauksessa, ja tarkoitus oli syödä yhdessä ravintolassa. Mutta kaikki meni kyllä tosi hyvin. Osasin syödä oikean määrän, ja osasin olla välittämättä siitä että pari ihmistä katseli lautastani vähän nenänvarttaan pitkin, kun jätin ruokaa. Vitsailin keskittyväni nestemäiseen tarjoiluun, ja muka join paljon punaviiniä. En siis oikeasti juonut sitä kuin kaksi lasillista kuitenkaan. Toki join vähän muuta illan mittaan, yhteensä 6 annosta alkoholia itse pikkujouluissa, ennen sinne lähtöä vähän siideriä. Mitään oloja ei siellä tullut, ja hauskaa oli. Innostuin lähtemään jopa jatkoille yökerhoon, mikä ei todellakaan ole ihan jokapäiväistä minulle! Lauantaina oli vähän krapulainen olo, mutta luulen että se johtui enimmäkseen siitä, että nukkuminen jäi niin vähiin.

Viime viikolla tein semmoisen päätöksen, että pistin vaa'an piiloon. Minulle kehittyi tässä tapa astua vähän joka välissä siihen ikäänkuin ohimennen vilkaisemaan mitä se näyttää. Ja semmoinen ruokkii kärsimättömyyttä ja kaikenlaista häiriöajattelua. Tyyliin "voinko juoda enää tätä lasillista vettä, ettei paino sitten näytä enemmän" ja muuta yhtä idioottia. Päätin että korkeintaan kerran viikossa käyn vaa'alla, mahdollisesti harvemminkin. Yritän nyt keskittyä elämään ja siihen että syön hyvin, enkä niinkään ajattele koko ajan painonpudottamista. Se on vain niin vanha tapa, koko ajan yrittää jotain, miettiä painonpudottamista, että yllättävän vaikeaa on vain elellä. Mutta niin nyt aion tehdä. Sunnuntaina kävin vaa'alla, ja olihan se muutaman sata grammaa pudonnut taas, mutta ei tosiaan kovinkaan paljon, joten hyvä etten ole rampannut vaa'alla, silloin se pieni putoaminen olisi jäänyt huomaamatta! Kun eihän sata grammaa päivässä näytä miltään jos joka päivä vaa'alla hyppää, mutta viikossahan se kuitenkin on melkein kilon. Huomaatteko, hirveää itselleni todistelua! :D Pakko vain yrittää pitää järki päässä jotenkin.

Syysväsymystä

Tämä vuodenaika on kyllä semmoinen, että aamuisin saa olla kovana itselleen, että pääsee peiton alta pois. Väsyttää ja vähän on mieli ankeanakin, vaikkei mitään erityistä syytä siihen ole. Tämä syksy ja pimeys varmaankin vain. Vielä tuntuu joululomakin kaukaiselle ajatukselle, vaikka eihän sen alkuun ole enää kuukauttakaan. Minulla 2,5 viikkoa lomaa, joten onneksi silloin kerkeää hyvin lepäämään. Jotenkin pitäisi nämä viikot ennen sitä onnistua rämpimään läpi.

Ensimmäistä kertaa eilen julkaisin omalla naamallani Facebookissa linkin blogiini, Laihdutusleikatut-ryhmässä siis, en ihan julkisesti. Jotenkin tuntui, että pitää käydä lukemassa blogin alkupään tekstejä itsekin, ikäänkuin ulkopuolisen silmin, että mitä onkaan tullut kirjoitettua. Luinkin sitten ensimmäistä kertaa itse koko blogini läpi. Ja se oli jotenkin ihan mukavakin kokemus. Alun epätietoisuudesta ja hermoilusta ynnä muusta olen aika pitkän matkan jo kulkenut tähän päivään. Ja nyt melkein hölmölle tuntuu se kärsimättömyys, millä matkassa olin. Ja toisaalta mielen täyttää iso kiitollisuus siitä, että nyt ollaan tässä vaiheessa, leikkaus tehty ja uuden elämän opettelu ihan hyvällä mallilla.

Vaan kyllä se mieli vieläkin pyrkii kärsimättömyyteen, vaikka järki sanoo ettei kannattaisi ja tarvisi. Paino putoilee niin hissukseen, että meinaa ärsyttää. Yritän itselleni puhua järkeä, ettei ole mitään syytä hermoiluun. Välillä onnistun ja välillä en. Yritän ajatella, että joka tapauksessa vaikkapa ensi kesänä olen varmasti selvästi kevyempi kuin nyt. Ehkä vähän jopa ärsyttää itsessä se, ettei voi nyt vain rennosti elellä ja nauttia siitä tilanteesta, että joka suupalaa ei tarvitse laskea, kun tietää että vielä en pysty syömään niin paljon ettenkö laihtuisi. Oikeasti, ihan hölmöä hermoilla, kun voisi nauttia tästä ainutlaatuisesta vaiheesta elämässä! Välillä osaan nauttia, mutta usein minun täytyy todistella itselleni syömisiäni ja merkkailla niitä ylös Kiloklubin ruokapäiväkirjaan. Sillä saan mieleni rauhoitettua, kun näen että kokonaismäärä on kyllä niin pieni, että pitäisi laihtua.

Liikuntaa olen lisäillyt pikkuhiljaa. Viime viikolla tein kotona säädettävien painojen kanssa jumppaa, ja sain reiteni ihan kipeiksikin kyykyillä yms. Sunnuntaina sain itseni ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen uimahalliin, vesijuoksin 50 minuuttia. Altaassa tuntui todella hyvältä, mutta sieltä noustessa hieman heikotti. Ei kuitenkaan liikaa, ihan positiivinen kokemus. Eli tavoite olisi nyt sitten edes sen kerran viikossa käydä uimahallissa, lisäksi sitten kävelylenkkejä ja kotijumppailua.

Kuukausi leikkauksesta

Tänään on tasan kuukausi leikkauksesta. Tuntuu että elämä ja rutiinit ovat asettuneet kutakuinkin uomiinsa. Jokaista suupalaa ei tarvitse kovasti miettiä eikä yrittää erityisesti muistaa syödä. Juominen meinaa välillä unohtua, mutta pääasiassa se sujuu hyvin. Välillä tulee syötyä maha liian täyteen, ja sitten pitää puoli tuntia kärvistellä kamalan olon kanssa, muutaman kerran yökätäkin on pitänyt liian nopean smoothien juomisen jälkeen tms.

Olen syömisiäni aika tarkkaan laskenut ja suunnitellutkin. Pyrkinyt lisäämään proteiinia ja välttämään liian vähäistä syömistä. Aika tasan 1200kcal tulee syötyä päivässä, ja proteiinimäärää olen saanut pikkuhiljaa nostettua niin että viime päivinä se on ollut 65-75g. Enemmänkin saisi olla, mutta vielä tässä vaiheessa en pysty enempään ainakaan. Kuidutkin olen saanut aika hyvin 20g:n paikkeille, mikä lienee leikatulle ihan kohtuullinen määrä. Vihannesten ja hedelmien määrä on vielä kovin pieni, mutta toivon sen pian korjaantuvan, kun nyt voi alkaa vapaammin raakojakin kasviksia syömään. Mutta ihan helppo niitä ei ole ruokavalioon lisätä ilman että proteiinimäärä siitä kärsisi.

Liikunta, ah mikä pakkopulla. Olen pakottanut useimpina päivinä itseni edes pienelle lenkille, mutta siinä se. Eilen illalla pakotin itseni tekemään hieman kyykkyjä ja pientä jumppaa kotona, nimittäin selkä on oikutellut viime viikkoina melkoisesti. Tiedän että se vaatisi enemmän liikuntaa, ja erityisesti vesijuoksua tai uintia. Ja mikään tekosyy ei nyt enää toimi, joten tavoitteeni on tällä viikolla saada itseni altaaseen jonain päivänä. Haavat on täysin parantuneet jo ajat sitten, eikä mitään muutakaan syytä ole, miksi en menisi uimahalliin. Paitsi laiskuus ja saamattomuus. Ja ne yritän selättää.

Kaikenkaikkiaan fiilikset on ihan positiiviset. Vähän ehkä harmittaa, ettei tuolla kalorimäärällä paino kuitenkaan näytä mitenkään kovin helposti tippuvan. Pakkohan sen on jossain vaiheessa tippua, mutta olisi tietenkin palkitsevaa, jos tiputus olisi edes jokseenkin tasaista. Oikealla ruoalla en saa kalorimäärää isommaksi, mutta herkkuja syömällä saisin- Valitettavasti herkut myös ainakin jossain määrin maistuisivat minulle, joten tässä asiassa joudun edelleen siis oleman tiukkana, etten osta niitä. Mutta tämänhän tiesin, että varsinkaan sleeve ei ehkä vie halua syödä herkkuja, joten en voi valittaa.

Ai niin ne pikkujoulut! Ne ovat ensi viikon perjantaina. Sain tietää, että siellä on noutopöytä. Se ratkaisi mielestäni "ongelmani". Voin helposti ottaa vaikka vihreää salaattia vahingossa liikaa, jolloin se vie huomion pois muutoin pienestä annoksestani. Eli olen siis ilmoittautunut juhliin, ja odotan kovasti että saan pukea päälleni pikkujoulumekon, joka ei ole aikaisemmin mahtunut päälleni, ja korkkarit. :)

Paluu töihin

Aika kuluu nopeasti, ja tänään palasinkin jo töihin. Mitään vaivoja tai heikotuksia minulla ei ole ollut, joten hyvinkin oli aika mennä töihin. Mutta yllätys kyllä oli heti aamulla, että eivät sairaslomalla opitut aamupalarutiinit meinanneetkaan toimia ennen klo seitsemää. Maha oli sitä mieltä, että kuppi espressoa ja pala spelttinäkkäriä juustolla onkin liikaa. Vaikka saman aamupalan olen syönyt viikon ajan. Eli suunnitelmallisuutta vähän aamuihin tarvtaan, että saan otettua myös aamulääkkeeni, heh. Ja ehkä vielä pellavansiemenliman, jota vatsantoiminnan vuoksi käytän.

Syöminen sujuu kaikenkaikkiaan ihan hyvin. Välillä typeröin ja syön liikaa tai liian nopeasti, mutta pääosin kyllä olen osannut aika hyvin kuunnella kehoani. Kaikki on hyvin, kun pysyttelee pienissä annoksissa ja osaa lopettaa ensimmäisiin röyhtäyksiin, ja pureskelee hyvin. Muuten syön pehmeää ruokaa, mutta tuo näkkäri tosiaan tuntuu sopivan minulle niin hyvin, että sitä tai hapankorppua menee joka päivä 1-3 palaa. Juominen sujuu mukavan hyvin, nyt töissä huomasin että tulee juotua vielä enemmänkin, kun on muki työpöydällä koko ajan.

Paino on laskusuunnassa koko ajan, ei mitään valtavaa rymähdystä, mutta ihan kivasti kuitenkin. Leikkausaamun painosta on nyt tippunut viisi kiloa, ja huomenna tulee siis kolme viikkoa täyteen. Ihanaa! :)

Huomenna tapaan työkavereitani, ja sitä vähän jännitän. He eivät tiedä miksi olen ollut pois kolme viikkoa. Ja pikkujouluihin pitäisi ilmoittautua, enkä tiedä mitä tekisin. Ravintolassa ruokailu työkavereiden kanssa tuntuu nyt kovin haasteelliselle, kun mahalaukun koko on se että tosiaan se yksi näkkäri ja espresso sinne mahtuvat. Toisaalta olisi niin kiva pukeutua kivaan mekkoon ja laittautua, hmm. Täytyy vielä tuumia mitä tekisin.

Syömisen opettelua

1,5 viikkoa leikkauksesta. Äkkiä on aika mennyt. Vointi on jo oikein hyvä, meinaa unohtua välillä että vielä on nostorajoituksia yms. Yksi mahan haavoista vähän kipuilee, se suurin niistä, mutta muuten kipuha ei juurikaan ole. Paitsi vääränlaisen syömisen yhteydessä saattaa hieman olla, eli liian nopean tai runsaan.

Syöminen sujuu kohtuullisen hyvin pääasiassa. Aamupala ei oikein meinaa mennä alas, ja jotkin ruoka-aineet selkeästi ovat hankalia. Kertaalleen oksensin turkkilaisen jogurtin ulos, oli kait liian rasvaista. Peruna ei myöskään semmoisenaan oikein mene alas, sosekeiton osana kylläkin, mutta kalakeitossa olikin liikaa. Ja makea tökkii pahasti, mikä on oikeastaan hirveän kiva! Pääasiassa syön jogurttia, näkkäriä ja keittoja. Näkkäri on kumma juttu, se menee hyvin alas eikä aiheuta mitään oireita, vaikka moni paljon pehmeämpikin saattaa tuntua hankalalta. Olen uskaltautunu laittamaan näkkärin päälle salaatinlehtiäkin, hyvin pureskeltuna ei mitään ongelmaa ole ollut.

Paino on laskusuuntainen, vaikkei varsinaisesti mitenkään ryminällä ole pudonnut. Vaan eihän se ihmekään sinänsä, kun on ene-kuurejakin takana jo kolme. Sen tajusin tänään, että -30kg on mennyt rikki tässä jonain päivänä kokonaispudotuksen suhteen. Olen vallan unohtanut päivittää tuonne painonseurantasivulle leikkaukseenmenopainonikin, taidankin sen sinne laittaa. :)

Uuden mahan ensimmäiset päivät

No niin, leikkaus on takana ja kotonakin olen eilisestä iltapäivästä saakka ollut. Ja olossa huomaa, että jotain on todellakin tehty! Kipuja on ollut aika paljon, ja syöminen ei todellakaan ole helppoa. Mutta jospa käyn vähän läpi ihan järjestyksessä viime päiviä.

Tiistaina minun piti siis olla leiko-osastolla jo klo 7, ja ennen kahdeksaa olin jo leikkaussalissa. Siinä kohtaa oli kyllä melkoisen jännittävää, kun ilman mitään esilääkityksiä alettiin esivalmistella ja hääräillä ympärillä. Kävi mielessä, että vieläkö voisi karata! Onneksi nukutus tuli nopeasti, ei tarvinut montaa minuuttia jännitellä.

Ensimmäiset muistikuvat ovat pätkiä heräämöstä, vaikka kuulemma jo leikkaussalissa olin herännyt, ja valittanut kipua. Ja se on se ensimmäinen ja ainoa muistamani asia, sattuu ihan hirveästi. Se kipu tuntui ihan hirveältä, olisi itkettänytkin, mutta olin liian väsynyt itkeäkseni. Tuli mieleen, että oliko minut herätetty liian nopeasti, eikä kipulääke kerennytkään vaikuttamaan vielä. Anestesialääkäri oli vieressä ja vakuutteli, että kohta helpottaa. Mutta minun täytyy sanoa, että ensimmäisen vuorokauden olin niin kipeä isoista kipulääkemääristä huolimatta, että melkein kaduin koko operaatiota. Jostain syystä kipu säteili vielä lapojen väliin selkäpuolelle, enkä meinannut pystyä makaamaan missään asennossa. Onneksi maha salli kyljellään makaamisen, siinä asennossa pystyi aina hetken tyynyillä tuettuna makaamaan. Kaikkein paras oisi ollut olla jalkeilla pystyssä, mutta eihän sitä vielä jaksanut. Alusta asti kävin vessareissut omin jaloin, heti pian leikkauksen jälkeen, mutta leikkauksen jälkeisenä yönä alkoi pahoinvointi näiden reissujen jälkeen. Kertaalleen oksensinkin sappinesteitä, yöh!

Sain ihan hirveästi kipulääkkeitä. Enkä silti ollut lähellekään kivuton missään vaiheessa. Mutta pystyin kuitenkin nukkumaan pienissä pätkissä. Käänne parempaan tapahtui yön aikana, ja aamulla alkoi tuntua siltä että ehkä tästä selvitään. Valvonnasta siirrettiin osastolle aamupäivän aikana, ja siellä sitten alkoi syömisen opettelu. Ensimmäiset suupalat pyrkivät nousemaan takaisin hetken päästä, mutta Gaviskonilla se helpotti. Mutta todella pieniä, ihan yksittäisiä lusikallisia vain pystyin ruokaa maistelemaan. Ja osaston ruoat olivat aika hirveitä, onneksi ei tarvi niitä enää yrittää syödä. Kasvisruokavalio oli liian eksoottinen heille, mitä suuresti ihmettelen, ja makkaralle tai lihaliemelle maistuva sosekeitto ei sitten oikein napannut.

Eilen pääsin kotiin, eli yhden yön olin valvonnassa ja toisen osastolla. Olo muuten ihan ok, mutta jostain syystä minulla on kummaa aaltoilevaa, muljahtelevaa kipua, jota esiintyy erityisesti syömisen yhteydessä ja yöllä. Saan nukuttua muutaman tunnin, mutta sitten maha alkaa vaivata, ja on pakko ottaa lisää kipulääkettä. Mutta ehkä nämä oireet ovat ihan normaaleja näin pian leikkauksen jälkeen. Kaasukipuja oli lääkärin arvio, kun kivuista puhuin. Eli maha on yllättävän kivuton muuten, mutta leikkauskaasut ovat jääneet kiertelemään mahaan.

No entäs syöminen sitten. Melko työlästä hommaa! Kaikki lämmin kerkeää jäähtyä kylmäksi, ja kylmä lämmetä. Millään en suositellussa rytmissä vielä pysy, tänään esim. aamupäivän välipala jäi välistä päiväunien vuoksi. Tuntuu että koko ajan pitäisi olla vähintäänkin juomassa jotain. Juominen sujuu kohtuullisen hyvin, pystyn juomaan ainakin desin melko nopeastikin. Mutta tämä koskee ihan vettä tai mehua, vähänkin paksumpi juoma, esim. piimä onkin sitten jo vähän haastellisempi. Mutta joten kuten sujuu sekin. Sosekeittoa ihan maksimissaan desi mahtuu mahaa, aikaa sen syömiseen menee ainakin vartti. Nälkää ei ole, eikä mielitekoja. Makuaisti ainakin tässä vaiheessa on hieman vinksallaan myös, ja kaikki suolainen meinaa maistua liian suolaiselle jne.

No niin, tässä kuulumisia tältä erää. Ai niin se piti vielä mainita, että minulla leikkaus ja runsaat nesteytykset eivät nostaneet painoa, vaan paino on leikkauspäivästä pudonnutkin jo pari kiloa. Eli varsin mukava juttu sekin. :)

Huomenna on leikkaus

 

Näin se aika menee nopeasti, huomenna on se päivä jota tässä ollaa vuosi odotettu. Lopulta sitten kuitenkin tuntuu sille että aika on mennyt nopeasti, vaikka välillä tuntui ettei se päivä koskaan tule. Ja tässä vaiheessa sanoisin myös, että on hyvä että prosessi kestää näinkin kauan, että kerkeää kunnolla miettiä leikkausta ja sen tuomaa muutosta. Vaikka se odottaminen tuntuukin välillä tuskalliselta epätietoisuuden vuoksi, niin nyt ainakin voi sanoa että on pääkin kerennyt mukaan prosessiin!

 

Viimeinen viikonloppu ennen leikkausta oli omalla tapaa hieman haasteellinen, kun vietettiin pojan synttäreitä, mutta selvisin siitä hyvin. Viime aikainen jumikin pikkuisen hellitti, ja paino vähän vielä putosi. Tavoite "mahdollisimman lähellä 117 kiloa" on täyttynyt, tänä aamuna lukema 117 näkyi ekan kerran vaa'alla. Eli hyvillä mielin sairaalaan huomenaamulla. Tässä vielä arkistojen kätköistä kaamea kuva viime vuodelta huippupainosta ja nyt viikonloppuna. Onneksi muutosta jo vähän näkyy... 

 

 

 

 

Ennen projektin alkua 2013, ja leikkausta edeltävänä viikonloppuna
Painoeroa -27,5kg

Alle viikko leikkaukseen

Viikon päästä tähän aikaan olen jo saanut todennäköisesti ensimmäisen "ateriani" syötyä. Niin se aika vaan menee. Nyt on ollut helpompaa taas, mieliteot menivät onneksi pois. Haasteita kyllä loppuviikosta on, kun vietetään pojan syntymäpäiviä koko viikonloppu. Vaan kyllähän niitä juhlia tulee ensi vuonnakin, mitä siitä vaikka juuri nyt en pääse maistelemaan kakkua. En edes erityisesti välitä täytekakusta. Ja suolaisen suhteen voisin ovelasti leipoa vaikka kinkkupiirakan, joka ei minua kasvissyöjänä vähääkään kiinnosta. ;)

Mieli on aika rauhallinen. Tuntuu että olen tekemässä oikein, eikä pahemmin jännitä. Ajatuksena se on jännittävä, että leikkaus on niin pian, mutta en silti koe jännittäväni. Riemastuttavan iloinen olo kuvaa paremmin olotilaani, olen niin onnellinen että saan tämän mahdollisuuden!

Paino käväisi eilen uudessa lukemassa ja kerkesin jo iloita ettei ole paljon matkaa tavoitteesen, mutta tänään paino olikin puoli kiloa enemmän. Noh, näillä mennään, putoaa jos putoaa. Kaksi kiloa olisi kyllä vielä hyvä saada pois, että ovat kaikki tyytyväisiä. Noudattanut olen kyllä ohjelmaa. Pussit meinaa alkaa kyllästyttään, huomattavasti hitaammaksi käynyt niiden nauttiminen kuin alkuun. Minullehan ne ovat suorastaan ihan maistuneet hyviltä aikaisemmin, mutta toisaalta tämä on kolmas kuukausi tänä vuonna, jolloin niitä juon, joten ei liene ihme että tökkii vähän.

Vaikea päivä!!!

Ene on sujunut tähän asti oikein hyvin. Mutta nyt juuri tänään mielessä kieppuu kuvat lasagnesta ja venyvästä juustosta, ja kaikesta muusta vastaavasta, parempi kun en lähde luettelemaan ja lietso itseäni vielä pahempaan tilaan! Homma lähti siitä, että menin lukemaan Iltalehden sivulta, kuinka joku kokki oli suivaantunut blogiarvosteluista, jonka jälkeen oli pakko lukea ko suivaannusta aiheuttanut arvostelu eräästä ravintolasta, jonka jälkeen piti tutustua ko ravintolan ruokalistaan jnejne. Ja tässä sitä ollaan. Kuola valuu suunpielestä, ja ihan itse aiheutettu, tämän oisi voinut välttää kieltämällä itseltä ruokajuttujen lukeminen. Niin kuin olen pyrkinyt pussikuurin aikana yleensä tekemään.

Saattaapa olla, että silläkin on hieman osuutta asiaan, että vaakalukema on kolmena aamuna ollut täysin sama. Olisi paljon helpompi painaa eteenpäin hyvällä fiiliksellä, jos paino tippuisi tasaisen varmasti koko ajan. Vaikka tiedän kyllä että paino väkisinkin välillä jumittaa, ja se on normaaliakin. Tavoitteseen ei olisi paljon enää, toivon kyllä kovasti että ne viimeiset kolme-neljä kiloa tippuvat vielä näiden 11 päivän aikana.

Olin eilen ensimmäisen kerran Lile Ry:n tilaisuudessa. Tykkäsin. Tilaisuus oli tarkoitettu leikkaukseen menijöille, ja kolme jo leikattua oli kertomassa omista kokemuksistaan. Menen toistekin. Jotenkin hirveän vapauttavaa oli olla hetki porukassa, jossa kaikki olivat saman aiheen äärellä, ei tarvinut puolustautua ja selitellä, ei salailla tai piilotella asiaa. Päätin että voisin liittyä yhdistykseen minäkin.

Esikäynti sairaalassa

Enen puoliväli alkaa olla, tämän päivän jälkeen tarkalleen siis. Ja kahden viikon päästä siis leikkaus. Jännittänyt ei ole aikaisemmin yhtään, mutta kun tänään kävin leiko-osastolla esikäynnillä, ja koko homma jotenkin muuttui todeksi, heräsi myös pieni jännityksen tunne. Ei paha, vaan ennemminkin semmoinen riemastunut jännityksen tunne, ilo siitä tämä tapahtuu nyt vihdoin.

Käynti oli mukava, sairaanhoitaja ensin jutteli kaiken mahdollisen, käytiin läpi kaikki esitiedot ja mittaukset. Painonpudotukseen oltiin tyytyväisiä kovasti myös. Sain kammottavat reisimittaiset tukisukat leikkauspäivää varten, saapa nähdä miten niiden jalkaan saamisen kanssa on! :D Pitäisiköhän harjoitella etukäteen? Hoitajan jälkeen tapasin anestesialääkärin, joka varsin perusteellisesti selvitti kaikenlaista myös. Kirurgia en tavannut, oli juuri leikkaamassa, eikä hänellä kuulemma ollut minulle mitään asiaa, eikä minulla hänelle, joten ei tarvinut jäädä odottelemaan.

Vähän on semmoinen olo, että mitenkäs tässä malttaa elellä ja olla vielä kaksi viikkoa. Vaikka pakkohan se on, eihän siinä muu auta. Vähän jännittää se, että viimeisenä viikonloppuna ennen leikkausta on pojan 11-vuotissynttärit. Vaikka en lipsumista pelkääkään, olen päättänyt pysyä ruodussa, niin eihän se nyt ihan helppoa ole, leipoa herkkuja maistamatta edes taikinaa vähän! Mutta ei siinä vaiheessa voi enää lipsumaankaan alkaa. Neljä kiloa pitäisi vielä painoa saada alas, ja jos entiset merkit pitävät paikkansa, seuraavaksi iskee viikon jumi, eikä paino putoa mihinkään! Joten sinnikkäästi eteenpäin katse suunnattuna lopputulokseen.

Enen ensimmäinen viikko täynnä tänään

Ensimmäinen viikko tulee täyteen tänään. Ja ei voi kyllä muuta sanoa kuin että aika rankka viikko on ollut. Eneily itsessään sujuu jo helposti, ei ole mielitekoja kun asenne on kunnossa jne. Mutta fyysisesti tämä on ollut kaikista kerroista raskain. Vielä nyt viikko aloituksesta olen todella huonovointinen ja heikko. Aamusta olo on melko hyvä, mutta jo puoliltapäivin iskee heikotus, oksetus, päänsärky. Ja koska olen töissä tietenkin normaalisti, tämä on ollut aika rankkaa. Ellen tietäisi mikä on päämääräni, en kyllä jaksaisi tätä.

Olen joka päivä syönyt jonkin kasvisaterian proteiinilisällä, ja kalorimäärä on ollut lähellä 800:aa joka päivä. Eli liian vähänkään en ole syönyt. Syömisen jälkeen olo on aina vähän aikaa parempi, että jotenkin se siihen kuitenkin liittyy tämä olo. Täysin uutta on se, että minua ihan oksettaa. Pari kertaa olen ajatellut jo mennä oksentamaan, mutta jotenkin olen sen onnistunut välttämään lepäämällä, ajatus pussisotkujen oksentamisesta kun ei oikein houkuttele. Varsinkaan kun niitä pitää vielä kolme viikkoa "nautiskella".

Leikkaus ei jännitä vielä, jotenkin tuntuu että on tässä enessäkin hommaa vielä ennen sitä. Viikon päästä on esikäynti sairaalassa, voipi olla että sen jälkeen alkaakin vähän jännittää.

Keventelyä ja tärinöintiä

Entinen elämä on nyt hyvästeltynä, varsin perusteellisesti. Paino viime viikolla taisi nousta parikin kiloa, kun kaikkea piti viimeisen kerran syödä. Ehkä typerää, mutta näin tein. Juustoja, pizzaa, jäätelöä jne. Viiniäkin. Nyt eilen olen sitten selkeästi kevennellyt, kuitenkin vielä vähän normaaliakin ruokaa söin, tänään sitten keventelen vähän enemmän, ja huomenna aloitan kunnolla enen. Tänään menee jo kolme pussia, ja kaksi muutakin ateriaa ovat kevyitä. Eli melkein ene-meiningillä, ehkä pari- kolmesataa kaloria enemmän kuin ene sallisi.

Mieliala on tosi erikoinen. Sekoitus innokkuutta, suorastaan riemua siitä, että tämä kaikki on vihdoin käymässä toteen, ja toisaalta malttamattomuutta ja hiukan jännitystäkin. Melkein voisin poksahtaa näistä kaikista tunteista, joita sisällä on! Yritän kyllä pysyä yhtenä kappaleena poksahtamatta, mutta todella erikoinen, melkein tärisevä fiilis on.

Tulevan ruokavalion suunnittelua osa 2

Nyt kun leikkauspäivä oikeasti on tiedossa ja lähestyy, on syytä jatkaa ruokavalion suunnittelua. Tai oikeastaan ajatusten kirjaamista ylös, ajatellut kyllä paljonkin olen. Muutamana iltana ei ole meinannut unikaan tulla, kun olen suunnitellut ja ideoinut ensimmäisten viikkojen mahdollisia ruokajuttuja.

Ajattelen, että ensimmäisten viikkojen haaste ovat riittävä määrä proteiinia ja nestettä, ja toisaalta kuitumäärä vatsantoiminnan kannalta. Jospa tartun ensimmäiseksi proteiiniasiaan.

Olen ajatellut varata kotiin rahkaa, jogurttia, piimää, kananmunia (ehkä, en tiedä maistuuko, mutta voisi kokeilla?), soijajauhoa ja maitojauhetta, sekä raejuustoa. Ja tässä nyt siis nimenomaan pehmeän vaiheen ruokia, myöhemmin sitten toivottavasti kaikki menee alas. Soijajauhon proteiniinipitoisuus on tosi korkea, jo ruokalusikallisessa on 5g proteiinia. Olen sitä koemielessä vähän testaillut, ja esim. jogurtin seassa se on ihan ok.Koostumuksesta ja mausta tulee jopa hieman kermainen, soijajauhohan on melko rasvainen. Jauheesta voi tehdä ihan soijamaitoakin, sitä en ole maistanut, mutta ehkä sitäkin voisi kokeilla. Puuroonkin kokeilin soijajauhoa, mutta laitoin sitä liikaa, enkä pitänyt. Mutta puurossa (tai vellissä) voisi toimia tavallinen maitojauhe. Inhoan maitopuuron keittämistä sen pohjaanpalamisominaisuuden vuoksi, siksi mielummin lisäisin maitojauheen loppuvaiheessa. Eli soijajauhoa ja maitojauhetta joka paikkaan, minne vain vähänkin sopivat. Jos molempia menisi pari rkl päivässä, niistä saisin 15g proteiinia. Toiveissa olisi myös, että saisin päivässä rahkapurkillisen syötyä. Sen ajattelin ohentaa jollakin sopivalla, esim. mehukeitolla sellaiseksi että menee paremmin alas. Ja ehkä tähän voisi yhdistää runsaskuituisen mehukeiton, tehokasta! ;) Kananmunaa pitäisin hyvänä vaihtoehtona, koska on luonnostaan pehmeää, ja sisältää paljon kaikkea hyvää. Munakkaaksi tai kokkeliksi valmistettuna esim. pinaatin kanssa (rautaa!), kuvittelisin että voisi toimia. Eli suunnitelmaan yksi yhden munan munakas päivässä.

Puuroa/velliä ajattelin alkaa heti keittämään. Osan hiutaleista voisi korvata kauraleseillä, kun vain hauduttaa riittävän pitkään puuroa sitten. Ehkä jotain leseitä voisi jatkossa sitten lisätä rahkasötkötykseenkin, mutta aika varovasti kyllä alkuvaiheessa. Ainakin pitäisi turvottaa ensin vaikkapa mehukeitossa, ettei mahassa sitten turpoa. Ravitsemusterapeutti kyllä lupaili, että pellavansiemenetkin kävisivät kuitulisänä, jos ne on vedessä turvotettu "limaksi". Ja heti kun näkkäri alkaa tuntua hyvältä, sitä kannattaisi varmasti ottaa kuitujen vuoksi ruokavalioon.

Neste"ongelman" olen ajatellut osittain ratkaista siten, että yhdistäisin syömisen ja juomisen, eliesim.  rahkasta voisi tehdä ihan juomamuotoisenkin. Tosin sen määrä sitten kasvaa aika paljon, eikä vielä voi tietää kuinka hyvin maha vetää. Eli ihan aukoton ei se suunnitelma ole. Mutta esim. piimä tai erilaiset soijajuomat (en pidä tavallisesta maidosta) olisivat tavallaan yhtä aikaa sekä energiaa tuovaa syötävää että nestettä. Näitä varmasti alkuun täytyy hyödyntää. Keittoja ja vellejä syömällä myös nestemäärä on helpompi pitää isompana. Minulla tähän nesteen nauttimiseen liittyy sellainen erityistekijä, että perussairauteni aiheuttaa sen, että liian vähän juominen saa aikaan virtsatieinfektion oireita, vaikkei infektiota olisikaan. Eli minulle on erityisen tärkeää saada nestettä tarpeeksi alas.

Rasva-asia oli vielä se mitä piti hiukan miettiä, mutta se ei ole mielestäni ongelmallinen. Öljyä tai hyvää margariinia on helppo lisätä mihin vain, täytyy vain seurailla että tulee tarpeeksi. Rt:lta saamiani ohjeita kun kävin läpi, huomasin että suositeltava määrä on kohtuullisen suuri. Eli puuroon reilusti oikeanlaista margariinia, ja öljyä nyt voi sitten lisätä vaikka siihen rahkasötkötykseenkin jos ei muuten tule syötyä.

Kokeilin tehdä Kiloklubin ruokapäiväkirjalla vähän laskelmia. Nämä nyt perustuvat ihan kokeiluun, kokeilen mitä pitäisi syödä, että saisi välttämättömät jutut pienestä määrästä ruokaa. Ja kyllä olisi mahdollista saada esim. 800 kcal:in mahtumaan 70g proteiinia, 15g kuitua (tyydyttävä määrä, joskaan ei hyvä) ja riittävästi hyviä rasvoja. Tuo esimerkkipäivä sisältäisi aamulla pienen annoksen puuroa, useammaksi välipalaksi jaetun maitorahkan mehukeitolla, yhden munan munakkaan joksikin ateriaksi, pienen kasvissosekeittoannoksen raejuustolla, ja lasin piimää. Ja nuo aiemmin mainitsemani lisät, eli 2 rkl soijajauhoa ja 2 rkl maitojauhetta, sekä hieman leseitä ja pellavansiemenliman (yök miltä se kuulostaa!). En tiedä tulenko syömään lähimainkaan näin, mutta haluan vähän silti ymmärtää, että mitä pitäisi ainakin syödä.

Ajatuksia entisen elämän päättyessä

Viimeinen viikko ns. vanhaa elämää. Koskaan enää en tule syömään niin kuin olen tähän saakka tehnyt. Ja se tuntuu hyvälle. Myönnän että olen koko menneen kesänkin elänyt vähän liian rennosti ja itselleni lähes kaiken sallien sen vuoksi, että kohta en enää voi syödä. Inhoan sitä, että painoni on noussut useamman kilon, mutta toisaalta paksuuntunut olo vain lisää sisuani. Minä todella tahdon muuttaa kaiken syömiseen liittyvän!

Motivaationi on ihan huipussaan. Läheiset ovat vähän nauraneet minulle, kun jo nyt reilua kuukautta ennen leikkausta olen alkanut tekemään pakastimeen ruokia. Mutta minulla on sellainen olo, että kun nyt tämä mahdollisuus minulle on annettu, niin tätä en kyllä itse omilla teoillani mokaa! Otan siitä kaiken irti. Siksi todella hyvästelen syömisiä ja juomisia myös. Viikonloppuna syötiin esim. tortilloja, jotka meillä tarkoittavat koko lauantain ja ehkä sunnuntain aamupäivällekin jatkuvaa ähkytilaa... Sairasta melkeinpä juu, mutta ah niin hyvää. Tortillat kasvistäytteineen eivät edes niin kovin epäterveellisiä ole, mutta kastikkeet, nachot ja olut juomana pitävät huolen siitä, että kalorimäärä on moninkertainen normipäivään. Mutta se on nyt hyvästelty. En tahdo enää syödä niin. Minä haluan muuttua syöjänä.

Tällä viikolla alan loppuviikkoa kohti keventelemään, korvailemaan aterioita ene-pusseilla. Vielä lauantaina aion syödä jotakin erityistä, ns. viimeisen illallisen, ja sen jälkeen alan laskeutua eneen ihan kunnolla. Pudotettavaa on enelle mielellään 10kg ja enemmänkin, joten kesäkilot saavat kyytiä. Tuntuu mukavalta ajatella myös, että ene-pussitkin saa sitten hyvästellä, eikä niitä kyllä taida ikävä tulla!

Minusta tuntuu että olen valmis.

Leikkauspäivä

Eilen soitti ravitsemusterapeutti, ja kertoi että leikkauspäiväni on 21.10. Eli tosi pian! Enää ensi viikko vanhaa elämää, sen jälkeen alkaa elämäni viimeinen pussikuuri. Olen niin onnellinen!!! Vuosi sitten tuntui, ettei tämä päivä koskaan tule, että saisin leikkauspäivän. Vaan niinpä tulikin. Ja yhtäkkiä se tuntuu vielä siltä että kaikki kävikin nopeasti.

Puhkun intoa. Tuskin maltan nukkua yöllä, kun mietin mitä pitäisi tehdä pakastimeen valmiiksi, minkälaisia ruokia varaisin ensimmäisille viikoille leikkauksen jälkeen. Ikävä kyllä viimeisen enen ajalle osuu poikani syntymäpäivät, mutta ei voi mitään. Sitten leivotaan "sokkona" ja luotetaan että leivonnaiset maistuvat ilman että itse niitä maistelen. Jotenkin on semmoinen olo, että kyllä sitä seisoo vaikka päällään sen viimeisen kuukauden, kun kerran tähän vaiheeseen on päästy.

Tällä hetkellä olen leikkauksesta kertomisen suhteen sillä linjalla, että vielä en puhu töissä julkisesti. Minulla ei ole sellainen olo, että kukaan ei saisi tietää, vaan enemmänkin semmoinen, etten jaksa nyt vielä puhua asiasta kaikille, enkä vastata kaikkiin kysymyksiin. Voi olla, että leikkauksen jälkeen sitten kerronkin, tai sitten en. Lähimmät työkaverit kuitenkin tietävät mistä on kyse, ja muiden ei niin ole väliksikään. Kyllähän sitä ihminen saa myös omana tietonaan pitää asioita, jos haluaa?

Vaikein tehtävä on se, kun pitäisi kertoa pojalleni. Hän ei vielä tiedä asiasta, ja tiedän että huolestuu ja kauhistuu kovasti alkuun. Ensi viikolla kerron, varaan siihen useamman illan aikaa, että saa asiasta kysellä niin paljon kuin haluaa. Sen verran haluan asiaa salata, että en halua kertoa tällä viikolla, kun poika on menossa isälleen viikonloppuna. Voi olla että kertoo jotain myöhemminkin isälleen, mutta eipä ole sitten ihan päällimmäisenä mielessä ehkä kuitenkaan enää myöhemmin. Aion myös toivoa, ettei leikkauksestani siellä isän luona pahemmin puhuttaisi. Tiedä sitten miten hyvin se onnistuu.

Leikkausviikko tiedossa!!!

Soitin jonohoitajalle. Hän sanoi, että on suunnitellut leikkaustani viikolle 43, eli lokakuun toiseksi viimeiselle viikolle. Tarkka päivämäärä selviää tällä viikolla. IIIIIKKSS!!!!!!! Ene alkaisi kahden viikon päästä. Kauhea tärinä päällä, tuskin pystyn mihinkään keskittymään. En edes siihen että kirjoittaisin nyt enempää!

Tautia ja odotusta

Täällä ollaan kamalassa flunssassa. Poskiontelotulehdus on vaivannut jo pari viikkoa, mutta oikein pahaksi tauti meni viikonloppuna. Tänään kävin lääkärissä ja sain astmasuihkeita, keuhkot kun meinaavat olla ihan tukossa. Astmaa en sinänsä sairasta, mutta aina silloin tällöin flunssa tekee sen että keuhkot käyttäytyvät kuin astmassa. Antibioottia en ottanut vielä ainakaan, ei ne oikein mulla tahdo auttaa. Jos ei ala helpottaa, tietenkin sitten sitäkin mietitään.

Arvatkaas mitä? Mulla on ylävatsan uä jo tämän viikon perjantaina! Todella yllättynyt olin kun aika tuli näin pian. Se tarkoittanee, että leikkaus ihan oikeasti on PIAN! Meinaa vähän jännittää kyllä. Kovasti toivon, että saan ennen joulua pikkumahan, ja siltä se nyt näyttää kovastikin. Toisaalta ei haittaisi jos menisi marraskuullekin, sekin on pian. Välillä meinaa olla vaikeuksia pysyä nahoissaan, kun miettii kuinka lähellä uusi elämä onkaan! Ensi viikolla voisin varmasti jonohoitajalle jo soitella sitten, tai ehkä jo perjantaina, kun kaikki tutkimukset on tehty. Iiks! :)

Kovasti olen miettinyt, että mitä kerron ihmisille leikkauksestani. Lähimmät ihmiset tietävät toki asiasta jo, ovat tienneet jo pidempään. Mutta entä työkaverit, jotka eivät ole läheisiä ystäviä, ja sukulaiset, joiden kanssa ollaan vain kesälomalla tekemisissä? Ex-mies? Se on oikeasti aika yllättävän vaikea kysymys, ja vaikka ajattelisi että saan itse päättää kenelle kerron mitäkin, niin silti se on iso kysymys.

Täysi avoimuus olisi kaikkein helpointa leikkauksen suhteen. Kenenkään ei tarvisi arvailla mistä on kyse, eikä niille jotka asian tietävät, tulisi kiusausta kertoa eteenpäin. Mutta olisinko siihen sitten ihan valmis? Haluanko kaikkien tietävän mitä minulle on tehty? Siinä kuitenkin laittaa itsensä myös alttiiksi monenlaiselle. Arvostelua ja ihmettelyä ehkä. Mutta sitten saisin olla vapaasti, ei tarvisi keksiä selittelyjä miksi en syö tai miksi syön vähän. Ja jos päätän olla osittain avoin, miten muka rajata se kenelle kerron ja kenelle en, ja kuitenkin jutut leviävät. Esim. se ex-mies melko varmasti saa asian tietää, kun meillä yhteinen poikakin on, jolle lienee pakko kertoa asia ihan kunnolla. Minä siis en ole lapselleni kertonut vielä asiaa. Poika on kohta 11-vuotias, ja kovin herkkä kaikelle. Pelkää helposti että minulle tapahtuu jotain, enkä halua puhua asiasta ennen kuin se on varmaa, ettei turhaan ainakaan tarvitse murehtia. Mutta onko minulla oikeus pyytää tuonikäistä lasta olemaan kertomatta isälleen? Ja olisiko sillä toisaalta väliäkään? Vaikka ei se tuntuisi kivalle ajatukselle, että tämä uuden vaimonsa kanssa miettisi kuinka heikko olenkaan, että tarvii tämmöinen leikkaus tehdä. Mutta haittaisiko se sitten mitään, eihän se minua vahingottaisi mitenkään. Hmm.

Välillä mietin, että työyhteisössäkin puhuisin täysin avoimesti jossain sopivassa tilanteessa. Ja seuraavassa hetkessä haluan salata koko asian. En tiedä. Onhan tässä vielä aikaa miettiä. Toisaalta luulen, että valitsen kuitenkin avoimuuden. Inhoa kiertelyä ja kaartelua, se ei oikein ole minua. Ja työyhteisössäni olen kuitenkin roolissa, jossa olen ollut avoin ja näkyvä. Olisi vaikea yhtäkkiä vetäytyä ikäänkuin. Entä jos harjoittelisin sopivan "puheen", jonka sitten kertoisin? Tätäkin olen miettinyt. Mitä se voisi olla?
Kokeilen:
"Haluaisin kertoa kaikille yhteisesti, mistä on kyse, kun olen ollut sairaslomalla ja minulle on tehty toimenpide. Kerron tämän siksi, ettei tarvitse arvailla kenenkään että mikä minulla on, ja että minun on helpompi sitten noudattaa uusia elämäntapojanikin. Moni pitkään minun kanssani työtä tehnyt on nähnyt, kuinka olen edestakaisin seilannut painon kanssa, todella isostikin. Ja olen siihen hirveän väsynyt. Olen vähän pudotellut painoa tässä pidemmän ajan kuluessa, ja nyt minulle on tehty toimenpide, jonka on tarkoitus auttaa minua tässä, estää se ettei enää tarvitse jojoilla. Mahalaukkuani on kavennettu, ja minun on opeteltava kokonaan uudet elämäntavat. Toivon tukea ja mielummin suoraa puhetta kuin kuiskuttelua ja selän takana ihmettelyä."

Plääh. Aikamoista selittelyä se sitten on kuitenkin, sanoin mitä hyvänsä. En tiedä. Kuulostaisiko tuommoinen nyt sitten siltä, että ikäänkuin yritän saada muutkin hyväksymään sen mitä minulle tehdään? Onko minulla siihen edes oikeutta? Olisiko parempi sitten kuitenkin olla hiljaa? Hm. Siinäpä miettimistä.

Gastroskopia ja leikkausarvio

Skopia-aikani aikaistui parilla viikolla, ja se olikin jo eilen. Skopian teki leikkaava kirurgi, jonka kanssa sitten puhuttiin leikkauksesta muutenkin. Mutta voi hyvänen aika miten hirveä tutkimus se skopia onkaan! En jännittänyt pahemmin, enkä halunnut mitään apuja siihen, esilääkettä siis. Halusin että pääsen nopeasti pois tutkimuksen jälkeen. Onneksi se on nyt ohi, eikä varmaankaan hetkeen tarvitse olla tekemässä! Mitään poikkeavaa ei mahasta löytynyt, ei myöskään palleatyrää, joka olisi ollut este sleeve-tyyppiselle leikkaukselle. Kirurgi selkeästi oli itse enemmän ohitusleikkauksen kannalla, mutta minä pysyin mielipiteessäni, että haluan sleeven. Ymmärrän kyllä, ettei sekään ole pieni tai mitenkään "kevyt" leikkaus, etteivät tulehduskipulääkkeet runsaina määrinä sovi sillekään mahalle jne. On vain vahvana tunne, että sleeve se on.

Leikkaukselle ei siis ole mitään estettä. Lääkäri soitti siinä vastaanotolla jonohoitajalle, jolla olikin yllättäviä uutisia. Jos vain saan nyt mahan uä-tutkimusajan piakkoin, saatan päästä leikkaukseen jo loka-marraskuussa! Ja sehän on ihan hirveän pian se. Ajatella, nyt tästä on tulossa totta! Nyt tietenkin sitten odotan kärsimättömänä sitä uä-aikaa, että saisin leikkauspäivän selville. Tässä saattaa käydä niinkin että ihan pienellä varotusajalla alkaa ene. Vaan ei haittaa, olen kyllä valmis siihen, elämäni viimeiseen ene-kuuriin. :)

Tulevan ruokavalion suunnittelua osa 1

Nyt kun tiedän, että homma on etenemässä, tuntuu että voisi taas lisää miettiä tulevaa leikkauksen jälkeistä ruokavaliota. Olen sitä pitkin matkaa kovastikin pohtinut, mutta tajusin tässä juuri etten ole mitään kirjannut ylös enkä myöskään siten mitään vinkkejä tullut keneltäkään saaneeksi.

Minähän olen kasvissyöjä, tosin syön kyllä kalaa. Kalan olen pitänyt ruokavaliossa toisaalta kätevyys- ja toisaalta terveyssyistä. Minulla kasvissyöntiin ei liity mitään aatetta, aloitin reilut 1,5 vuotta sitten reumatautini vuoksi. Tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että etenkin punainen liha saattaisi pahentaa reuman oireita. Halusin kokeilla, ja kasvisyönti veikin mukanaan. Pidän sitä melkoisena ihmeenä, koska ennen olin ihan lihanrakastaja! Mutta näköjään ihminen voi muuttua. Alkuun söin hetken aikaa kanaa, mutta se alkoi jotenkin ällöttää, joten lopetin senkin. Sittemmin tilanne on muuttunut siten, että mukaan on tullut myös eläinten hyvinvointiasia, enkä enää ihan hyvin mielin sitä kalaakaan syö. Olen tutustunut kovasti ihan vegaaniseenkin ruokavalioon, ja paljon teen vegaanisia ruokia, mutta ainakin tässä vaiheessa kananmunat ja maitotuotteet ovat kyllä jokapäiväisessä ruokavaliossa.

Kasvissyönti aiheuttaa pieniä, kylläkin ihan ratkaistavissa olevia haasteita leikkauksen jälkeiselle ruokavaliolle. Lähinnä ehkä siten, että ruokamäärän ollessa alkuun hyvin pieni, proteiinin saantia pitää todellakin pohtia. Ja myös sitä, miten nesteen nauttimisen yhdistää syömiseen. Tuntuu että varsinkin alkuun täytyy olla tarkkana siinä, ettei täytä sitä pientä mahaa millään tyhjänpäiväisellä, koska se on sitten heti pois siitä järkevästä, eli esim. proteiinin saanti kärsii. Siksi tavoitteeni on heti jo nyt suunnitella semmoisia hyviä vaihtoehtoja, joista rakentaa järkevä perusarkisyöminen. Ajattelen itse, että jos perussyöminen on hyvää ja siitä pääsääntöisesti saa riittävästi kaikkea hyvää, niin voi sitten välillä herkutellakin. Sitähän en voi ollenkaan tietää tässä vaiheessa, että mikä lopulta sitten maistuu ja tuntuu hyvältä leikkauksen jälkeen, mutta on sitä joka tapauksessa hyvä miettiä jo nyt.

Olen kokeillut noudattaa leikkauksenjälkeistä ruokailurytmiä jonkin aikaa omassa arjessani. Tässä vaiheessa vaikealle tuntuu se, että jos syön aamulla viilin, miksi en söisi samalla sitä välipalaleipääkin, kun jaksaisin ihan hyvin. Eli motivaatio syödä pieniä annoksia usein on vähän huono tällä hehtaarisäkillä. Mutta teoriassa, ja muutamana päivänäsä ihan konkreettisestikin, olen tehnyt niin, että olen syönyt aamupalan kotona klo 7, esim viilin, ja sitten yhdeksän jälkeen töissä leivän. Saan sen sovitettua työpäivääni ihan hyvin, ei ongelmaa. Klo 11 jälkeen lounas, ja klo 14 iltapäiväkahvi. Onnistuu. Niinä muutamana päivänä kun pikkuaterioita söin, huomasin että se tuntuu olossa tosi hyvälle. Ei kerkeä hirmunälkää tulemaan, eikä toisaalta sitten ähkyäkään. Uskon, että tuo ruokarytmi arjessa tulee kyllä sujumaan, mutta viikonloput voivat olla haasteellisempia. Perinteisesti meillä syödään IIISO aamupala hitaasti nauttien, ja sitten seuraavan kerran alkuillasta vieläkin isompi herkkuillallinen. Eli tässä kohtaa on todella isosta muutoksesta kyse. Päänupin sisällä tarvii ihan naksahtaa, että oppii sen, ettei voi paastota päivää odottaen The ateriaa, jolloin sitten syötäisiin oikein kunnolla. Luultavasti hyvää ruokaa haluan kokkailla (toivottavasti!) tulevaisuudessakin, mutta suhtautuminen siihen syömiseen on muutettava täysin. Toisaalta uskon kyllä tässä olevani jo aika pitkällä, olen minä aika kauan tämän asian kuitenkin jo tiedostanut ja sitä miettinyt.

Juominen on yksittäisistä toiminnoista sellainen, joka on mietityttänyt kovasti myös. Olen kova juomaan vettä, eikä minulle tuota mitään vaikeuksia juoda vaikka yhdellä kulautuksella puoli litraa vettä. Ruuan kanssa olen paljon tottunut juomaan myös. Vähän jännittää se, miltä tuntuu kun ei voikaan janoonsa kulauttaa koko lasillista kerralla, vaan pitää hissukseen juoda. Sen uskon kyllä hyvin oppivani, ettei voi juoda samalla kun syö, koska huolellinen pureskelu ja hidas, pienen aterian syöminen eivät kyllä vaadi nestettä paljon. Olen huomannut, että usein syödessä tulee juotua erityisen paljon silloin kun oikein syö paljon ja melkein ahmii, jotenkin menee helpommin alas kun juo samalla! Huh. Ei kovin mairitteleva huomio kyllä. Uskoisin että jo nyt syömistäni saattaisi hiukan hillitä se etten joisi samalla. Jostain syystä vain en sitä toteuta. Ei kai minulla ongelmaa ja tarvetta hakeutua lihavuusleikkaukseen olisikaan, jos pystyisin kaikkia hyviä ohjeita toteuttamaan.

Wuhuu, homma etenee!!!

Sain tänään tietää, että minulla on aika gastroskopiaan 10.9.!!!!!!!!! Ja sehän tarkoittaa ainakin täällä Tampereella, että leikkauskaan ei ole kaukana, mikäli kaikki siis on hyvin siellä mahassa. Kyllä alkoi jännittää, ei niinkään toimenpiden vielä, vaan se ajatus että se on menoa nyt! On sitä kyllä odotettukin.

Kuuden päivän pussikuuri

Puuh. Viime viikko oli tuskainen painoasioiden suhteen. Paastopäivät pidin, nihkeästi. Nälkä oli koko ajan ja olo tympeä. Toisella silmällä varovasti painoani tarkastelin vaa'alla, eikä se hyvältä näyttänyt. Monta kesäkiloa on kertynyt. Ja pätkäpaastoilu tuntui tuskastuttavan hitaalle tavalle niistä hankkiutua eroon. Minultahan on varsinainen eneily kielletty, että varmasti sitten ennen leikkausta onnistuu kuukauden kuuri kunnolla. Vaan niinpä silti tein, että päätin kuuden päivän pienen spurtin ottaa. Eihän minulla ole vielä mitään aikaa mihinkään tiedossa, että kyllähän tähän väkisinkin tulee väliä ennen viimeistä eneä. Eikä vajaa viikko voi niin paha olla, että myöhemmin ei sitten muka putoaisi paino.

Eilen siis pidin ensimmäisen pussikuuripäivän. Nälkä oli, päätä särki ja tympäisikin. Mutta tällä sentään saa joka päivä tulosta vaa'alla näkymään. Tiedän ettei kuudessa päivässä paljon saa aikaiseksi, mutta halusin näin tehdä kuitenkin. Ensi viikolla sitten jatkan pätkäpaastoilua. Katsotaan mitä saan aikaiseksi.

It's over!!!!!!!!!!!

No niin, loma on ohi ja arkinen aherrus täällä taas. Käsittämättömän nopeasti meni tälläkin kertaa loma, vaikka viisi viikkoa sain lomailla. Loma oli ihan hyvä, sopivasti kotona oloa ja reissailua. Suomesta ei mihinkään Tukholmaa kauemmas lähdetty, mutta kotimaan matkailua kyllä tuli harrastettua. Kylpylöitä tuli harrastettua omassa mittakaavassa paljon, kun ensin oltiin Peurungassa lasten kanssa, ja sitten aikuisten kesken loppulomasta vielä Naantalin kylpylässäkin. Sattuneesta syystä uima-asussa julkisesti esiityminen ei todellakaan kuulu lempijuttuihini, mutta jotenkin onnistuin sen asian hetkellisesti työntää kuitenkin pois mielestä, ja nautin kylpylässä olemisesta. Toki altaaseen piti koittaa livahtaa aina mahdollisimman nopeasti, ja turhaa altaiden reunalla kävelyä ehdottomasti välttää. ;)

Paino, lihavuusleikkaus, dietit ja sensemmoiset ovat kesällä olleet melko tehokkaasti pois mielestä. Ja sen kyllä huomaa. Olen ollut sillä ajatuksella, että elämäni viimeinen kesä tällä tyylillä. Alkulomasta pidin yhden paastopäivän, mutta sitten päätin, etten ala itseläni lomalla niillä enempää kiusaamaan. Vaa'alla kävin jossain vaiheessa lomaa, ja olihan se paino noussut useamman kilon, mutta toisaalta vaatteet eivät kuitenkaan kiristä pahemmin. Tai no, miten tämmöiset kepeät kesähepeneet voisivatkaan, kun ovat päälläni olleet silloinkin kun olen selkeästi isompi ollut?! No joka tapauksessa, en halua nyt syyllistyä asiasta, joten en mene vaa'alla ihan heti. Paastoilun sen sijaan aloitin jo, eli tänään ensimmäisenä työpäivänä on myös ensimmäinen paastopäivä. Kurjuuden maksimointia? ;) Ei vaan, oikeastaan oli taas semmoinen olo ihan että odottaakin jo keveämpää elämää ja paastoilua.

Lihavuusleikkausasia ei ole edennyt mitenkään.
Sain kuulla, että yksi tuttavani, joka ensimmäiselle sisätautilääkärikäynnille meni useamman viikon minun jälkeeni, on jo pääsemässä leikkauseen ensi kuussa. Vähän kismittää, että minun lähetteeni meni väärään paikkaan, ja kolme kuukautta ainakin meni hukkaan. Toisaalta olen iloinen ettei tarvinut lomalla eneillä, puolensa ja puolensa. Olisi kuitenkin kiva kuulla että homma on hoidossa, saisi tulla se gastroskopia-aika kyllä jo. Vaikken sitä tutkimusta mitenkään ilolla odotakaan, niin sen jälkeen sitten kuitenkin oikeasti tietäisi pääsenkö leikkaukseen vaiko en. Mieli asian suhteen on asettunut, haluan sleeve-leikkaukseen, en epäröi sitä yhtään. Sen sijaan vatsalaukun ohitukseen jos minua oltaisiin laittamassa, joutuisin miettimään asiaa uudemman kerran, en tiedä olisinko siihen valmis. Se toimenpiteenä pelottaa minua enemmän. Tai oikeasti ei toimenpiteenäkään, vaan seurausten suhteen.

Noh, yhteenvetona sanottakoon, että lihonut olen, koska olen syönyt ja juonut ja nauttinut kesästä ylenmääräisesti, paluuta arkeen teen tässä oikeastaan ihan hyvillilläni, ja tietoa leikkausasian etenemisestä odotan kovasti. Siinäpä se. Ja laskin jo, että saan jouluna kahden viikon loman, jos haluan! Sitä odotellessa myös, tsih!  

Paluu arkeen...

...edessä maanantaina. Elossa ollaan, eikä blogia ole pysyvästi hylätty, vaikka taukoa nyt onkin ollut. Lomaa viisi viikkoa takana, ja pieni hirvitys töihinpaluusta, sekä myös elämäntapojen suhteen.. Kesä on mennyt syödessä liikaa, juodessa liikaa, valvoessa liikaa jne. Ajatukseni on ollut, että elämäni viimeinen kesä vanhaa elämäntyyliä. Ja se näkyy vaa'alla aivan saletisti. Jospa 5:2-systeemillä aloteltaisiin, jatkoa sitten sen mukaan mukaan kun sairaalasta ilmoitellaan. Vielä ei ole siis mitään kuulunut. Ensi viikolla lisää sitten tännekin!

Lähetteen tilanne

Sain kirjeen, jossa kerrottiin minulle saapuvan kolmen kuukauden sisällä kutsu mahalukun tähystykseen. Eli jossain vaiheessa homma on siis etenemässä, vaikka nyt on semmoinen fiilis lähinnä, että ei tule koskaan ajankohtaiseksi nämä jutut mulla. Mutta siis, saan viettää kesän ihan kokonaisuudessaan rauhassa, ja vasta aikaisintaan loppuvuodesta leikkausta kannattaa odotella. Se on oikeastaan ihan ok. Vaikka tuntuu tolkuttoman pitkältä aika, joka minun pitää kyetä pitämään painoni "kurissa"... Minä kun en osaa kuin lihoa ja laihtua, joten ei tule olemaan helppoa.

Blogin suhteen on nyt hiljaiseloa ollut, kirjoittelen sitten taas enemmän kun on jotain sanottavaakin. Vähän meinaa lomanodotus painaa päälle, tuntuu ettei viimeisiä viikkoja millään jaksaisi. 2,5 viikkoa siis vielä jäljellä töitä. Niin lyhyt ja kuitenkin pitkä aika!

Kuulumisia toukokuun lopulta

Aika kiitää, kohta on jo juhannus! Kuvittelin viime syksynä, että tässä vaiheessa jo vähän tietäisin mitä tuleman pitää, lihavuusleikkausasiassa. Tosin silloin ajattelin sen nimenomaan olevan laihdutusleikkaus, nyt olen oppinut, että sitä se ei välttämättä olekaan. Toivoin ehkä tietämättömänä, että se leikkaus olisi se laihdutustoimenpide, mutta olen tajunnut että minähän sen työn tässä joudun tekemään. Paino on kyllä ihan kivasti siinä mielessä tippunut, että taitaa se olla keskimäärin puolen kilon paikkeilla viikossa, vaikkakin oikeasti on aika epätasaisesti pudonnut. Mutta jotenkin en ihan tyytyväinen ole kuitenkaan.

En oikein edes tiedä mihin niin tyytymätön olen, koska toisaalta tajuan, että olenhan minä nyt aika hyvin kuitenkin sitä painoa tässä pudotellut. Mutta ehkä tämä liittyykin siihen läskisokeuteen josta aikaisemmin olen puhunut, että olenkin kunnolla tajunnut olevani läski vasta nyt kun olen jo vähän pienentynyt! Ja tavallaan olen sitten pettynyt siihen, että olen edelleen niin lihava, enkä ole saanut itseäni hoikaksi. Vaikka alunperin nimenomaan hoikkuus ei edes ollut tavoitteeni, vaan keventyä ennen kaikkea pysyvästi ainakin jonkin verran. Nyt tuntuu, että olen ihan jumalattoman lihava edelleen, ja että ihmiset alkavat jo kohta miettiä sitä, että miten tuo on vieläkin noin iso, vaikka on jo pudottanut muka niin ja niin paljon. Enkä nyt kuitenkaan ole kovin suurta meteliä pitänyt kilomääristä, mutta toki lähimmät ystävät tietävät. Herkkänahkainen olen tässä asiassa, ja kovin helposti poimin sanat, jotka voi jotenkin otta vinoiluna tms. Esim. kommentti jonka ystävältä tässä puhelimessa sain: "senkin laiheliini, eihän sinulla kohta ole tissejäkään", sai minut ihan ahdistumaan. Minusta se kuulosti v***lulta, varsinkin kun ihminen oli kyllä minut nähnytkin ihan vähän aikaisemmin, ja silloin esittänyt kysymyksen "oletko sinä nyt saanut pidettyä niitä kiloja pois, joita olet pudottanut"? Eli toisinsanottuna hän juurikin mietti, että miten hitossa tuo voi olla noin lihava, vaikka sanoo pudottaneensa niin ja niin paljon. Ja sitten sama ihminen sanoo laiheliiniksi, jolla ei kohta ole tissejäKÄÄN! Puuh.

Ei pitäisi miettiä yhtään muita ihmisiä eikä kenenkään puheita. Silti ärsyynnyn myös siitä, että kaikki ihastelevat kuinka MIEHENI on laihtunut kauheasti, kuinka on salireeni tehnyt tehtävänsä jnejne. Ja salilla ei ole mitään tekemistä hänen laihtumisensa suhteen, vaan MINUN eneni sai miehenkin innostumaan jne. Taidan olla vähän kateellinen miehelleni. Tietty olen iloinenkin hänen puolestaan, että on nyt oikein hyvässä kunnossa. Mutta minä, entäs minä sitten!?!? Miksi ihminen on näin tyhmä?

Voi että kun saisin edes jotain kuulla lähetteeni tiimoilta ennen kesälomia. Jotenkin oisi helpompi jaksaa näitä asioita, kun tietäisi vähän mitä ja milloin odottaa. Vaan vähän pelkään, ettei mitään kuulu ennen elokuuta. Ei minulla kiire leikkaukseen ole, mutta tieto siitä että homma etenee, se voisi auttaa.

Njooh, on tässä mukaviakin asioita ollut ja tulossa. Vietimme 1-vuotishääpäivää viikonloppuna, oli tosi mukavaa ja romanttistakin vähän. Huomenna on tulossa ystävä yökylään, ja ensi viikolla on maailman eniten odotettua ohjelmaa luvassa, kun saan kaksi ihanaa serkkua luokseni, ja lapset ja mies ovat poissa. Lauantaina on silloin kaveritapaaminen, johon odotan itseni lisäksi seitsemää ystävääni. Meillä on joka kesä jo useamman vuoden ajan ollut tapana viettää piknikkiä tai jotain vastaavaa, ja aina on ollut ihan mahtavaa. Joten ehkä hetkeksi voin sitten unohtaa myös nämä laihdutus-lihomis-läskileikkaus-ene-pakkolaihtua-asiat. Vielä kun saisi sen kesän takaisin, että voisi edes ajatella piknikkiä tms.!

Viivytyksiä matkalla

Ene oli ja meni. Paino ei suostunut antautumaan, ärsyttävää. Ja nyt lukema on sitten kuitenkin 120-alkuinen. Puuh. Jostain syystä elimistö on kerännyt kamalasti nestettä enen loppumisen jälkeen, jo liian löysiksi käyneet sormuksetkin tuntuivat taas ihan sopivilta. Ehkä elimistö hakee nyt sitä normitilaa, onhan tuo ene aika erilaista aikaa kuitenkin. Ensimmäistä pätkäpaastopäivää vietän tänään, hyvin sujuu, ei ole nälkä tullut vielä ollenkaan. Yritän panostaa näihin paastopäiviin oikein tosissani, että saisin painon pysymään edes aloillaan, vaikkei putoaisikaan.

Viime viikon torstaina minulla oli aika Taysin gastrolle. Ja mitä tapahtuikaan? Täysin turha käynti. Selvisi, että minusta oli tehty väärään paikkaan lähete, eikä asiaa voitaisi eteenpäin siellä laittaa. Eli odotin kolme kuukautta aivan turhaan tätä aikaa. Nyt siis ikäänkuin alkaa kaikki siinä mielessä alusta, että taas tehdään lähetettä kirurgille. Hiukan kyllä sapetti, mutta toisaalta en jaksanut alkaa hirveästi hermoilemaan, ei kai tässä kauhea kiire ole.

Toinen ärsyttävä asia oli, että jouduinkin melkoisesti perustelemaan, miksi minulle pitäisi tehdä sleeve-leikkaus eikä ohitusleikkaus!!! Kuvittelin, että lääkärit olivat tätä ajatelleet itsekin, kun joudun syömään tulehduskipulääkkeitä ajoittain paljonkin, ja on se kortisonilääkityskin. Hb on myös luonnostaan matala,  eikä imeytymishäiriötä kannattaisi minulle tietentahtoen tehdä. Ensimmäinen lääkäri piti minua suorastaan typeränä, kun puhuin sleevestä, kaikenlaisia ihmeellisiä selityksiä oli hänellä sleeveä vastaan. Meni sitten kuitenkin kysymään asiaa leikkaavalta lääkäriltä, joka olikin minun kanssani samaa mieltä. Vaikkakaan minun tautini ja lääkitykseni eivät mikään ehdoton este ohitukselle olisikaan, niin sleeveä kuitenkin kannattaisi kohdallani harkita. Myös kuulemma siksi, että kun en niin superlihava kuitenkaan ole. Heh. Kuulemma sleeve saattaisi kohdallani riittää.

Lopulta pääsimme siis yhteisymmärrykseen, ja sain kehuja hyvästä asenteesta ja omatoimisesta painonpudottamisesta. Nyt siis vain odotellaan, odotellaan. Tai en minä jaksa odottamalla odottaa, elelen elämääni ja sitten kun jotain kuuluu, niin sitten kuuluu. Tällä hetkellä kaikki lihavuusleikkaukseen liittyvä tuntuu hyvin kaukaiselle ja epätodelliselle.

Hermoja koettelee!!!

Puuh. ÄRSYTTÄÄ!!! Ene vetelee viimeisiään, ja olen edelleen jumissa painoni kanssa. Yli viikon on paino ollut samoissa lukemissa, tai itseasiassa enemmän kuin jumissa, kun painoa on tullut lisääkin. Ja enää kolme päivää jäljellä. Juu, ei tämän enen kokonaistulos ihan huono ole, ja vyötärö on kyllä hiukan kaventunut, mutta silti ärsyttää. En oikein jaksa uskoa, että viimeisen kolmen päivän aikana kovinkaan kummoisia tapahtuu. Yritän asennoitua positiivisesti, mutta kyllä v***ttaa.

Jotta en tukehtuisi kiukutukseeni, olen yrittänyt jotain mukavaa löytää muuta kautta, sitä nuo edistyskuvatkin. Vaatekaapin siivousta olen myös taasen hiukan harrastanut, ja löysinpä farkkuhameen, josta oli pakko ottaa kuva. Ehkä tämä antaa kuitenkin uskoa tähän kaikkeen.

Oisikohan aika myydä tämä hame?

Edistyskuvia...

Motivaation lisäämiseksi uusia edistyskuvia -27kg:n kohdalta. Nyt ei enää voinut kuvata samoissa vaatteissa kuin ennen, ei olisi oikein mitään näkynyt. Kenellekään minun kokoiselle ei ole kyllä eduksi tiukat leggingsit lyhyen topin kanssa, älkää pelätkö en tosiaan mihinkään lähtisi noin, mutta ajattelin että parhaiten näkee muutosta mahdollisimman pienissä vaatteissa.

Jumissa...

No tulihan se jumi sieltä. Parina päivinä ihan kunnolla plussaakin, mikä tuntuu oikeasti aika pöhkölle näillä syömisillä, kun päivän kalorit ovat max 700 olleet. Mutta enpä ole tällä kertaa jaksanut ainakaan vielä stressata pahemmin, kolmen päivän jumi ei vielä ole pitkä. Toivoisin kyllä että vielä pari kiloa lähtisi, että pääsisin turvallisesti niin paljon alle 120kg:n, ettei pomppaisi enää yli sen. Pusseja olen jaksanut yllättävän hyvin, ei töki eikä suuremmin kyllästytä. Tämä kolme viikkoa on mennyt kyllä todella nopeasti. Näköjään eneilyynkin voi tottua.

Mulla on hirmuinen kesän ja kesäloman odotus päällä. Lasken päiviä siihen, kun kesäloma alkaa. Vielä on siis töitä jäljellä, juhannuksen jälkeenkin viikko. Mutta kesäkuu on kyllä semmoinen, että menee aina turhankin nopeasti. Kaikkea kivaa on suunnitteilla kesäkuullekin, ja juhannus on joulun jälkeen minulle vuoden suosikkikohta. Tänä vuonna juhannus tulee olemaan lapseton, lapset ovat toisilla vanhemmillaan (kuulostaapa kummalle, meillä molemmilla siis lapsia edellisistä liitoista!) ja saadaan viettää "aikuisten juhannus". Kyllä se välillä on aika kivaa, kun ei tarvitse kuin itsestään huolehtia.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Kuulumisia enen kolmosviikolta

Tässä sitä elellään ene-elämää miehen kanssa. Ja olen kyllä sitä mieltä, että se "ene-elämä" tosiaan on ihan omanlaistaan elämää. Mennään paljon aikaisemmin iltaisin nukkumaankin, ettei tule nälkä jne. Ihan hyvin on silti mennyt. Mieskin on jaksanut kuuria koko ajan, vaikka alunperin ajatteli parin viikon tempausta. Eihän sillä enää ylipainoa ole, mahassa ehkä semmoinen 500g:n pieni rasvakerros vain! :D Mutta haluaa jatkaa loppuun saakka, kuulemma että on varaa sitten vähän makkaraakin kesällä syödä.

Tällä kertaa ei kunnon jumitusta ole vielä tullut. On päiviä, jolloin paino ei ole pudonnut edelliseen verrattuna, mutta ei montaa peräkkäin. Sanoisin että yllättävän hyvin on paino pudonnut, vaikka näin pian uuden enen pidin. Eniten olen kuitenkin ihmetellyt sitä, että olen jaksanut näin hyvin, ilman ajatustakaan luovuttamisesta. Luulin, että omaehtoinen eneily ei minulta onnistuisi, vaan näyttäähän tuo sujuvan ihan hyvin. Siitä olen iloinen.

Täysin onnea ja auvoa ei kuitenkaan tämä ole ollut. Vappupäivänä iski ensimmäinen kunnon kiukkukohtaus. Suututti ihan kaikki, ja tuntui että olen koko maailmasta ulkopuolinen, muiden juhliessa ja nauttiessa elämästä. Silloin tuntui taas, ettei voi tehdä mitään, jos ei voi syödä. Ei voi mennä mihinkään, ei kutsua ketään käymään jne. Noh, onneksi se oli ohimenevää. Ja sai toisaalta aikaan sen, että parin kaverin kanssa tuli sovittua lähitulevaisuuteen illanviettoa ja päivälliskutsua, ja sain alkaa näitä suunnittelemaan. Että vain väliaikaista on nyt tämä vaihe, kun ei muka voi mitään.

Väkisin nyt täytyy alkaa miettiä sitten elämää enen jälkeenkin. Se oli viimeksi vähän vaikeaa. Syöminen tuntui oudolta, eikä oikein tiennyt mitä söisi. Haluaisin onnistua siinä nyt paremmin. Ennen kaikkea haluaisin varmistaa, ettei paino nouse montaa kiloa. Ehkä jopa pientä epätoivoa tunnen, kun ajattelen kesälomaa. Kuinka saan painoni pidettyä kurissa, ja toisaalta sekin, milloin minut mahdollisesti leikkattaisiin. En haluaisi olla enellä kesälomalla, joka minulla siis on heinäkuussa. Ja kuitenkin haluaisin tietenkin leikkaukseenkin mahdollisimman pian.

Noh, yritän nyt olla liikaa miettimättä. Lääkäriaika on 1.5 viikon kuluttua, leikkausasiasta saanen sitten tietää lisää. Eikä murehtimisella muutenkaan mitään hyvää saa aikaiseksi. Päivä kerrallaan siis.

Vappuajatuksia

Se oisi vappuaatto sitten. Töissä olen nyt päivällä, eikä mitään suunnitelmia illaksikaan ole. En ole mikään vapun juhlija oikein koskaan ollut, ja nyt enellä ollessani vielä vähemmän. Semmoinen iloinen asia minkä huomasin tässä, että en enää kuitenkaan ole surkeana, ei ole semmoinen tunne että "ei mitään kivaa koskaan enää, kun ei voi syödä". Ensimmäisen enen alussahan iski ihan semmoinen viikonloppumasennus melkein, kun tuntui niin tyhjälle ja turhalle koko viikonloppu ilman herkuttelua. Pidän sitä oikeasti aika isona oppimisena, että tämä asia on muuttunut. Siinähän on suorastaan avain siihen, että olisi mahdollista yhtä aikaa nauttia elämästä ja pysyä pienemmässä painolukemassa.

Nyt viikonlopulta odotan eniten yhdessäoloa, elokuvien katselua, nukkumista, kiireettömyyttä. Sen kaiken voi saada kovastikin, vaikka söisi pelkkiä ene-valmisteita. Ja toisaalta olen myös oppinut nauttimaan siitä yhdestä "oikeasta" ruuasta kovasti, minkä päivässä syön. Tosin en ollenkaan usko, että nämä opit nyt ihan suoraan siirtyvät myös enen jälkeiseen aikaan, mutta onpahan alku ainakin. Ja antaa uskoa tavallaan siihen, että kaikkeen voi tottua. Ja että leikkauksen jälkeenkin elämästä voi nauttia, eikä se erilainen ole välttämättä ollenkaan ankeaa.

Iloista vappua kaikille! :)

Eneily melkein kivaa?

Tämä on ihmeellistä, mutta pakko sanoa, että tällä kertaa eneily sujuu kummallisen hyvin. Varmasti huomenna on hirveä kiukutus ja kyllästyminen, kun nyt näin menen sanomaan! :P  Kyllähän se ensimmäinenkin ihan hyvin meni, mutta paljon enemmän silloin laskin päiviä paljonko on takana ja mitä jäljellä. Nyt olen iloinen, että puolet on vielä jäljellä, että paino kerkeää tippua lisää. Ei ole yhtään nälkä, ei vähääkään mielitekoja, eikä heikotustakaan. Ihanan helppoa on syöminen, kun ei tarvitse miettiä mitään sen enempää. Vaakalukemakin on joka päivä ollut edellistä pienempi, vaikkakin vain pienesti. Paino putoaa n. parisataa grammaa päivässä, eli ei mitään supervauhtia, mutta putoaa kuitenkin.

Päivitin muuten tuonne painonseurantasivulle pitkästä aikaa painoni. Lähipäivinä pitäisi tulla -25kg täyteen. En osaa sitä pitää kovin paljona, kun ajattelen kuinka paljon on vielä jäljellä. Toisaalta se on hyväkin, ettei käy niin, että alan ajatella että tämähän on jo ihan hyvä pudotus, ja tyytyisin siihen. Nyt haluan enemmän, paljon enemmän.

Mukavaa ja aurinkoista viikkoa kaikille lukijoilleni! :)

Läskisokeus

Järkytyin tänään pahemman kerran. Kiukkusin miehelle aamulla sitä, että paino ei tipu niin nopeasti kuin haluaisin. 200g vuorokaudessa tuntuu liian vähälle, kun on pussikuurilla. Hänellä tietenkin tippuu enemmän, vaikkei ole ylipainoakaan, ja se kai siinä kiukuttaakin. Minä, jolla on edelleen ylipainoa yli 50kg, en onnistu pudottamaan painoa enellä enemmän kuin mieheni, jolla on pari hassua kiloa. Ja tässä lauseessa pisti omaan korvaan tuo yli 50kg. Edelleen! Sehän tarkoittaa, että minulla on ollut ylipainoa pitkästi yli 70kg pahimmillaan!!!! Lievästi ylipainoisen naisen verran ylipainoa!!!!!!!!! Minä en koskaan ole tuntenut itseäni niin isoksi. En koskaan. Olen tiennyt olevani iso joo, mutta silti.

Olen kärsinyt pahasta läskisokeudesta. Ihmetellyt miten vaatteeni näyttävät pyykkitelineessä niin leveiltä. Kuinka labran odotustilassa käsinojat painavat kummasti reisiin. Kuinka bussinpenkit ovat kapeita nykyään. Peilin edessä olen seisonut ryhdikkäästi mahaa sisään vetäen, ja sitten ihmetellyt ihmisten huonoja kameroita ja kuvaustaitoja, kun minusta on tullut "niin lihavannäköisiä kuvia". Huoh.

Onneksi olen jo matkalla, muutoin tämänaamuinen heräämiseni läskisokeudesta voisi musertaa. Minä en koskaan oikeasti ole lukuna tajunnut, kuinka paljon minulla on ylipainoa, ihan oikeasti. Olen ajatellut että joo montakymmentä kiloa, mutta joku päässäni on estänyt tajuamasta sitä todellista määrää, vaikkei tuo kovin kummoista laskutoimitusta vaadikaan. Mieli on kummallinen kapistus kyllä.

Enestä vielä sen verran, että syömisen suhteen sujuu ihan hyvin, mutta paino tippuu hitaasti. 100-200g päivässä, kun tietenkin toivoisin että tippuisi vaikka puoli kiloa päivässä. Mutta minkäs teet, onneksi toistaiseksi on kuitenkin ollut koko ajan alaspäin. Todennäköisesti niitäkin aamuja tulee, että lukema on suurempi kuin edellinen.

Pääsiäinen

Vähän jännitti pääsiäisen ja eneilyn yhdistelmä, mutta ihan hyvinhän se sujui. Mitään ylimääräisiä en sortunut syömään, mutta laskin kyllä varsin tarkkaan, että kuitenkin söin kaiken mitä sain syödä. Kalorit siis menivät hyvin lähelle kahdeksaasataa, mutta mitään hiilaripitoista en syönyt. Eli "ylimääräiset" syömiset olivat kasviksia, ja 3% fetaa, sekä juhlan kunniaksi vähän maitoa kahvissa. Mitään suuria kiusauksia ei ollut. Äidin luona käsi meinasi ihan vahingossa ottaa kiposta karkkia, vanhasta tottumuksesta, mutta mitään todellista kiusausta ei ollut. Hänellä on semmoinen tapa, että aina on jotain karkkeja lasikipossa tarjolla, ja usein siellä niitä tulee sitten syötyäkin.

Oikeastaan tuntui, että eniten tämä eneily häiritsi äitiäni, joka ei oikein meinannut osata suhtautua siihen, ettemme kahvipöydässä oikeasti mitään ottaneet. Ei nyt ihan loukkaantunut, mutta vähän kuitenkin valitteli että kyllä on kummallista. Mutta ymmärsi ihan hyvin, kun selitin, että kun on nähnyt sen vaivan että on aloittanut tämmöisen kuurin, haluaa sen sitten viedä kunnialla läpikin.

Uskomatonta on se, että tämän päivän jälkeen on ensimmäinen viikko jo takana! Nopeasti on aika mennyt. Paino on tippunut periaatteessa hyvin, mutta toisaalta ei ole kuin vasta pari kiloa vähemmän kuin edellisen enen jälkeen. Mutta kyllähän ensimmäisen viikon pudotus silti taitaa aika monta kiloa olla, joten en voi valittaa. Miehellä on myös lähtenyt paino tippumaan kovasti, alkaa olla suorastaan pieni hän jo! Ylipainoa ei enää juurikaan ole, BMI hänellä 27 tällä hetkellä ja vyötärö sallituissa rajoissa. Vähän ollaan eriparia kyllä, kun hän alkaa näyttää oikeasti hyvältä, mutta perässä tullaan juu, siitä ei ole epäilystäkään!

Ainiin vielä. Ne niittifarkut, joista minulla on ollut melkein pakkomielle, että saan ne käyttöön. Nyt ne ovat olleet jalassa muutamaan kertaan. Ne ovat IHANAT! Tässä vielä todiste, tsih. Mä niin rakastan niitä farkkuja! :D Ja nyt niitä on syytä pitääkin, koska ovat nyt joistakin kohdista melkein väljät. :)

Herkuttelua enen aikana!

Eneily on alkanut mukavasti. Vähän nälkää näin alkuun, mutta ei pahasti. Pussit maistuu ihan hyville, mutta se päivän yksi kasvisateria, nam nam nam! En todellakaan rouskuttele vain porkkanoita tai mussuta kuivaa salaattia. Tänään tein tuoreesta parsasta ja muutamista muista vihanneksista uunissa aivan ihanaa ruokaa, voisin luokitella tuon ruuan jopa ihan herkuksi! Pari siivua kylmäsavulohta meni kaverina, koko annoksen kalorimäärä n. 160. Tässäpä teille kuva annoksestani.

Huomenna alkaa 2. ene-jakso!

Kävin aamulla ravitsemusterapeutin juttusilla ja ikäänkuin alkupunnituksessa huomenna alkavaa eneä varten. Tämähän tosiaan on minun omaehtoinen eneilyni, mutta halusin sille kuitenkin tukea ravitsemusterapeutilta. On helpompi pysyä ruodussa, kun on ikäänkuin jonkinlainen kontrolli olemassa, ja on jollekin tilivelvollinen asiasta. Tämä pussikuuri on minulle ihan hyväksi, mutta sitten en enempää saakaan eneillä, ennen kuin sitten juuri ennen leikkausta se kuukausi.

Asenne tuntuu olevan kunnossa, ihan jopa odotan pussikuurin alkua. Odotan keventyvää oloa ja ns. helppoa syömistä, kun ei tarvitse miettiä mitä söisi. Vähän jännittää pääsiäinen ja kyläilyt, mutta nekin ovat asennekysymys. Aion jatkaa sillä systeemillä, että kerran päivässä syön kasvisaterian, ehkä pienellä tonnikala- tms. lisällä. Ja muutoin sitten pusseilla. Pääsiäiseksi olen suunnitellut tuoretta parsaa ja kylmäsavulohta yms. oikeasti herkullista, joten eiköhän se tästä. Ja toki asiaa auttaa se, että mieheni aloittaa enen myös. Ei tarvitse yksin kärvistellä.

Oli mukava tavata ravitsemusterapeuttia. Vaikka käynti oli vain puolentunnin mittainen, kerkesin jotenkin saada siltä paljon. Kovasti tsemppasi se, kun sain kehuja monesta asiasta, joita olin mielessäni miettinyt tai harjoitellut omassa arjessani. Rt sanoi, että hän ei ole vähääkään huolissaan siitä, ettenkö oppisi leikkauksen jälkeen syömään oikein. Ja asennettani kehui myös kovin.

Tällä hetkellä olen siis kovasti sitä mieltä, että sleeve-leikkaukseen menen, jos vain pääsen. Ohitusleikkausta en enää edes mieti, se on unohdettu kohdaltani. Mutta mahalaukun kavennuksen haluaisin kyllä. Olen alkanut tekemään tietynlaista luopumista entisiin tapoihin liittyen, miettimään sitä kuinka jatkossa eilaiset tilanteet selvitän. Arjen uskon sujuvankin ihan hyvin, mutta lähinnä erityistilanteet, loma-ajat ja vaikkapa kylpyläreissut ja laivamatkat, viikonloppuvierailut jne., ne ovat hiukan haasteellisempia. Mutta hyvällä suunnittelulla ja oikealla asennoitumisella niistäkin varmasti selviää sitten. Toivonkin, että leikkaus olisi vasta syksyllä, että saan vielä yhden kesän elää ns. normaalisti, ja hyvästellä siten entisen elämäntavan. Pieni mahdollisuus leikkaukseen voisi muutoin olla vielä ennen kesälomia, mutta gastroskopiaan on niin pitkät jonot, että se tulee varmasti esteeksi. Eikähän minulla kiire olekaan. Vaikka tietenkin oisi mukava laihtua nopeasti paljon. Mutta uskon että näissä asioissa maltti on valttia kaikinpuolin.

Miksi onnistuisin nyt laihduttamisessa?

Kävin eilen mielenkiintoista keskustelua erään työkaverin kanssa. Kerroin että aloitan ensi viikolla uuden ene-kuurin enkä tule sitten ruokalaan syömään hänen kanssaan. Siitä lähti kiintoisa keskustelu siitä, kuinka nyt olen niin motivoitunut jne. Mietin sitäkin, että miksi en ollut motivoitunut vaikka vähän aikaisemmin, niin että olisin esim. ennen viime keväisiä häitäni laihduttanut, ja saanut siten nätimpiä hääkuvia.

Minä luulen, että juuri nyt on oikeasti oikea aika hoitaa tämä asia niinsanotusti kuntoon. Ei ole mitään semmoista tavallaan vääränlaista painetta asialle, että siihen ja siihen mennessä on pakko laihtua niin ja niin paljon. Tai että sillä laihtumisella tarvisi ostaa jonkinlaista hyväksyntää. Tai että kyse olisi ulkonäöstäkään. Ei ole tulossa kuvauksia joihin pitäisi laihduttaa, mieskin on rinnalla ja rakastaa muotojani jokaista kiloa myöden. Työasiat ovat kunnossa myös. Ei tarvi laihduttaa sen ja tämän vuoksi ja pakolla ja kiireesti. Oikeasti laihdutan siksi, että haluaisin terveyttä ja hyvää oloa. Tottakai on kiva näyttää paremmalta myös, mutta se ei ole ainakaan se pääsyy, jos syy ollenkaan.

Toinen asia, minä tuolle työkaverillekin mainitsin eilen, on vastuunottaminen omasta elämästä ja kiloista. Kaveri kertoi tutustaan, joka syyttää muita ihmisiä (ex-mies) ja hankalia elämäntilanteitaan niin kovasti lihomisestaan, ettei kykene tekemään asialle mitään. Ikäänkuin luvan kanssa syö, kun on ollut niin vaikeaa. Tajusin, että itsekin olen ennen tehnyt niin. Minullakin oli semmoinen ja tämmöinen ex-mies joka aiheutti vaikka mitä, hankala lapsuus, ilkeä lääkitys, paha masennus jne. Ja niin kauan kuin tavallaan olin katkera ulospäin, en pystynyt kuin räpiköimään välillä epätoivoisesti, ja sitten lihomaan lisää. Nyt kun olen päättänyt, etten harmittele mitään menneitä, en myöskään aikanaan  ison laihdutuksen jälkeen takaisinlihottuja kiloja, enkä syytä enää ketään enkä mitään, tuntuukin että sujuukin paremmin. Minä olen vastuussa omasta elämästäni, minä voin tehdä itseni hyväksi asioita. Mennyttä en voi muuttaa, mutta tulevaa voin.

Ehkä ainoa asia, jota vähän vielä harmittelen, on se etten osannut ennen arvostaa itseäni ja välittää itsestäni. Että inhosin niin kovin itseäni ja halusin olla aina jotain muuta. Yleensä aina vähän hoikempi. Silloinkin kun olin oikeasti ihan hyvä. Nyt olen päättänyt tykätä itsestäni enemmän, olla kuvittelematta että on jokin semmoinen sittenkun-tila, jolloin itsestäni voin pitää. Minun kuuluu arvostaa itseäni nyt, tänään. 

Kaikenkaikkiaan luulen, että olen jotenkin kasvanut tässä asiassa. Joo, tiedän kyllä että välillä olen hirveän kärsimätön ja hätäinen, enkä tempperamenttianikaan pääse karkuun. Mutta enemmän kuin koskaan, uskon siihen että on mahdollista tämä painoasia hoitaa pikkuhiljaa kuntoon. Oloni ei ole epätoivoinen, vaikka paino onkin ollut jumissa pitkän aikaa. Tavalla tai toisella, jonkinlaisen ajan kuluessa minä kuitenkin itseäni kevennän. Enkä kuvittele tai toivo sillä saavuttavani mitään muuta, kuin toivottavasti terveemmän ja kevyemmän loppuelämän. Ainakin kevyemmän, terveyteenkään kun ei aina voi vaikuttaa.

Loppuun laitan vielä hääkuvamme, vaikkakin päät peitettyinä. Toukokuussa menimme naimisiin. Molemmat olisimme nyt edustavempia, yli 30kg on meistä pois yhteensä. Vaan minun mielestäni avioliiton tarkoitus ei olekaan mahdollisimman kaunis ja hoikka hääkuva! (jonka siis työkaverini kertoi tuttavansa selitykseksi sille, mikseivät mene naimisiin miehensä kanssa... )

Juoksuaskeleita!

Kerrassaan niin ihmeellinen asia on tapahtunut, että pakko se täällä kertoa. Minä olen monen vuoden tauon jälkeen ottanut juoksuaskeleita! Ensin sunnuntaina perheen kanssa ulkoillessa, juostiin leikkimielisesti kilpaa. Hävisin toki 10-vuotiaalle pojalleni, mutta melkein olin ylpeä että edes juoksin! Tuli kokeiltua jokunen kymmenen metriä hölkkääkin sitten, ja se tuntui ihmeen mukavalle. Siitä innostuneena halusin eilen lähteä kokeilemaan ihan suunnitellulle lenkille jalkojani. Miehen kanssa tehtiin pieni lenkki, vain kaksi kilometriä, josta max puolet hölkättiin, kaikki vähänkin alaviistoon menevät pätkät. Ylämäkeen yritin, sata metriä juoksin ja melkein kuolin!

Olin kyllä lenkin jälkeen ihan puhkipoikki, hengitys vinkui (vaikkei ole astmaakaan) ja suussa oli verenmaku. Koville otti, mutta toisaalta olen kuitenkin ehkä vähän ylpeä itsestäni, että vapaaehtoisesti edes vähän juoksin.Minun kipusairauteni on ollut vähän paremmalla tolalla, siksi uskalsin jalkojani kokeilla. Tänään lihakset on reisistä ja pohkeista ihan juntturassa, tietää kyllä tehneensä jotain tavallisuudesta poikkeavaa.Täytyy tänään uimahallireissun jälkeen venytellä kunnolla.

Yritän siis kovasti saada itseäni innostumaan liikunnasta. Se ei ole helppoa, en vain luonnostani ole yhtään liikunnallinen. Innostun kyllä hetkeksi, mutta pitkäjänteisyys ei kuulu minun hyveisiini. Ikävä kyllä. Yritän sen asian kanssa työskennellä kovasti.

Paino seilailee paria kiloa viikonpäivästä riippuen. Paastopäiviin motivaatio meinaa olla matalalla myös, kun ensi viikolla aloitan sen ene-kuurin. Odotan kyllä sitä, vaikka myös vähän pelkään. Mutta eiköhän se onnistu, kun onnistui edellinenkin.

Kuulumisia

Kevät etenee, ihanaa! Huomaa kyllä silmissä ja nenässä, että etenee, vaikkei edes pitäisi olla allerginen. Poskiontelotulehduskin iski, pari päivää olin sairaslomalla tällä viikolla. Nyt kuuri päällä, toivottavasti tehoaa.

Tänä aamuna vaaka tarjoili mukavan yllätyksen, kun jostain syystä enen jälkeiset kaksi plussakiloa olivat kadonneet. En tiedä miksi ja miten. Tai no, olen kyllä paastopäiviä ne kaksi viikossa pitänyt, mutta aikaisempina viikkoina se ei ole vaikuttanut mitenkään. Hyvä mieli nyt alemmasta lukemasta. Toivon että paino tuossa pysyykin, tai jopa vielä vähän laskee, että uudella enellä saan alkaa suoraan pudotta uusia kiloja, eikä ole mitään plussia riesoina.

Enen aloitan siis ennen pääasiäistä. Mieheni osoitti yllättäen melkoista yhteishenkeä, ja ilmoitti aloittavansa sen minun kanssani! Hänellä ei ylipainoa ole kuin muutama kilo, eikä tarvetta ainakaan pidemmälle enelle ole, mutta toisaalta hänellä on juuri sitä sisäelinrasvaa, johon enen pitäisi purra. Saattaa olla että on vain viikon enellä, tai sitten jatkaa pidempään. Joka tapauksessa olen iloinen seurasta, olisi aika ikävää jos pääsiäisenä mässäisi herkkuja kovasti vieressä...

Leikkausasian suhteen mieli on rauhallinen, ei kumpaankaan suuntaan oikein kallellaan. Ehkä hyvä niin. Tosissani haluan taistella nyt kilojani vastaan, päädyttiin mihin hyvänsä. Uskon ettei lääkärikään toukokuussa pahana pidä, että olen sitten taas monta kiloa kevyempi. :)

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

Mekko etsii uutta kotia...

Uusi koti löytyikin jo!

Kävin tässä joitakin vaatteita läpi, mutta kamalan hidasta hommaa päättää mitä kaikille tekee. Tämän sinivalkoisen mekon ajattelin laittaa tännekin näytille, jos joku sattuisi tähän tykästymään. En raaskisi myydä edes, mutta on turhan väljä nykyään. 54-kokoinen itse olen tässä, mutta joustavan materiaalin vuoksi sopii monen kokoiselle, isommallekin. Materiaali on joustava, vähän semmoinen raskaasti laskeutuva polyesteri. Takana smokkirypytystä ja vyötäröllä solmimisnauhat, olkaimet säädettävät. Kunto hyvä. Facebookin kirpparille pistin myyntiin hinnalla 30 euroa posteineen. Löytyisikö kiinostusta?

Uusia suunnitelmia...

Eilinen ilmoitus leikkausarviokäynnistä sai erikoisia asioita liikkelle mielessä. Jotenkin iski semmoinen uudenlainen olo, jota en oikein tiedä millä sanalla kuvailisin? Ihan kuin jonkinlainen sisu olisi nostanut päätään.

Olen tässä jo jonkun aikaa siis  miettinyt erilaisia vaihtoehtoja sille, kuinka tämän minun ylipaino-ongelmani voisi hoitaa. Ja siksihän tässä leikkausarvioonkin ollaan menossa. Mutta sen jälkeen kun tajusin ettei ohitusta minulle todennäköisesti voikaan tehdä, on pitänyt miettiä uusiksi asioita. Kaikkein mieluiten pitäisin elimistöni edelleenkin ihan ehjänä ja kokonaisena, ilman mitään leikkauksia. Vaikka tiedän, että vaikka painoa paljon putoaisikin, sen pitäminen poissa on täyttä työtä.

Yhtenä vaihtoehtona olen miettinytt sitä, että jos saisin itseni suostuteltua pitämään pari kolme ene-kuuria, jokaisella sen kymmenisen kiloa pudottaisin. Tyytyisin siihen, että olen edelleen ylipainoinen, mutta kuitenkin selkeästi kevyempi kuin nyt. Ja sitten painonhallintaa harjoittaisin esim. tällä paastoilusysteemillä ja ties millä. Sitä nyt en vielä ihan pysty sanomaan, sitä asiaa pitäisi työstää lisää. Alkuun kuitenkin paastoilu varmasti toimisi. Ja siihen voisi sitten tueksi sitä hypnoterapiaakin ajatella.

Noh. Tästä leikkausprosessista en ole edelleenkään poistumassa. Mutta sen lisäksi tein päätöksen, että ennen pääsiäistä aloitan omaehtoisen ylimääräisen enekuurin. En tiedä olenko pöhkö vai järkevä, mutta näin teen. Ja toivon tukea ravitsemusterapeutilta. Joka tapauksessa ajattelen että on hyvä olla mahdollisimman kevyt siinä vaiheessa kun leikkaus tehdään, jos siihen siis mennään. Eli varmastikaan kukaan ei vastusta sitä, että nyt omaehtoisesti eneilen lisää. Ehkä tällä vähän turvaan siltä varalta selustaani myös, että jos kirurgi sanookin ettei missään nimessä sleeveä tehdä. Etten ole ihan tyhjän päällä, että on suunnitelma senkin varalle. Siitä alan olla melkoisen varma, että siihen ohitusleikkaukseen en halua. Liian paljon on tekijöitä jotka puhuvat sen puolesta, että se ei sovi minulle.

Noniin, semmoista siis tänään. Mitähän huomenna?! :P :D

Ylläri postilaatikossa!

Juuri kun pääsin sanomaan että mitään ei ole kuulunut mistään, postilaatikkoon olikin kolahtanut kutsu gastroenterologian polille! Toukokuun 15. päivä siis sinne leikkausarvioon. Nyt on sitten päivä johon katse suunnata. Kummallista tässä on se, että odotin kutsua ihan toisaalle. Tampereella on kaksi leikkaavaa sairaalaa, ja minun piti pienempään olla menossa, vaan nyt kutsu tulikin isompaan. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta pääasia että homma etenee. :)

Rankka päivä -Syy syödä?

Paastopäivää tässä taas vietellään. Paino junnailee, muutaman sata grammaa näytti vähemmän kuin viime viikolla, mutta siinä se on samoissa pyörinyt. Ilman paastopäiviä se oisi varmastikin noussut siis lisää. Vähän meinaa tympiä se, että aika paljon joudun tekemään senkin eteen, että paino pysyy samoissa lukemissa, kaksi 500-600 kcal:n päivää viikossa! Jotenkin kyllä luulen että ene tähän on vaikuttanut. Motivaatio paranisi kovasti, jos edes välillä vilauttaisi vaaka ihan oikeasti toista kilolukua. Nyt se on ollut jumissa 126.2kg ja 126.8kg välillä.

Tällä viikolla olen tunnistanut itsessäni entistä vahvemmin tunnesyömistä. Pitkästyminen, tiukka työpäivä, muuten vaan rankka päivä. Siinä pahimmat syyt hakeutua jääkaapille vaikkei olisi nälkäkään. "Tehdään jotain kivaa" ehdotan miehelle, ja ainoa mitä on mielessä, on syödä jotain. Aika rasittavaa huomata tämmöistä itsessään. Yhden kaverin kanssa suunnitellaan tapaamista, ei olla nähty melkein vuoteen. Ja ensimmäinen asia on, mitäs ihanaa syötäisiin sitten kun nähdään. Kun kerran pitkästä aikaa nähdään ja se on ihanaa, niin täytyyhän meidän syödäkin jotain todella erityisen ihanaa. Nojoo, tuota kaveriviikonloppua nyt ei tarvi murehtia syömisen suhteen, se on kuitenkin erityinen ja harvinainen tapahtuma. Mutta arki-iltaisin pitäisi kyllä kyetä ajattelemaan järjellä syömistä. Eilen söin töiden jälkeen ison annoksen oikeinkin järkevää ruokaa, fetakikhernepihvejä, joita tein viikonloppuna, ja perunamuusia + vähän kasviksia. Maha oli ihan täynnä, mutta koko illan mussutin SILTI jotain. Epätoivoisena etsiskelin kaapista makeaa, ja löysinkin sitten äidiltäni saamani suklaa(!!!!)muromyslipaketin, joka oli unohtunut avaamattomana kaappiin. Niitähän tuli sitten mussutettua vaikka kuinka paljon. Ja koska sitten iski makeaähky, piti syödä hapankorppuja kasa juustolla ja levitteellä. Typerää.  Tähän perään pakko vähän ihmetellä, että mitä äitini oikein on ajatellut, kun on minulle tuommoisen myslipaketin tuonut???

En tiedä mistä sitä saisi itseensä semmoisenlaista motivaatiota, että ihan oikeasti pystyisi syömään järkevästi. Vai hyväksyäkö nyt se asia, että tällä hetkellä paino ei vain putoa? Pysyypä edes samassa. En tiedä. Vähän on turhautumista ilmassa, kun ei ole mitään käsitystä siitä, koska pääsen kirurgia tapaamaan. Jos olisi jokin kiinnekohta mitä tuijottaa, voisi tuntua toisenlaiselle, ehkä. Vaan eihän se nyt auta kuin sinnitellä jotenkin. Nimenomaan sinnitellä. En vain jaksaisi koko elämääni elää sinnitellen.

Paluu tähän hetkeen

Hirveää mylläkkää mielessä on ollut, suuntaan jos toiseen. Monenlaisia vaihtoehtoja mitä voisi tehdä ja kuinka minkäkin ongelman ratkaista. Ahminut olen tietoa ja epätoivoissanikin ollut välillä. Ja siksi soitin ravitsemusterapeutilleni, joka lyhen puhelun aikana sai minut tajuamaan, ettei tässä hermoilussa ja hötkyilyssä ole mitään järkeä, vaikka sinänsä onkin hyvä että asioita selvittelen.

Eli siis. Lähete kirurgille on tehty, mutta vasta toissapäivänä. Se vähän harmitti, enen loppumisesta on kuitenkin jo kolme viikkoa. Mutta onpahan tehty nyt kuitenkin. Ja kyllä siellä lähetteessä näkyi maininta esim. minun kortisonilääkityksestäni, eli ei se ollut mennyt ohi kuitenkaan lääkäriltä. Rt sanoi, että kirurgi on se joka sitten enemmän ottaa kantaa niihin lääkkeisiin, ja hänen kanssaan niitä vaihtoehtoja mietitään. Voi olla, että leikkaus tavallaan viivästyy, jos pitää kokeilla esim. jotain uusia lääkkeitä, mutta este se ei ole. Rt sanoi, ettei tiennyt yhtään tapausta, että lääkitysten vuoksi olisi kokonaan peruttu, että perussairaus on se joka voi olla kyllä este, mutta minun perussairauteni ei ole.

Sleevestä kyselin hiukan myös, ja rt sanoi, että se on vallan hyvä vaihtoehto myös. Ja että niitä ihan tehdäänkin. Ja että lopulta minä itse olen se joka päättää mitä tehdään. Ja tämä helpotti kyllä kovasti. Jotenkin tuli semmoinen olo, että josko nyt sitten vain keskittyisin tähän hetkeen ja päivään, ja katsotaan mitä tuleman pitää. Todennäköisesti jokin ratkaisu minullekin löytyy kuitenkin. Ja jos ei löydy, niin mitä sitäkään nyt auttaa murehtia.

Paino jumittaa edelleen. Paastopäivät eivät ole saaneet sitä laskuun, melkein mielummin lähtisi nousuun paino tällä hetkellä. Yritän olla murehtimatta ja stressaamatta sillä. En käy enää vaa'alla ollenkaan joka päivä, mutta toisaalta tuntuu että on pakko aika usein käydä, ettei vaivihkaa paino hiivi enemmänkin ylöspäin.Yritän syödä järkevästi, edes osittain järkevästi. Ja yritän lisätä liikuntaa. Liikunta on tämän vuoden puolella ollut ihan jäissä. Viiden kerran uintikortin käytin tammikuussa, mutta siinäpä se. Nyt olen alkanut vähän kotijumppailemaan, kun osallistuin Motiviren kyykkyhaasteeseen, jossa esim. tänään on ohjelmassa minulla 140 kyykkyä. Kyykkäily on innostanut sitten vähän muutenkin heilumaan ja venyttelemään, ja tänään mene pitkästä aikaa vesijuoksemaan. Ja ennen kaikkea, yritän olla vaipumatta ankeaan mielialaan ja murehtimiseen ja keskittyä tähän hetkeen. Näitä isoja juttuja kun ei yhdessä hetkessä ratkaista millään konstilla, on siis pakko opetella olemaan rennommin.