Joululahja

Sain tänään parhaan joululahjan. Kävin plastiikkakirurgin vastaanotolla roikkoarviossa. Pelkäsin että joudun vielä laihduttamaan tai jotain muuta negatiivista. Ei olisi tarvinut. Minut leikataan. Pelkkää abdominoplastiaa meinasi, se kuulemma on se minkä saa sääntöjen mukaan tehdä. Sanoin, että haluaisin bodyliftin, kun selkäpuolellakin on niin paljon ylimääräistä nahkaa. Tutkittuaan selkäpuolta totesi, että no kyllä sinä enemmän bodyliftistä hyödyt, tehdään se!!!

Käsiä ei saa leikata, ellei haitta ole erittäin erittäin suuri. Ja minun alliroikkoni ovat kuulemma sitä ajatellen vaatimattomat. Mutta rinnat. Ne voidaan korjata. Vaikka en pyytänyt. Mutta sanoin, että on ongelmia niskahartiaseudun ja roikkuvien rintojen kanssa, sekä "kainaloläskien" kanssa. Sanoi, että koska rinnat ovat näinkin suuret, ne voidaan leikata nimikkeellä rintojen pienennysleikkaus ja perusteena niskahartiaseuden ongelmat.. Pelkkiä kohotuksia ei saa tehdä.

Minä saan uudet tissit! Ja litteän mahan! En voi käsittää. Aikataulusta arvioi sen verran, että keskivartalo leikattaisiin kevättalvella, ja rinnat ehkä syksyllä. Ja lupaan siis, että kuvaan ennen leikkauksia roikkoni. :)

Ihanaa ja lämmintä joulua jokaiselle! <3

Kaksi vuotta leikkauksesta

Pitkä aika taas vierähtänyt ilman kuulumisia blogiin. Aika vain tuntuu menevän niin nopeasti, ja toisaalta elämä tuntuu asettuneen tämän lihavuusleikkausasian suhteen niin tuttuihin uomiinsa, ettei muka kirjoitettavaa tunnu olevan. Vaikka ei se oikeasti ehkä ihan niin ole edes, kyllä nämä asiat päässä pyörivät aina vähän, ja kyllä minulla vähän nyt uutisiakin on.

Kuukausi sitten tuli kaksi vuotta leikkauksesta täyteen. Wow. Silloin ennen leikkausta tuntui, ettei aika kulu millään, ja leikkaus "ei ole koskaan", kun vain odotti ja odotti. Ja tuntui muita jo leikattuja katsoessa, että itse en koskaan pääse tuohon vaiheeseen. Ja nyt minä olen tässä. Menossa ensi kuussa plastiikkakirurgin arvioitavaksi, että mitä korjaillaan. Huh.

Kontrollissa kaikki vaikutti olevan ihan hyvin. Verikokeiden tulokset olivat kaikki muut oikein hyviä, hieman rauta-arvot vain matalanpuoleisia. Mutta siinä ei ole mitään uutta, eikä leikkauksestakaan johtuvaa. Ravitsemusterapeutilla käydessä ilmeni ne pienet ongelmat syömisessäni, eli hieman liiallinen herkkujen syöminen ja toisinaan hiukan liian isoiksi kasvavat annoskoot. Näiden myötä pientä hypoilua ja/tai dumppaustakin on välillä tullut, ihan omaa typeryyttä. Maha on selvästi leikattu edelleen, pää ei. Eli hyvällä ja oikealla syömisellä olo on hyvä, huonolla huono. Luulisi että oisi helppoa!

Paino on hieman pudonnut, mistä iloitsen kovin. Näköjään se putoaisi, jos jaksaisin oikein tarkasti syödä ja olla. Mutta senhän tiedämme, etten jaksa, ainakaan koko aikaa. Ammattilaiset tosin olivat sitä mieltä, että on ihan ok elää niin kuin minä nyt elän, kunhan pidän huolen siitä, ettei paino ole vuoden päästä noussut, eikä kahden, eikä kolmen, neljän, jne... Niinpä niin! Loppuelämä olisi elettävänä, nöyränä on pysyttävä.

Mutta siitä plastiikkakirurgille menosta. Minähän olin alkujaan sitä mieltä, etten mihinkään korjausleikkauksiin edes halua mennä. Noh, en ehkä silloin vielä tajunnut, kuinka pahasti ne nahka tosiaan jää roikkumaan, kun paino putoaa paljon. Minusta ei vaatteet päällä näe roikkoja niinkään, mutta kyllä niitä on, joka paikassa. 2v-kontrollissa lääkäri oli sitä mieltä, että korjattavaa olisi vaikka kuinka paljon, jopa niin paljon että hieman hämmennyin. Eri asia on sitten tietenkin että mitä sanoo itse kirurgi. Eilen tuli aika, ja se on aatonaattona sopivasti. Saanen joululahjaksi leikkauspäätöksen??
Harkitsen roikkojeni kuvaamista tänne blogiin, niin että sitten voisi tulevaa leikkaustulostakin katsella ja vertailla. Mutta se ei ihan helpolle tunnu. Katsotaan nyt. Edistyskuviakaan en ole moneenkymmeneen kiloon varsinaisia ottanut, olisi ihan mielenkiintoista ottaa ne. Laitan nyt tähän alle kuitenkin yhden kuvan minusta tällä hetkellä.

Syksyisiä mietteitä

Syksy onkin jo pitkällä, hurjaa miten aika menee nopeasti. Ei mene kauaa kun on joulu! Olen alkanut vahvasti epäilemään, että "Ajan kello", jokin sellainen koko maailman aikaa mittaava kello on alkanut edistää. Tuntuu että vuosi kestää nykyään korkeintaan puoli vuotta jne. Vaan ei minulla toisaalta mitään sitä vastaan ole, vaikka joskus olisikin kivempi että vaikkapa mukava viikonloppu kestäisi kauemmin kuin sen pienen hetken. Meneepä toisaalta tylsemmätkin vaiheet nopeasti ohi!

En ole tullut kirjoittaneeksi mitään blogiin, vaikka itseasiassa aika paljonkin on ollut mielenpäällä laihduttamiseen yms. liittyen. Jospa nyt vähän osittain jälkikäteen kerron viime aikaisia vaiheitani. Minä lihoin kesällä kolme kiloa. Se aiheutti hirveän ahdistuksen ja pelon siitä, että paino ihan oikeasti on nyt sitten kääntynyt nousuun, eikä lihomista voi estää millään. Mieheni lihoi vielä huomattavasti enemmän. En koe, että olisin ihan täysin pieleen kesän elänyt, mutta tiedän kyllä, että etenkin herkkujen syöminen oli syypää tähän painon nousuun. Koukutun niin hirveän helposti makeisiin herkkuihin, ettei siinä ole mitään järkeä. Joulun jälkeenhän minun on aina pidettävä suklaalakko, ja näköjään myös kesäloman jälkeen on jälleen on pidettävä jonkinlainen katkaisu, tilanteen nollaus.

Mieheni oli omasta lihomisestaan ehkä vielä ahdistuneempi kuin minä omastani, ja hän päätti pitää kahden viikon pussikuurin. Ja aikani tuumittuani minäkin päädyin jonkinlaiseen osittaiseen ene-kuuriin. Söin pari Nutrilett-pussia päivässä, ja lisäksi runsaasti proteiinipitoista ruokaa ja kasviksia. Liikuntapäivinä myös hieman hiilaripitoista, esim. ruisleipää. Kaksi viikkoa mentiin näin, ja tulos oli ihan hyvä. Sain pudotettua kesäkiloni pois, ja vielä kilon lisääkin verrattuna tuohon painonseurannassa olevaan viimeisimpään merkintääni. Varsin hyvin siis meni. Mies laihtui vielä enemmän.

Aikaisemminhan olen kovasti ollut sitä mieltä, että tuollaisia "rutistuksia" ja kuureja en enää harrasta. Nyt se kuitenkin tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja oli yllättävän helppoakin. Mutta kyllä sillä vähän "jälkiseuraamuksiakin" on ollut. Ensinnäkin, minua alkoi ihastuttaa ajatus, että todellakin saan tehtyä painolleni edelleen jotain, jos vain päätän niin. Painoni ei ole pysyvästi jumissa tms., vaan jos oikeasti haluan, voin laihtua lisääkin. Ja tämä herännyt pieni toive yhdistettynä siihen, että paino ei pysykään ihan itsestään siellä alimmassa lukemassa, aiheuttavat nyt hieman ristiriitaa. Paino on nyt tuon saman kuin toukokuinen lukema, mutta haluaisin sen putoavan lisää. Ja se tarkoittaa että syömistä pitäisi ihan oikeasti rajoittaa. Ja jo ajatuksena se aiheuttaa syyllisyyttä syömiseen liittyen. Aina kun syö, tuntuu ettei pitäisi, tai ainakaan ei niin paljon. Ja sitten kaduttaa, kun on syönyt, että oliko nyt ihan pakko. Ja tämä jos mikä, on häiriintynyttä. Eli mitä? En tiedä. Haluaisin laihtua. En haluaisi kuitenkaan häiriintyä. Silti tekisi mieli syödä mahdollisimman vähän, vaikka tekeekin mieli syödä paljon, tai ainakin enemmän kuin vähän. Huoh.

Ensi kuussa on 2v-kontrolli leikkaukseen liittyen. Ihan hyvä näistä ajatuksista päästä keskustelemaan lääkärin ja ravitsemusterapeutin kanssa. Vaikka tiedän kyllä, mitä rt sanoo. Hän sanoi jo viimeksi, että älä ala laihduttelemaan ja pitämään kuureja, vaan keskityt hyvään syömiseen. Mutta kun. Vähän haluaisin vielä laihtua. Pikkuisen edes.

Ajatuksia

Huomasinpa tässä, että blogin aloittamisesta on pian kolme vuotta! Ja siitä heräsi ajatus lueskella alkupään tekstejä hieman sillä ajatuksella, että kuinka olen kenties matkani aikana kasvanut tai mitä olen oppinut. Vai olenko oppinut? Sen voin sanoa, että nämä kolme vuotta ovat kyllä olleet mullistavia elämässäni, nimenomaan suhteessa lihavuuteen, laihtumiseen, itsensä hyväksymiseen. Helppoa ei pelkästään, todellakaan, ole ollut, mutta tekisin kaiken uudelleen, jos olisi tarve.

No mitä minä sitten olen oppinut? Ensimmäinen asia  tulee esiin jo ihan ensimmäisestä tekstistäni. Esitän toiveeni siinä päästä laihdutusleikkaukseen. Ehkä en vain tiennyt oikeaa termiä ja siksi käytin tuota. Tai sitten en oikeasti vielä ymmärtänyt, ettei leikkaus itsessään laihduta, vaan sillä hoidetaan lihavuutta sairautena, ja minun itse on tehtävä kaikki työ. Kyllä minä taisin luulla, että sittenkun-elämä olisi helpompaa, että vain yksinkertaisesti leikkauksen jälkeen laihtuisin ja olisin sitten tyytyväinen. Siinä kohtaa tuntui, ettei mikään voisi tehdä onnellisemmaksi kuin laihtuminen.

Ehkä oli hyväkin, etten kaikkea tiennyt alkuvaiheessa. Minulla oli hyvin negatiivinen asenne esim. pussikuureja kohtaan, ja minun olisi saattanut lannistaa ajatus kahdesta (lopulta kolmesta) kuukaudesta enellä. Toisaalta tuolloin olin kuitenkin valmis turvautumaan vielä erilaisiin kikkakolmosiin laihtuakseni, melkein en muistanutkaan että 5:2-diettiä niin kovasti yritin noudattaa. Kyllähän minä sillä vähän tulostakin sain aikaan, ei sillä. Välillä nämä erilaiset dietit houkuttavat vieläkin, mutta yritän vältellä niitä ja malttaa mieleni. Olisi houkuttavaa pudottaa nopeasti muutama kilo ja sitten jatkaa hyvää syömistä. Mutta sen olen oppinut itsestäni, että ei kannattaisi. Syömisen rajoittaminen ja kieltäytyminen suistavat helposti hyvän perussyömisenkin pois raiteiltaan ja lisäävän vain mielitekoja.

Minulle on vaikeinta tasaisen hyvä syöminen edelleen, vaikka perusasiat sinänsä ovatkin kunnossa. Helposti tulee pieniä sortumisia, ja sen jälkeisiä milläänmitäänväliäole-ajatuksia. Ja sitten tulee tehtyä lisää huonoja valintoja. Jos olisin kolme vuotta sitten tiennyt, että joudun kamppailemaan tämän asian kanssa vieläkin, en tiedä mitä olisin päättänyt. Kyllähän minä salaa toivoin, että leikkaus ratkaisisi kaikki mielitekoasiat yms. Ja salaa toivoin normaalipainoon pääsyäkin. Leikkaustavalla tässä saattaa olla hieman jotain tekemistä, ehkä sleeve ei ole niin tehokas syömisen rajoittaja kuin ohitusleikkaus. Ja toisaalta sitähän juuri toivoinkin, että kuitenkin elimistöni säilyisi mahdollisimman normaalina leikkauksen jälkeenkin.

Yksi iso muutos pistää silmään noita ensimmäisiä tekstejäni lukiessa. Epätoivo. Se on kadonnut. Se hirmuinen epätoivo ja lannistunut olo, sitä ei enää ole. Elämä ja syöminen, laihduttaminen, ne eivät ole sillä tavalla taistelua enää, vaikka joudunkin kovasti omia valintojani miettimään ja järkeilemään, ja mielitekojakin vastaan kamppailemaan. Se ei ole kuitenkaan epätoivoista enää nyt. Hieman on olemassa pelko siitä, että mitä jos paino lähtee tosissaan nousemaan, mutta ehkä juuri sen verran on syytäkin sitä pelkoa olla olemassa, että pysyy nöyränä asian suhteen. Tämä ei todellakaan mitenkään vielä ollut tässä, niin kuin tavataan sanoa. Koko loppuelämä on vielä selvittävänä, lihomatta. Olen saanut apuja matkalle ja tolkkua päähäni aika paljon, mutta edelleen on se loppuelämä selvittävänä. On siinä hommaa. Siksi ei auta kuin sinnikkäästi jatkaa opettelua vain, muutaman viikon "repäisyillä" ei saavuteta isossa mittakaavassa mitään.

Noh, vähän sekavaa pohdintaa sieltä täältä. Jatkan toisella kertaa. Vielä loppuun kuva eilisestä ihanaakin ihanemmasta ruuastani, oih! Ratatouillea kauden kasviksista. Onneksi tätä on iso padallinen jääkaapissa, saa lämmitellä tänään ja huomennakin. Nam!

Elämää loman jälkeen

Niin se loma mennä viuhahti, juuri hetki sitten tuntui epätodelliselta että kokonaiset viisi viikkoa on lomaa, ja nyt se on jo takana. Ihan kiva loma oli. Paljon tuli otettu ihan vain rennosti, kaikenlaista pientä puuhastellen. Tallinnaa pidemmälle ei tänä kesänäkään menty, eikä kotimaassakaan kovin pitkälle tullut lähdettyä. Vähän mökkeilyä, hiukan telttailua, rannalla oloa, ystäviä, museoita ja touhuilua lasten kanssa, siinäpä se.


Ikävää on ollut se, että olen ollut hirveän kipeä. Reumatautini ei ole tasapainossa vähääkään, eikä Trexan ole auttanut vielä ainakaan yhtään. Ongelmia oikean kyynärpään ja ranteen, sekä vasemman nilkan ja jalkaterän kanssa on tosi paljon. Nyt töissäkin olen ollut rannetuen kanssa, ja mietin mitä tuolle nilkalle keksisin. Reumapolin kesäsulku on kyllä jo ohi, mutta yritän sinnitellä syyskuun loppupuolelle, mihin on varattuna kontrolliaika. Mutta kovin hyvältä ei tässä vaiheessa kyllä vaikuta.


Olen kuitenkin aina paremman päivän osuessa kohdalle harrastanut liikuntaa ja käynyt salillakin. Usein seuraava päivä on sitten hankalampi, mutta kuitenkin koen liikunnan niin tärkeäksi, että yritän sitä harrastaa. Issias muistuttelee herkästi myös olemassa olostaan liikkuessa, mutta ei kuitenkaan ole sellaiseksi hirveäksi hermokivuksi äitynyt. Mutta selvästikään pullistuma ei ole sieltä kokonaan ainakaan kuivunut kasaan.


Sinnittelyä siis vähän on elämä. Ja nyt sinnitellään myös jälleen kerran ja taas syömisten suhteen. Kesä on mennyt turhankin rennolla otteella, ja arkeen paluu on meneillään senkin suhteen. Paino alkaa taas ysillä, ja sekös ärsyttää. Mutta jaksan uskoa että se siitä putoaa takaisin kasin puolelle vielä. Lobotomian se varmaan vaatisi, että helpoksi muuttuisi herkkujen vastustaminen. Mutta yritän panostaa niin paljon hyvään ja monipuoliseen syömiseen, että se itsessään vähentäisi herkkumielitekoa. Haluaisin, että leikkauksen 2-vuotiskontrolliin mennessä saisin painon tukevasti kasin puolelle. Vaikka aikaa siihen ei kyllä ole kovin paljon, ajatella tosiaan että ihan pian on kaksi vuotta leikkauksesta! En ole hetkeäkään katunut, tai no ehkä ensimmäiset tunnin heräämössä olivat niin hirveät, että vähän saattoi kaduttaa, mutta ei sen jälkeen sitten enää. Yksi parhaita päätöksiäni elämässä oli leikkaukseen uskaltautua, ja myös se että vaadin sleeve-leikkaustapaa. Nyt se on nähty jo, että en pysty ilman tulehduskipulääkkeitä selviämään, olisi ollut ongelmallista ohitetun mahan kanssa.


Mukavaa elokuuta lukijoille, yritän hieman aktivoitua bloginkin suhteen, en halua sen kuivuvan kasaan.

Ihan kohta loma!

Huomisen jälkeen alkaa kesäloma. Kyllä sitä olenkin odottanut! Ja toisaalta mitä lähemmäksi se tulee, sitä epätodellisemmalle se tuntuu, niin kuin joka vuosi. Ai viisi viikkoa pois töistä??? Jiihaa! :))))

Muuten kuuluu aikas tavallista, ei mitään erityistä. Reumalääkityksiäni muuteltiin reumakontrollin yhteydessä, aloitettiin Trexan nyt viimein, tavoitteena päästä kortisonista jossain vaiheessa kokonaan eroon. Luuston tiheysmittauksessa kävin ensimmäisen kerran, se olikin ihan aiheellinen kun kuitenkin kuusi vuotta olen kortisonia putkeen syönyt. Onneksi ei kuitenkaan osteoporoosista mitään merkkejä ollut. Trexanin aloitus on vähän jännittänyt, kuitenkin omalla tavallaan kova lääke kyseessä. Lievää pahoinvointia on ollut parina päivänä aina lääkkeenoton jälkeen, mutta toistaiseksi ainakin ihan siedettävää. "Sisäänajovaihe" on menossa nyt, eli pienellä annoksella aloitettiin, eilen nyt sitten ensimmäisen kerran otin sen varsinaisen annoksen, mihin on tarkoitus jäädä. Saapa nähdä tuleeko oloja enemmän. Onneksi vain kerran viikossa otetaan lääke.

Salitaukokin tässä päättyi, ja varovasti olen tuos iskias-episodin jälkeen liikunnan pariin palaillut. Oikean jalan varpaat ovat vieläkin ihan voimattomat, mutta rauhallisesti tehtynä pystyn kyllä salilla lähes kaikkea tekemään. Juoksumattoa kokeilin, kaksi minuuttia hölkkäsin, ja heti sen jälkeen sääressä tuntui tuttua hermokipua. Eli juokseminen ei ole minun juttuni, ei ainakaan nyt tässä kohtaa elämää. Harmillista sinänsä, kun juuri nyt se olisi tuntunut mukavalle. Täytyy tehdä kävelylenkkejä ja salilla "tyytyä" crosstraineriin, jossa tärähdystä rankaan ei tule. On muuten hauska ollut huomata kuinka kunto on kasvanut sitten viime syksyn. Kun Elixiaan liityin, jaksoin crosstrainerilla tehdä muutaman minuutin, nyt menee vaikka tunti. Ennemmin tulee pitkästyminen kuin voimien ja kunnon loppuminen. Aika ihanaa. :)

Syöminen ja paino, hmm. Paino on pysynyt kasilla alkavana, mikä on varsin mukavaa. Mutta en voi sanoa että syöminen olisi ihan esimerkillistä ollut. Perussyöminen kylläkin on hyvää, ja se varmasti pelastaakin paljon. Kuitenkin esim. jäätelöä tulee näin kesällä syötyä hieman turhan usein. Vähän meinaa ärsyttää, kun tekee niin usein mieli kaikkea. Mieliteot siis ovat kyllä täysin ennallaan, siis verrattavissa aikaan ennen leikkausta. Että itsekuria tarvittaisiin kuten ennenkin. Välillä sitä on, välillä ei. Tasapainoilua tämä elämä hyvin pitkälti on. Onhan se kuitenkin helpompaa ehkä nykyään, kun ei mahaan kuitenkaan mahdu niin paljon kerralla, että heti ei isoa vahinkoa pääse tapahtumaan. Mutta olisi kyllä hirveän kiva jos ei tarvisi mielitekojen perässä juosta ollenkaan. Vaan eipä auta, opeteltavaa on aina vain ja edelleen.

Jees, siinä kuulumisia hieman tältä erää. Oikein ihanaa ja aurinkoista juhannusta ja kesää kaikille lukijoilleni!!!

Lyhyt hame!

Minulla on haave. Tai montakin, tietenkin. Mutta yksi tämmöinen aika pinnallinen ja hassukin haave. Haluaisin pitää lyhyttä hametta, ilman legginsejä siis. Onhan minulla ollut lyhyitä farkkuhameita esimerkiksi aina, mutta niiden alla on aina ollut leggarit. Minulla on rumat polvet, roikkuvat. Ja reidet nyt on ihan kamalat, mutta en nyt sentään niin lyhyttä hametta ajatellutkaan, että ne näkyisivät kovin paljon. Kuitenkin minulla on myös ajatus, että minkä tahansa kokoisen naisen pitäisi voida laittaa päälleen sellainen hame kuin haluaa. Jos jotakuta roikkuvat polvet tai paksut pohkeet häiritsevät, niin häiritköön. Ja toisaalta vaikka ajattelen näin, ei ole helppo soveltaa näitä asioita omaan itseen.

Vähän aikaa sitten ostin työkaverilta tuollaisen lyhyen puolihameen kolmella eurolla, jossa on tuommoinen valekietaisuosa toisella puolella, tuomassa hieman vaikutelmaa pikkuisen pidemmästä hameesta. Ostin myös ison paketin sukkahousuja, joita olen aina inhonnut, koska eivät suostu päälleeni millään ilveellä menemään kiertymättä. Nyt vähän pienemmän kokoisena asia on helpottunut, ja koen että sukkahousut tekevät siistimmän ja puetumman vaikutelman, joten siksi niitä. Eilen sitten miehen siskontytön syntymäpäiville rohkaistuin laittamaan kyseisen hameen, ja sukkahousut. Kyllä minulla vähän kiusaantunut olo oli, mutta toisaalta tunsin aika naiselliseksi oloni. Sukkahousut onnistuin koruillani rikkomaan hetimiten, mutta olivat niin vaaleat ja ihonväriset, ettei näkynyt onneksi mihinkään, enkä jaksanut varasukkiksia edes vaihtaa. Eli pelinavaus tehty, heh, lyhyessä hameessa julkisella paikalla näyttäydytty! Tässä teille kuva asusta vielä. Hame on siis oikeasti sen mittainen kuin tuolta takareidestä näkyy, eli selvästi yli polven, kuva otettiin vähän vahingossa tuosta kulmasta että kietaisuosa hämää pidemmäksi. Hame on myös ihan istuva muualta, ei yhtään väljä.

Kuulumisia toukokuun lopulta

Palasin tällä viikolla Elixiaan ensimmäisen kerran tuon iskias-vaivan jälkeen. Kolmen kuukauden tauko kerkesikin tulla, kylläpä aika menee nopeasti! Jalan heikkous on kovasti parantunut, yllättävän nopeastikin lopulta sitten. Kireyttä hermossa on vielä aika paljon, oikea jalka on selvästi kankeampi kuin vasen, eikä esim. etureittä kärsi oikein venyttää, jostain syystä kiskoo ilkeästi iskias-hermoon heti. Mutta salille siis palasin, aerobista liikuntaa ja yläselän ja syvien lihasten treeniä kokeilin. Pystyin, jaksoin, selvisin! :) Tyytyävinen mieli on. Tänään uudelleen. Tarvii vain malttaa aloitella rauhassa, hieman pienemmillä painoilla ja muistaa kaikissa liikkeissä hyvä tuki keskivartalossa.

Eilen olin reumakontrollissa myös. Sain kortisonipiikin kyynärpäähän, joka on vaivaillut pitkään. Lääkityksiä muutellaan myös, lääkäri päätti että nyt aloitetaan Trexan. Olen jo kuusi vuotta syönyt kortisonia säännöllisesti päivittäin, ja siitä olisi hyvä hankkiutua pikkuhiljaa eroon. Kivut ja vaivat ovat kuitenkin niin pahoja, ettei toivoakaan sen lopettamisesta, ellei jostain muusta tule apua. Oxiklorin on mulla myös ollut pitkään lääkkeenä, mutta sen teho tuntuu olevan kyllä aika pieni. Toiveikas olen, vaikka vähän jännittääkin, solumyrkky jo sanana on vähän pelottava. Olen kuitenkin kuullut, että juuri tähän minun tautiini (sjögren) on moni saanut Trexanista avun. Voi että, kumpa se toimisi minullakin! Olisihan se ihan mahtavaa, ettei tarvisi olla koko ajan kipeä jostain.

Syömistouhujen kanssakin olen edelleen puuhastellut ja vääntänyt. Ihan nyt ei kevyesti lähde hyville raiteille syöminen, kovasti meinaa kesä, aurinko ja lämpö saada aikaan jäätelönhimoa ja muuta. En ole kyennyt minkäänlaiseen ehdottomuuteen, joten olen sitten yrittänyt sovittaa syömiseni niin, että sinne mahtuu herkuttelua myös. Eihän se paino sillä systeemillä oikein putoa, mutta onko se nyt sitten juuri nyt ihan kilon päälle koko asia? Alimmassa lukemassa kuitenkin ollaa, kasilla alkava lukema iloisesti tervehti aamusella vaa'alla. Onhan sekin nyt jotain.

Reumalääkärin kanssa juttelin myös painoasiasta. Kovin oli tyytyväinen pudotukseeni niveliäkin ajatellen. Ja oli niillä linjoilla myös, että nämä pudotetut kilot jo riittävätkin, tärkeämpää on pitää ne pois ja rakentaa esim. lihaskuntoa pikkuhiljaa, kuin pudottaa lisää. Niinhän se on. Vaikka haaveilenkin jossain vaiheessa vielä pudottavani vähän lisää. Pysyvästi kasilla alkavaksi edes. Vaikka kyllä ortopedi oli sitä mieltä, että selän kannalta olisi tärkeää vielä laihtua lisää. Mutta kyllä sillä lihaskunnolla on pakko olla merkitystä senkin suhteen.

Kieroutunut suhtautuminen hyvään syömiseen?

Noniin, tällä viikolla on sitten tunnollisesti kirjattu ruokapäiväkirjaan kaikki syömiset. Ja heti on tullut tehtyä taas huomioita omasta itsestä ja kummallisesta suhtautumisesta syömiseen. Tavoitteeni oli siis syödä mahdollisimman hyvin ja terveellisesti, ja riittävän vähän myös, että voisin laihtua. Silloin on ilo syömisiä merkkaillakin, kun tietää jo valmiiksi että hyvin menee, näin kuuluukin syödä. Sattuipa kuitenkin sitten niin ikävästi, että sain itsestäni riippumattomista syistä tiistaina suklaalevyn. Uutuusmakua vielä, todella kiinnostava, suola-toffee tai jotain sinne päin. Oli pakko maistaa. Ja syödä koko rivi. Ja toinenkin. Ja myöhemmin illalla kolmas. Ja vielä pari palaa. Puolikas levyhän siinä sitten meni. Ja mitä tapahtui?

Olin siis syönyt perussyömiseni todella hyvin ja laadukkaasti. Mutta syötyäni ensimmäisen palan suklaata tuli olo, että näitä en kyllä merkkaa mihinkään. Että metsäänpä meni tämäkin päivä. Ja vielä että ihan sama mitä tässä nyt sitten enää syö. What?! Ihan sama mitä tässä nyt sitten enää syö???? 

Eilen sama toistui, joskaan ei nyt suklaan kohdalla. Hyvää ja niukahkoakin syömistä koko päivä. Sitten ystävä pyysi minua lähtemään kanssaan kahville ihanaan kahvilaan. Että tekisi mieli syödä hyvä leivos. Menin, ja söin ihanan leivoksen. Ja taas tuli tunne: metsään meni tämäkin päivä, ihan sama mitä tässä nyt enää syön loppupäivän aikana. Huoh.

Minä en siis taida ymmärtää mitä tarkoittaa hyvä syöminen. Tavoitteeni olisi syödä mahdollisimman normaalisti, niin että siihen normaaliuteen mahtuu myös herkuttelu jne. Enkä haluaisi olla dietillä, en nyt enkä milloinkaan. Hyvä tavoite mielestäni tämä, mutta mites noin niin kuin käytännössä sitten? Jos syön hyvin, en mielestäni saisi sitten kuitenkaan syödä mitään ns. ylimääräistä. Ja jos syön, kaikki on sen päivän osalta pilalla. Todella normaalia siis.

Noh, olen aika ylpeä siitä mitä sitten kuitenkin tein. Pakotin itseni molempina päivinä kirjaamaan kaiken ruokapäiväkirjaan. Pakotin itseni näkemään, mitä valintani tarkoittavat käytännössä. Ja useampia huomioitahan minä sieltä tein. Ensinnäkin, kaikki ei ole pilalla, vaikka hyvän syömisen lisäksi syön jotain (muka) ylimääräistä. Toiseksi, se ylimääräinen kyllä nostaa kalorimäärää paljon, etenkin jos siitä seuraa olotila, että "ihansamamitänytenääsyön". Eli alkuperäinen leivos tai suklaa ei välttämättä olekaan paha, vaan se mitä se saa mahdollisesti aikaiseksi. Ja lopulta, kuitenkin minulla on jäänyt jonkin verran kalorivajetta joka päivä, vaikka valinnat eivät ole olleetkaan täydellisiä. Ei paino nyt tietenkään syöksähdä laskuun näillä syömisillä, mutta näin voisi kyllä elää pidemmän päälle, hyvinkin. Jos siis pää suostuu oppimaan sen, että ei pidä heittää ihan lekkeriksi kaiken syömisen suhteen, vaikka tekisikin valinnan syödä kermaisenrasvainen sokerileivonnainen (oikeasti se oli aivan ihanan raikas ja herkullinen!), tai puolikas suklaalevy.

Minulla on kiero suhtautuminen hyvään syömiseen. Jo vuosia sitten olen MUKA sisäistänyt Patrik Borgin ajatuksen, "hyvää syömistä on se että syö 80% oikein", osaamatta kuitenkaan hyväksyä sitä omalla kohdallani silloin, kun oikeasti pyrin hyvään syömiseen. Kieroa, tiedän. Mutta miten ihanaa on se, että nyt voin opetalla näitä asioita rauhassa. Nyt kun paino ei singahtele kymmeniä kiloja sinne tänne edestakaisin, eikä ole paniikinomaista tarvetta laihduttaa, laihduttaa, laihduttaa. Nyt minulla onkin aikaa ja tilaa pohtia näitä ongelmallisia ajatuksiani ja käyttäytymistäni, yrittää korjatakin sitä. Ilman lihavuusleikkausta en usko että olisin koskaan voinut päästä tähän. Juuri siksi, että se syömisen rajoittaminen, lihomista vastaan tappeleminen, ja lopulta periksi antaminen aiheuttivat sellaisen oravanpyörän, joka ei antanut juuri muulle tilaa. Eli oikeastaan olen aika onnellinen. Minulla on kaikki mahdollisuudet saada pääni vielä sisäistämään se oikeasti hyvä syöminen. Se on tavoitteeni. Siis yksi tavoitteistani! :)

Paluu vanhan tsempparin luo...

Kylläpä on saatu tämä toukokuun alku nauttia älyttömän ihanasta kesäsäästä! Niinkin ihanasta, että eilen vähän käräytin nahkaani parvekkeella, autsista. Dekoltee on nyt punainen ja kuumottava, ja hieman käsivarret ja paikoitellen kasvotkin. Ei nyt mikään pahin mahdollinen kärähdys, mutta vähän liikaa siis innostuin auringossa oleilemaan. Oli vain niin älyttömän ihanan lämmintä, että piti sähkögrillikin ottaa käyttöön ja grillata kasviksia, halloumia ja soijamakkaraa parvekkeella. Meillä on pari kesää ollut sellainen sähkögrilli, joka on taloyhtiössämme sallittu, ja vaikkei se kunnon hiiligrillille tietenkään vedä vertoja, niin on se silti aika kivaa siellä kokkailla. Ja aiheuttaa kateutta naapureille ihanalla tuoksulla!

Asetin loppuviikon tavoitteeksi puhua herkkuhimosta ja muusta läheisteni kanssa, käydä vaa'alla ja asennoitua jälleen kerran parantamaan syömisiäni. Tämän tavoitteen saavutin. Viikonloppuna tuli vielä syötyä aika hm, rennosti, mutta nyt tästä aamusta alkoi jälleen kerran ryhtiliike. Tein myös sellaisen päätöksen, että  vanha luottoystäväni näissä puuhissa jo vuosia, vuosia ollut Kiloklubi, saa jälleen astua mukaan kuvioon. Kiloklubi muuttui maksulliseksi jossain vaiheessa, enkä sitten heti jäsenyyttä jatkanut. Yritin opetella käyttämään Fatsecretin hieman vastaavaa palvelua, mutta en jaksa millään alkaa punnitsemaan ruokiani, mitä olisi alkuun ihan pakko tehdä, koska siellä lähes kaikki ilmoitetaan grammoina. Tiedänhän minä että se olisi tarkempaa, mutta toisaalta en edes halua lähteä niin tarkasti kaikkea laskemaan. Tähänkin asti olen pärjännyt hyvin sillä, että juustoviipale on juustoviipale, eikä tarkkaa grammamäärää tarvitse tietää. Lähinnä uskon Kiloklubin ruokapäiväkirja tsemppaavan taas tässä ryhtiliikkeen alussa. Ei ole kiva syödä mitään epäterveellistä ja joutua sitä merkkaamaan ruokapäiväkirjaan, heh.

Eli siis, nyt olisi tarkoitus elää terveellisemmin, ja millä keinolla hyvänsä selättää tuo kamala syömis- ja erityisesti herkkuhimo. Paino ei onneksi ollut paljon noussut, kilon verran kuukauden takaisesta. Vyötärö on enemmänkin turvoksissa, joten näkee että syöty on! Mutta uskoisin, että tuo plussaus on jo tämän viikon jälkeen hoidettu, jos ja kun pysyn ruodussa. Se mitä tuo ruodussa pysyminen tarkoittaa, lienee  tulkinnan varainen kysymys, jota pitäisi hieman miettiäkin. En ehdottomuuksiin yleensä ottaen halua lähteä, mutta toisaalta kun on tarkoitus katkaista tuommoinen huonojen valintojen kierre, niin jonkinlaista ehdottomuuttakin voi tarvia. Mutta toivoisin, ettei sitä tarvittaisi. Toki yritän kovasti pitää kiinni siitä, etten mene kauppaan ostamaan jäätelöä, karkkia, suklaata tms., mutta jos vaikkapa kylässä olen käymässä ja jotain on tarjolla, niin voin kyllä vähän ottaa. Kokonaisenergiamäärästä aion pitää kiinni joka tapauksessa, että se pysyy alle kulutuksen. Ja jos tekee tiukkaa, tulen vaikka sitten tänne blogiin kiukkuamaan!

Hirveä herkkuhimo!

Minulla on pahemman laatuinen ongelma. Ihan järjetön syömishimo, ja etenkin herkkuhimo. Ajattelin sen viime viikolla vain enteilevän naistenvaivoja ja menevän sitten ohi, vaan eipä menekään. Näin pahaa syömishimoa ei ole ollut sleeve-leikkauksen jälkeen vielä, ja vähän pelottaakin nyt. Tähänkö kaikki kaatuu, taasko tämä tapahtuu? No ei, en voi, enhän, olla niin heikko että antaisin periksi ja päästäisin itseni lihomaan. Mutta kyllä minä tämän tunteen tunnistan menneiltä vuosilta, tämä se oli mistä alamäki aina alkoi. Kaikkea tekisi mieli, koko ajan. Nälkäkin muka on vähän väliä. Illalla pitää vielä yhdentoista aikaan syödä jotain, vaikka on aikaisemmin illalla jo syönyt iltapalan, kaapeilla tulee käytyä kiertämässä ihan entiseen tapaan, että olisiko johonkin unohtunut jotain hyvää.

Tähän syömishimoon liittyy myös se, että alan välttelemään vaakaa. Tiedän ettei lukema voi olla alin mahdollinen, koska olen syönyt turhan paljon. Ja samalla tiedän, että minun juurikin pitäisi siellä vaa'alla käydä, alamäki alkoi entisessä elämässä siitä, kun lopetin itseni punnitsemisen sen vuoksi, etten uskaltanut. Kyllä minä tiedän mitä minun pitäisi tehdä. Punnita itseni, mitata vyötäröni, kestää lukemat, ja huolehtia hyvästä perussyömisestä, niin ettei herkuille jäisi tilaakaan paljon. Miten se vieläkin voi olla näin vaikeaa?

Tässä taas nähdään se, että kyllä tämä on loppuelämän projekti. Minkään kilomäärän pudotus ei merkitse sitä, että sitten saisi ottaa vain rennosti. Viimeksi joulun jälkeen siistin ruokavaliotani tietoisesti ja tein korjausliikettä. Ja taas olisi sille tarvetta, vain muutama kuukausi myöhemmin. Puuh. Tiedon ja osaamisen puutetta tämä ei ole, ja tukeakin saan kyllä lähipiiriltä jos sitä haluan. Pitäisi nyt vain päättää haluta. Kyllä, haluan minä. Otan loppuviikon tavoitteeksi keskustella muutaman ihmisen kanssa asiasta, ja samalla yritän siivoilla syömisiäni. Jälleen kerran. Ja käyn siellä vaa'allakin.

Sitten muita kuulumisia. Viime perjantaina kävin Taysissa tapaamassa ortopedia. Magneettikuvat paljastivat pienen, mutta hankalassa paikassa sijaitsevan välilevyn pullistumaan. Se on juuri oireisiin sopivassa paikassa, hermojuurta painamassa. Jotenkin se oli helpottavaa, että näki sen syyn omin silmin sieltä ruudulta. Kaikkein pahin vaihtoehto olisi ollut, että olisi sanottu ettei täällä mitään näy. Nyt tiedän mistä oireeni johtuvat. Kivut sinänsä ovat melkein kokonaan hävinneet. Vain tietyissa asennoissa tulee kiristävää kipua vielä. Selälle ei olla tekemssä nyt mitään, ajatus on että paranee itsestään. Oikeassa jalassa on edelleen heikkoutta, eli siellä on hermovaurio. Sitä pitäisi nyt kuitenkin alkaa kuntouttamaan liikkumalla mielellään epätasaisella alustalla vaikkapa metsässä, siis juuri sitä mitä olen välttänyt. Ja selkää muutenkin saisi mielellään alkaa mobilisoimaan jälleen. Olen aloitellut rauhallisilla pilates- ym. liikkeillä ja venytyksillä, ja hieman tehnyt "korsettiliikkeitä". Pakarassa ja takareidessä nykii aina sen jälkeen kovasti, mutta ei ole kuitenkaan onneksi kipeytynyt.

Ja vielä jotain mukavaa ja positiiivista. Ostin kaveriltani nahkatakin. Oikein ihanaa, pehmeää ja laadukasta nahkaa. Takki on aika napakka, mutta ajattelin että se olisi ajattoman mallinsa ansiosta sellainen loppuelämän takki. Eli mielummin hiukan tiukka kuin löysä, kasvaa kun ei ole tarkoitus. Olen ihan rakastunut takkiin, ja haluan jakaa kuvan lukijoilleni siitä. Ja se mikä tässä lämmittää erityisesti mieltä, on että takki on kokoa 42. Ihan tavallista kokoa 42, eikä mitään generousbigisbeutifulplussize-kokoa. Ehkä se antaa hieman potkua taas herkuista kieltäytymiseenkin. Aurinkoista loppuviikkoa! :)

Töihin palattu

Hieman on tilanne helpottanut täällä. Neljäs päivä nyt töissä jo. Kivut alkoivat yhtäkkiä helpottaa kuin Naps vain. Tuntui tosi ihmeelliselle, ensin on hirveä hermokipu ja yhtäkkiä sitä ei olekaan. Eli perusoleminen sujuu nyt ihan hyvin. Aamuisin kipua on hieman, ja pitkään istuminen aiheuttaa kyllä jomotusta kankkuun. Enkä mitään liikunnallista pysty tekemään, jalan suoristaminenkin liian suoraksi kiskaisee heti hermoa ilkeästi, enkä esim. pysty mahallaan makaamaan ollenkaan. Ja jalka on edelleen heikko, voimat eivät ole palanneet siihen. Mutta silti se että se järjetön hermokipu on mennyt pois, antaa toivoa, ehkä nämä muutkin oireet jossain vaiheessa helpottavat. Lääkäri kerkesi juuri tehdä lähetteen selkäpolille ennen kuin oireet alkoivat vähentyä, ja sinne olen menossa nyt tulevana perjantaina. Magneettikuvatkin otettiin viime viikolla, niistä kuulen myös sitten lääkärikäynnillä.

Päänupille on tehnyt tosi hyvää palata töihin. Huomasin sairasloman aikana, että minulle ei oikein sovi kotona pidempään oleminen. Etenkään siis jos ei pysty olemaan aktiivinen ja käymään vaikkapa salilla yms. Eli iloinen olen siitä että pääsin töihin. Istuminen vähän pahentaa oireita päivän mittaan, mutta töiden jälkeen kun puuhastelee kotona ja käy kävelyllä, tilanne helpottaa jo.

Liikuntaa tekisi kyllä mieli harrastamaan. Mutta sen suhteen täytyy nyt vielä malttaa. Olin työkavereiden kanssa kylpylässä toissa viikolla, ja ihan automaattisesti meinasin uida vähän, mutta sekään ei ollut hyvä idea. Pelkkä uimisasento aiheutti kovan kivun selässä ja säteili jalkaankin. Elixia on myös tauolla vielä melkein kuukauden. Sen jälkeen kyllä haluaisin palata edes aerobisen liikunnan pariin, jos vain lääkäri siis antaa luvan. Salitreenit saattaa olla pidemmäksikin aikaa tauolla, mutta kyllähän siellä silti mitään pystyy tekemään. Voisin kuvitella että crostrainer ja kuntopyörä ainakin sattaisivat sopia.. tai tuleekohan crosstrainerissa liikaa rasitusta selkään? Täytyykin jutellä lääkärin kanssa asiasta.

Kesän odotus kovana täällä. Millään en malttaisi odottaa että kelit oikeasti lämpenee ja alkaa vihertää. Kesälomakin piti anoa heti ensi töiksi kun palasin töihin, ihana ajatella että siihenkään ei ole mitään hirveitä aikoja. Ja voi että kun saataisiin vähän vähempisateinen kesä kuin viime kesä. Eikä se lämpökään yhtään varsinaisesti haittaisi. Mutta edes että ei sataisi koko ajan, sekin olisi jo kiva juttu.

Kesävaatteetkin kävin läpi tässä yhtenä iltana haaveksiessani, ja ilokseni huomasin että paljoakaan ei tarvitse (eri juttu on sitten mitä haluan! :D ) mitään hankkia kesäksi. Paino on viime kesäkuun alusta pudonnut n.7kg, ja vaatteissa se näytti tarkoittavan sitä, että paria liian isoksi käynyttä lukuunottamatta vaatteet näyttivät oikeastaan paremmilta kuin viime kesänä. Oikeastaan se tuntui aika mielettömälle. Aina ennen on pelon kanssa saanut edellisen sesongin vaatteita sovitella kaapista, kun ovat kummasti kaapissa kutistuneet. Ja jotenkin sitten sekin tuntuu hienolle, että toisaalta kaikki ei ole ihan suureksikaan jääneet. Nimittäin sekin on minulle ihan tavatonta ja ennenkuulumatonta, että pysyn jossain koossa! Eli vaikka nyt vähän olen laihtunut viime kesästä, niin kuitenkin olen suunnilleen samaa kokoa. Se voisi mielellään olla pitkän tähtäimen tavoitteenikin, ettei paino heittelisi isommin mihinkään suuntaan, vaan todella löytäisin (vai olenko jo löytänytkin?) sen oman kokoni. On ollut oikeastaan hirveän raskasta elää pari vuosikymmentä siten että paino seilaa kymmeniäkin kiloja. Aina kun tapasi ihmisiä joita ei ollut pitkään aikaan nähnyt, mietti että minkäslaisena ne mut onkaan viimeksi nähneet ja mitähän nyt ajattelevat kun olen taas lihonut tai huomaavatkohan että olen laihtunut jne. Oikeasti, se on ollut todella kuluttavaa. Siksi olen kovin tyytyväinen nyt siitäkin huolimatta, että en ole ehkä ihan niin hoikka kuin unelmissani olisin. Jos pitää valita hoikemman ulkomuodon ja tämmöinen suunnilleen samoissa pysymisen väliltä, niin eipä tarvitse paljon miettiä. Jos nyt tempaisisin kunnon kuurin ja pudottaisin vaikka 7kg, pysyisikö se paino siellä? Vai kävisikö juuri niin että alkaisin taas jojoilemaan? Niinpä niin. En halua riskeerata. Hissukseen, pikkuhiljaa, jos putoaa niin kiva, mutta jos ei, niin ei se huono ole sekään.
Alla vielä kuva viime viikonlopulta, eräälle keikalle lähtiessä napattiin kuva.

Kurjia kuulumisia

Ei ole tehnyt mieli kirjoittaakaan, kun niin on nyt ankeaa ollut. Kuukauden olen ollut jo sairaslomalla, hirvittäväksi äityneen iskiaksen vuoksi. Järjetön hermokipu säteilee pakaran kautta sääreen, vieden myös voimat ja kosketustunnon jalkaterästä. Kipulääkkeeksi kokeiltu jos jotakin, oksikodoni lopulta riittävän tehokas että pystyy nukkumaan. Ja sitäkin pitää ottaa ihan kunnon annos. Aamut on ihan hirveitä, jalka on niin kipeä ettei tiedä miten päin olisi. Mitään en saa tehdä, siis liikunnallista, muuta kuin kävellä. Elixia on tauolla ja uimahalliin menoonkaan ei lääkäri antanut lupaa. Huoh.

Mä oon siis ihan raato. Talvilomalla iloitsin uudesta parantuneesta kunnostani, juoksin salikäynnin yhteydessä juoksumatolla pidempään kuin koskaan, liikuin lähes joka päivä. Ja nyt olen tässä jamassa, että jaksan kävellä kilometrin. Siitäkin jalkaterä jo väsyy kovin, kun paino ei jakaudu tasaisesti, iso varvas on jotenkin ihan pois pelistä. Kyllä se mieltä vie matalaksi. Ja etenkin se, ettei ole mitään tietoa siitä milloin kenties tilanne helpottaa.

Lääkäri epäilee välilevyn pullistumaa vahvasti, mutta lähetettä selkäpolille ei ole vielä tehty. Kuulemma kahdeksan viikkoa katsotaan ensin, että paranisiko itsestään. Vaan millään en meinaa jaksaa niin kauan odottaa. Pää hajoaa ennen sitä. Aaaaargh!!!

Paino on laskusuuntainen ollut niukasti, tai käväisi se jo kasilla alkavanakin, mutta pääsiäisenä palasin ysillä alkavaksi. Se on tietenkin kiva, että suunta on alaspäin, pitkä sairasloma ja liikkumattomuus voisi toki muutakin tehdä. Vaan mielummin oisin terve. Vaikka eipä taida minua tuo sana ikinä koskettaa.

Pieniä suuria asioita, joita laihtuminen on saanut aikaan

Usein tulee katsottua itseään kriittisellä silmällä, ja tuskailtua sitä ettei laihdu lisää. Valitettua roikoista ja makkaroista. Nyt ajattelin tähän päivitykseen kerätä positiivisia huomioita, niin että huononakin päivänä voin tulla niitä lukemaan, ja muistaa taas kuinka paljon olen jo saavuttanut. Eli tässä tulee, laihtumisen positiivisia vaikutuksia:

- Mahdun tavallisen kylpypyyhkeen sisään ilman pelkoa vilauttamisesta.
- Voin istua saunassa jalat edessäni koukistettuna, maha ei ota vastaan.
- Yletyn lakkaamaan varpaankynnet paljon helpommin kuin ennen.
- Saan nostettua lattialle tippuneen tavaran ilman tunnetta tukehtumisesta.
- Jaksan nousta portaat kuudenteen kerrokseen lepäämättä ja hengästymättä puolikuoliaaksi.
- Liikunnasta tulee hyvä olo.
- Mahdun autoon vaikka joku toope on parkkeerannut hirveän lähelle eikä ovi aukea kuin vähän.
- Löydän vaatteita ihan mistä vain kaupasta, vaihtoehtojakin on hurjasti. Säästän rahaa ostaessani lähes kaiken Uffilta tai muilta kirppareilta.
- Minulla on syli, voin pitää sylissäni lasta, laukkua, tyynyä, ennen siihen ei mahtunut!
- Minulla ei ole kuuma koko ajan, päähiki on vähentynyt hurjasti.
- Olen tavallinen, en ole silmiinpistävä, ja tämä antaa vapautta esim. kaupassa, minun ei tarvitse pyydellä anteeksi tai selitellä ostoksiani ja pelätä ihmisten katseita.
- Lapseni ei tarvitse hävetä minua.
- Uskottavuuteni työssäni on parantunut.
- Olen kuulemma nuortunut. Ja kaunistunut. Tämän kuuleminen kylläkin välillä ärsyttää, vaikka hyväähän sillä tarkoitetaan. Jostain syystä se vain vähän nyppii.
- Housut eivät kulu niin äkkiä puhki haaroista! Eivätkä saumatkaan ole niin kovilla.
- Pohkeeseen mahtuu muutkin kuin xxl-vartiset kengät.
- Mahdun bussin penkille vaikka vieressä istuisi joku.
- Minun ei tarvitse enää olla niin huolissani esim. puutarhakalusteiden kestävyydestä istuessani niille.

No siinäpä nyt joitakin.

Korjausliikkeen tuloksia

Vajaa kuukausi sitten tein korjausliikettä syömisiini, etenkin arkisyömiseen. Näyttäisi siltä että se on toiminut. Nyt ollaan taas alimmassa painossa, ja vyötäröltä jälleen sentti on kadonnut. Kertaalleen vaaka jo näytti ihan uuttakin lukemaa, 91-alkuista siis, mutta se oli vasta tuommoinen yksittäinen väläytys, ehkä pieni lupaus siitä että suunta on oikea. Vyötäröstä on nyt sitten kadonnut kokonaiset 40cm, ja se on kyllä aika paljon se, kun mittanauhan kanssa asiaa tutkailin.

Käytännössä olen selkeästi vähentänyt syömistä esim. töissä. Tiedän että ravitsemusterapeutti saattaisi olla eri mieltä asiasta, että aamupalan ja lounaan välinen aika jää hiukan liian pitkäksi (4 tuntia). Koen kuitenkin etenkin veden juomisen kannalta tämän oleelliseksi, koska se jää muuten minulla hiukan liian vähäiseksi. Nyt panostan siihen, että yhteentoista mennessä olisin litran pullon juonut vettä, ja se kyllä pitää mahankin sitten aika täytenä.

Työpaikkasyömisiäni olen muutenkin yksinkertaistanut. Olen syönyt nyt pidemmän aikaa lähes joka päivä purkillisen rahkaa sekoitettuna hedelmien kanssa (ananas+appelsiini+banaani) ja syönyt tuon satsin kolmessa osassa. Toisinaan saatan syödä jo ennen lounasaikaa vähän, toisinaan syön ensimmäisen kerran vasta puoliltapäivin. Viimeiset lusikalliset syön vähän ennen kotiin lähtöä, jolloin esim. kaupassa käynti on paljon helpompaa, kun ei ole ihan kiljuva nälkä.

Liikunnan suhteen on nyt vähän ollut hankalaa. Löysin Elixiasta aivan älyttömän ihanan uutuuden, 21 minuutin hiit-tyyppisen erittäin kovalla sykkeellä tehtävän jumpan. Se koostuu kolmesta 7 minuutin pätkästä, käytännössä pelkkää hyppimistä, juoksua jne. Kaksi kertaa kerkesin käydä, yhdistin tuon siis joko toiseen ryhmäliikuntatuntiin tai salikäyntiin, ja nautin suunnattomasti. Oli vaikea uskoa, että kykenin hyppimään ja juoksemaan käytännössä 21 minuuttia putkeen! Sykemittari huusi kyllä punaisella, mutta ei tullut huono olo. Voi sitä endorfiinipöllyä tuon jälkeen! Vaan polvenipa oli sitä mieltä, että ei sovi ei. Oikea polvi on kipuillut kaksi viikkoa, nyt alkaa olla sen tuntuinen että voisin kokeilla kestäisikö kyykkäämistä tms. Harmittaa, kerkesin jo innostua siitä, että tuossa olisi jumppa, jolla oikeasti voisin saada kuntoni kohenemaan. Ja että kenties joskus jaksaisin juostakin tuon seurauksena. Luulen että tasahypyt olivat ne, jotka ärsyttivät polvea erityisesti. Kyllähän siellä olisi hypyttömätkin versiot, mutta jotenkin tuntuu idea katoavan, jos kovasti alkaa keventelemään.

Muutenkin on vähän ollut hankalaa kipujen kanssa. Vasen olkapää on pahana, samoin oikea kyynärpää, ja edelleen ja ainavaan myös selkä. Sitten tuo polvikin vielä. Eli vähän niin ja näin tuon liikunnan kanssa. Aina välillä ei meinaa hyvä asenne riittää, vaan meinaa kyllästyttää. Olisi se paljon mukavampi liikkua jos ei sattuisi. Sohvalta kun nousen, mies katsoo huolestuneena ja kysyy "mihin sua sattuu". Eli kai se liikkuminen tai etenkin liikkeelle lähtö on sen näköistäkin, että sattuu. "Vähän joka paikkaan". Puuh.

Ruokavalion tarkastelua ja viilausta

Painoni on edelleen koholla sen pari kiloa, minkä se uuden vuoden tienoilla nousi. Vyötärö on sentillä kyllä pienentynyt, joten en ole ihan varma olenko kuitenkaan varsinaisesti ainakaan paljon lihonut, mutta jossain ne kilot nyt kuitenkin ovat. Ja se ärsyttää minua periaatteessa, vaikkei nyt sinänsä kovin vakavaa ole. Päätin tutkailla asiaa tarkemmin, että miksi ne lomakilot eivät tipu pois, vaikka mielestäni melko hyvin olen syönyt. Selvittääkseni tämän olen syöttänyt syömisiäni Kiloklubiin tällä viikolla hyvin tarkkaan. Ja kokenut sen seurauksena pienen järkytyksen.

Laadullisesti syömiseni on melko lailla kunnossa, eli silloin kun ajattelen syöväni oikein, minä myös syön oikein, siis laadullisesti. Ja silloin kun epäilen syöväni väärin, todennäköisesti myös syön väärin. Mutta esim. maanantaina, jolloin siis todella ajattelin, että nyt syön niin hyvin, että painon on pakko kääntyä laskusuuntaan, minä söinkin ihan liian paljon! Terveellisellä ja kevyehköllä ruoalla sain kokonaiskalorimääräksi n. 2200! Olin oikeasti järkyttynyt. Vielä alkusyksystä  kalorimäärä jäi terveellisellä syömisellä luonnostaan 1500:n paikkeille. Ja tuo maanantai sisälsi ns. ylimääräisiä syömisiä vain tikkarin verran, kaikki muu oli ihan kunnon ruokaa. Mitä kalorimäärät ovatkaan olleet esim. lomalla, kun söin suklaata joka päivä, rasvaisia juustoja, joulutorttuja jne.??!! Olisin voinut ihan oikeasti lihoa enemmänkin.

Noh, järkytyksestä päästyäni tartuin toimeen. Ruokavalion tarkempi tutkiminen paljasti pari "syyllistä" isolle kalorimäärälle. Syön runsaasti myös kevytjuustoa, koska se on helppo proteiinilähde kasvissyöjälle. Aikaisemmin olen käyttänyt 5% Polaria, ja nyt olin siirtynyt 17% Edamiin. Ei uskoisi, mutta tuo muutos näkyi minulla useampana satana kalorina, syystä että tuo Edam maistui sen verran hyvälle, että sitä tuli syötyä pelkiltäänkin. Polar on hyvää leivällä, mutta ei semmoisenaan. Lisäksi se on niin kallista, ettei sitä edes raaski syödä ikäänkuin huvikseen! Toinen helppo syyllinen oli margariini, joka nyt tällä hetkellä on Oivariini, koska se oli tarjouksessa. Ja koska se on niin hyvää, että sitä tulee helposti laitettua vähän enemmän. Tai syötyä enemmän leipää, koska se maistuu Oivariinin kanssa niin hyvälle! Yleensä meillä on vähän turhankin kevyttä Mini Lättaa, koska se on harvoja margariineja, joista tykkään, ja sitä saa aika surutta laittaa leivälle keveytensä vuoksi. Margariinia en nyt kesken rasian ala ostamaan uutta, mutta hieman vähemmäksi voin sen määrän säätää helposti.

Toinen syyllinen isoon kalorimäärään on ruokarytmini. Eli siis se että syön niin kuin kuuluukin, vähintään kolmen tunnin välein. Se on ihan suotavaakin, mutta vaivihkaa määrät ovat kasvaneet. Ei kovin paljon, mutta vähän kuitenkin. Leikkaan leivästä hieman isomman palan, syönkin vielä pari haarukallista vaikka maha periaatteessa olisi täynnä. Tämä huomio oli erittäin tärkeä tehdä. Minun on valittava, syönkö vähemmän vai harvemmin. Koen voivani paremmin, kun syön niin kuin leikatun kuuluu, eli pienempiä annoksia useammin. Ja siihen suuntaan nyt syömisiäni yritän viedä. Ja huomasin heti, että aamupalaleivän puolittaminen ei tunnu missään, maha tuntui tulevan aivan yhtä täyteen kuin sillä isommalla palalla. Toisinsanottuna olen ihan turhaan syönyt isomman palan. Mutta kun se oli niin hyvää Oivariinilla ja rasvaisemmalla juustolla!

Olen nyt siis viilaillut syömisiäni tällä viikolla aktiivisesti. Näyttäisi siltä, että semmoinen 1600-1800 kcal olisi arkeen hyvä energiamäärä. Kiloklubi on minulle ihan korvaamaton apu tässä, eli vaikka se ensi viikolla muuttuu maksulliseksi, taidan joutua jatkamaan sen parissa. Jos näin lyhyessä ajassa leikkauksen jälkeen kerkeää tapahtua tuommoisia huononemisia ruokavaliossa, niin kyllä se tarkoittaa että minun on säännöllisesti silloin tällöin tarkasteltava syömisiäni. En halua venyttää mahaani entisiin mittoihin, tiedän etten sen kanssa pärjää. Nyt vielä ylensyöminen olisi vaikeaa, mutta aivan liian helposti syön kulutukseni verran, ja siitä on vaarallisen lyhyt matka lihomiseen.

Pohdintaa lihavuudesta ja itsensä hyväksymisestä

Tapasin viikonloppuna ystävää, jonka kanssa tuli juteltua monenlaisia asioita. Hän kiinnitti huomiota siihen, kuinka puhuin itsestäni rumaan sävyyn. Käytin itsestäni esim. nimitystä "roikkuva säkki", jolla viittasin laihtumisen seurauksena syntyneisiin roikkoihini. Taisinpa puhua itsestäni myös vanhana akkana ja köyhänä paskana. Nämä viimeisimmäthän eivät sinänsä viitanneen ulkonäkööni tms., mutta kuitenkin minuun. Ystäväni sanoi, että enkö voisi hieman vähemmän rumasti puhua itsestäni. Hän sanoi myös, että oli aina ihaillut minussa sitä, että silloin 145-kiloisenakaan en pyydellyt anteeksi olemassaoloani ja naiseuttani, vaan olin rohkeasti mitä olin. Pukeuduin ja laittauduin näyttävästi, pidin hauskaa ja sinkkuna tapailin miehiä, en ikään kuin suostunut jäämään mistään paitsi lihavuuden vuoksi. Nyt hän hieman ihmetteli sitä, miksi olen alkanut suhtautumaan itseeni näin negatiivisesti, ja toivoi että voisin sitä entistä minuani ja asennettani käydä hieman hakemassa takaisin.

Olen kai aikaisemminkin hieman tätä asiaa sivunnut täällä blogissani, mutta ehkä tätä on aiheellista pohtia lisääkin. Tämä on oikeastaan aika kummallinen juttu. Kun olin oikein iso, koin olleeni jollain tapaa vapaampi ulkonäöllisistä paineista kuin nyt. Olin niin lihava ja iso, että olin ikäänkuin riittävän kaukana yleisistä kauneusihanteista ja ulkonäkövaatimuksista, minun ei tarvinut miettiä niitä enää juuri ollenkaan. Oli aivan sama mitä puin päälleni, millään en kuitenkaan sitä isoa kokoani pystynyt hämäämään piiloon, joten uskalsin pukeutua aika räväkästikin. Löysin mieheni ollessani kaikkein suurimmillani, jotenkin sekin lisäsi sellaista vapautta, minun ei tarvinut yrittää näyttää hänelle pienemmältä tms. Ja koska minulla oli sitten jo mies, ei minun tarvinut myöskään miettiä vähääkään sitä, miltä näyttäisin muiden miesten silmissä, kukaan ei kuitenkaan katsoisi minua sillä silmällä eikä tarvitsisikaan. Voi olla, että osittain myös hieman vedin roolia, sisälläni oli varmasti silloinkin pieni epävarmuus, mutta pyrin sen pistämään pois ja peittämään sen laittautumisella ja kauniilla pukeutumisella yms. Kieltäydyin olemasta surkea lihava.

No entä nyt sitten, yli 50kg laihtuneena? Jotenkin tämä on vaikeampaa. Nyt kun en ole enää ihan niin toivottoman iso ja olen vähän lähempänä niitä yleisiä kauneusihanteita tms., niin jollain tapaa on vaikeampi hyväksyä itseäni. Tai no, en minä tiedä hyväksyinkö silloin ennenkään ihan mielelläni, mutta jollain tapaa hieman lannistuneesti olin hyväksynyt kohtaloni olla hirveän iso. Minä olen iso, sen olin sisäistänyt. Nyt, kun en ole enää niin iso, mutta en normaalikokoinenkaan, ja minussa on isot jäljet isosta lihavuudesta ja sen jälkeisestä laihtumisesta, niin mikä minä olen? Huomaan ihailevani ystävääni, joka on minua hieman isompi, kiinteästi pyöreä, kun taas minä olen kuin se roikkuva säkki. Ja tämä tapa nähdä itseni on nyt laajentunut jotenkin, eikä koskekaan enää vain ulkonäköä, vaan koen olevani muutenkin ärsyttävä ja huono. En tunne itseäni mitenkään suuremmin onnistujaksi myöskään tässä laihtumisessa. Koen, että minun pitäisi olla huomattavasti hoikempi, kun kerran lihavuusleikkauksessakin olen ollut. Koen ulkoista painetta sille myös, että pitäisi laihtua edelleen, kun ihmiset tietävät leikkauksestani. Hävettää sanoa, että olen jo laihtunut paljon, kun vaikkapa asiasta tietämätön lääkäri sanoo, että painoa olisi hyvä saada pois. Sairaalloisen lihavana minulle ei edes sanottu sitä, koska olin niin toivottoman lihava. Mitä minä nyt olen? Toivottoman liian vähän laihtunut vaikkakin paljon laihtunut?

En minä ryve mitenkään varsinaisesti surkeudessa tai itseinhossa. Hetkittäin minulla on jopa hyvä olla, ja luulen (vai uskon?) näyttäväni ihan hyvältä. Mutta se tunne horjahtaa hirveän helposti. Esimerkkinä kerrottakoon, että olin laivalla erään ystäväni kanssa marraskuussa. Pikkujouluristeilyllä. Valitsin mukaan pari asuvaihtoehtoa, joissa koin kotona näyttäväni ehkä jopa hieman seksikkäältä. Mutta mitä tapahtui kun puin saman vaatteen päälle laivalla? Näin peilissä muhkuroita ja makkaroita, pömpöttävän mahan jne. Olin ihan pulassa vaatteideni kanssa, tuntui etten voi poistua hytistä edes. Epävarmuus itsestäni iski siellä niin lujasti, että laivan myymälästä etsin itselleni uusia vaatteita sen vuoksi, tuntui etten voi niissä omissa vaatteissani olla edes. Sieltä ostin ainoan nyt laihduttuani ostamani pitkän ja väljän tunikan, muutoinhan olen niistä hieman pyrkinyt pääsemään pois, monia vuosia kun pukeuduin pääasiassa pelkästään väljiin tunikoihin.

No entä nämä kuvat itsestäni, joita olen tännekin laittanut. Kyllä, näytän niissä laihtuneelle omastakin mielestä. Ja ymmärrän että vaatekokoni ei enää viittaa hirveän isoon ihmiseen. Mutta. Esim. tuo saliselfie. Olen sitä mieltä, etten oikeasti näytäkään niin hyvältä kuin siinä. Kuvakulma sattuu olemaan siinä edullinen, ja seison ryhdikkäästi, ja siksi näytän hoikemmalle kuin olenkaan. Jos minulle mahtuu päälle 42/44-koon vaate, olen sitä mieltä vaatteessa on ns. vika, se on liian väljää mitoitusta tms. Ikäänkuin se mahtuu vahingossa sattumalta minulle. Monta kertaa olen kuullut itseni sanovan, että enhän minä oikeasti tämmöistä kokoa ole. Huoh.

Ja sitten vielä. Ehkä, ehkä minä tosiaan hieman koen olevani luuseri, kun olen käynyt lihavuusleikkauksessa, enkä silti ole lähelläkään normaalipainoa. En haluaisi näin tuntea, eikä olisi kai syytäkään. Lääketieteellinen tavoite on saavutettu, enkä minä itsekään lähtenyt tavoittelemaan normaalipainoa ennen leikkausta. Olen minä iloinen saavutuksestani, tietenkin olen, mutta miten saisin päänuppini nyt hyväksymään itseni, ihan oikeasti ja kokonaan ilman mitään niinmuttia ja enoikeastiole-lisäyksiä???

Ryhdistäytymistä

Paluu arkeen jälleen kahden viikon loman jälkeen. Vähän tympäisi tulla töihin, mutta noin muuten normaalirytmiin palaaminen tuntuu kyllä jopa helpottavalta. Olimme lomalla yhteensä viikon kyläpaikoissa, eikä se lihavuusleikatun ruokarytmistä saatika laadusta kiinni pitäminen oikein onnistunut. Liian pitkiä taukoja syömisten välillä ja sitten hieman liian isoja annoksia sen vuoksi, ja laatu ihan sitten sitä mitä kulloinkin sattui olemaan. Perusruoka ihan hyvää kylläkin, mutta esim. maitotuotteet olivat ihan minimissä, ja esim. suklaata meni edellisjoulun tapaan aivan liikaa. Ja joulutorttuja! Ikinä en niistä ole suuremmin piitannut, nyt viimeisen viikon aikana olen syönyt vaikka kuinka monta, kääks!

Mutta tänään siis alkoivat työt, ja pakkasin jo rutiiniksi muodostuneet eväät kassiin, pikkuisiin rasioihin kunnon ruokaa, rahkaa ja hedelmiä, täysjyväleipää ja juomaksi pieneen pulloon piimää. Pieniä annoksia ja välissä korkeintaan kolme tuntia. Ja lisänä "kurinpalautuksessa" jälleen suklaalakko. Että pääsee irti tuosta mokomasta. Mikä siinä onkin, että joulu ja suklaa muka kuuluvat niin tiivisti yhteen?! Taas olen kaksi viikkoa syönyt ihan joka päivä vähintäänkin muutaman suklaapalan, joinakin päivinä huomattavasti enemmänkin kuin vain muutaman. Mutta sen lopetin eilen. Enkä usko olevan liian vaikeaa. Jos hirveä makeanhimo vaivaa, ostan tikkareita ja teen hyvää rahkaa korvikkeeksi, näillä uskon makeakoukun selättyvän.

Joulu ei vaikuttanut painoon mitenkään, mutta uusi vuosi ja siihen liittyvä viiden päivän kyläily vähän vaikuttivat, eli hiukan on paino kohollaan nyt. Kaksi kiloa tarkalleen ottaen. En pidä siitä, mutta toisaalta olisi aika ihme, jos ei se näkyisi painossa, että on ihan väärin syönyt. Uskon noiden tippuvan ihan itsekseen pois, kun vain noudatan normaalia rytmiäni syömisen suhteen. Pieni houkutus olisi taas siihen, että vähän kiristäisi enemmänkin, tiputtaisi muutaman kilon vähän tiukemmalla ruokavaliolla. Mutta jotenkin vastustaa kuitenkin. Vai selittelenkö vain itselleni? Että pystyisin kyllä mutten halua muka? Kyllä haluaisin, tietenkin haluaisin. Luulen että myös pystyisin. Mutta se tiukentelu, se arveluttaa. En haluaisi syömisten alkavan hallita minua. Ja toisaalta, pelkäänköhän myös hieman syöttää syömisiäni Kiloklubiin, mitä jos syönkin aivan liikaa jo? Vaikka sehän olisi sitten tärkeä huomata. Ja pitäisihän sitä välillä kai tarkastaa saanko tarpeeksi proteiiniakin. Hmm. Ehkä rohkaistun ja vähän täyttelen ruokapäiväkirjaa tällä viikolla. Pieni syömisen siistiminen varmasti onkin paikallaan, mutta mitään tiukkaa diettiä tuskin aloitan joka tapauksessa. Aina minä tätä samaa mietin!!!

Vaatteista mukavaa huomiota. Vaatekoko on pienenemään päin ollut edelleen. Nyt minulla on käytössä kahdet Zizzin slim-malliset housut kokoa 42. Aika napakat kyllä ovat, etten nyt ihan voi kehuskella niistä ulos pian laihtuvani, mutta joka tapauksessa pienimmässä Zizzin koossa nyt ollaan. Se tuntuu aika huikealle. Kun Zizzi tuli Tampereelle muistaakseni n. kolme vuotta sitten, olin kauhuissani siitä, että minulle mahtui päälle vain Zizzin suurin koko xl. Silloin jotenkin tajusin, että olen kyllä melkoisen iso, kun isojen naisten vaatteita myyvän liikkeen suurin koko vain mahtuu päälle. Vähän ehkä pelästyinkin, että mitä jos lihon vielä isommaksi? Ja varmasti olisin lihonutkin, ellen olisi tähän prosessiin lähtenyt. Minulla on edelleen ensimmäiset Zizzistä ostamani topit olemassa, punainen ja sininen pitsihelmainen toppi. Sinistä pidin jossain vaiheessa yöpaitana, nyt se alkaa olla siihenkin liian iso. Punainen on muistona. Pitäisikin ottaa niistä kuvat tänne blogiin. Molemmat olivat uutena ihan makkarankuoria päälläni.

Mukavaa pakkasviikkoa kaikille! :)