lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kuulumisia roikkoleikkauksen jälkeen

No niin. Tiistaina oli siis kauan odotettu aika korjausleikkaukseen. Ns. bodylift oli suunniteltu, virallisissa papereissa kyllä tätä termiä ei ole, vaan lääkäri oli kirjannut toimenpiteiksi abdominoplastian, vartalon rasvaimun sekä selkäpuolen ylimääräisen ihon ja rasvan poiston. Rasvaimulla lähinnä oli korjattu hieman ylävatsan tilannetta, sitä ei tarvinut erikseen leikata, mutta hiukan poistaa rasvaa kuitenkin, että sopi yhteen alamahan kanssa. 150ml siitä oli rasvaa  pois imetty. Samoin kylkiin oli pieni rasvaimu ilmeisesti tehty. Tästä olin hieman yllättynytkin, mutta toki positiivisesti.

Leikkaus kesti yli viisi tuntia, eli oli ns. koko päivän leikkaus kirurgeille. Kokonaisuudessaan tavaraa lähti vartalosta reilut kolme kiloa, mikä oli oikeastaan ollut se määrä mitä arvelinkin. Herääminen noin pitkästä nukutuksesta oli aika kaameaa, aivot olivat ihan kuin paksua puuroa. Kivunhoito onnistui tällä kertaa äärettömän hyvin, aikaisemmat kipukokemukseni leikkausten jälkeen oli huomioitu, ja minulle oli asennettu kipupumppu, joka tasaisesti ensimmäiset 18 tuntia leikkauksen jälkeen vapautti suoraan suoneen ketamiinia. Se taittoi kivulta terän, ja vain yhden kerran jouduin pyytämään kipulääkettä sen lisäksi.

Roikko leviteltynä. Tässä näkyy myös
reisien roikkoa, ne eivät leikkauskriteereitä
 täyttäneet
Jo samana iltana leikkauksen jälkeen koitettiin ylösnousua, mutta se ei heti onnistunut, koska tulin huonovointiseksi nähdessäni yhteen dreenipussiin tulvahtavan verta ponnistaessani ylös. Se säikäytti, mutta onneksi jäi kuitenkin varsinainen verenvuoto siihen. Dreenejä laitettiin yhteensä neljä, joista on erittynyt kudosnestettä ihan hirveästi. Sitä kuitenkin pidetään ihan hyvänä asiana, että tulee ulos eikä jää kudoksiin. Leikkausta seuraavana aamuna sitten pääsin ensimmäisen kerran kunnolla liikkelle ja saatiin kestokatetrikin pois. Hb laski matalalle, mutta pysyi kuitenkin satasen paikkeilla, joten mitään veritankkauksia ei tehty.

Olin sairaalassa kolme yötä, eli eilen kotiuduin kahden dreenin kanssa. Nyt kun olen enemmän liikkellä ja dreenejä on vain kaksi, niistä tuntuu erittyvän vielä enemmän kuin sairaalassa. Neste on kuitenkin sellaista kirkasta ja vetistä, ei verta. Kivut ovat yllättävän pienet tässä vaiheessa, mutta varmuuden vuoksi vielä illalla kuitenkin Tramalin otin Buranan ja Panadolin lisäksi, kun osastolla saadut lääkkeet alkoivat haihtua, ja kylkiä alkoi poltella ikävästi.

No sitten itse lopputulos. Mieli on vaihdellut kauheasti. Ensimmäinen ajatus herättyäni nukutuksesta oli, että kenen litteä maha täällä sängyssä on. Kun ensimmäisen kerran näin itseni peilistä ilman vaatteita suihkureissun yhteydessä, meinasin pyörtyä, niin rujolta näytin, epämuodostuneeltakin. Häpy turvoksissa, alamaha liiankin litteänä, ylämaha turvoksissa, selässä ihmeelliset turvotusmöykyt. Ja tunto tosi isolta alueelta ihan kadoksissa. Kävi mielessä, että mitä olen mennyt tekemään itselleni, nyt olen ihan pilalla, en näytä naiselle enää koskaan. Kadutti. Tuli kauhu siitä, että entä jos napani menee kuolioon tai koko alamahani, kun tuntuvat niin kovin tunnottomilta. Olen kyllä sitten kuullut, että tunnottomuus ja turvotukset ovat aivan normaaleja tässä vaiheessa. Ja että lopullisen tuloksen näkee vasta puolen vuoden päästä! Että lainkaan ei vielä kannata hätäillä.

Napaani olen tyytyväinen. Olen nähnyt kauhistuttavan näköisiä rakennettuja napoja korjausleikatuilla, minun pieni, pyöreä napani näyttää mukavan siistille. Se on musta, koska siellä on ompeleita. Vaatteet päällä näytän aika mukavalle, ero on tosi iso, varmasti sen huomaa joku sellainenkin, joka ei tästä leikkauksesta tiedä etukäteen. Sairaslomaa tuli reilut kuusi viikkoa, ja haavapolille on aika viikon päästä maanantaina, sinne saakka dreenit paikoillaan ja antibioottikuuri rinnalla. Sitten vielä vertailukuvaa nähtäväksi, olkaa hyvät, älkää kauhistuko!



Olen tällä hetkellä hyvin tasapaksu, ja selässä tosiaan on kummallista turvotusta tehden epämuodostuneen näköiseksi. Alamaha on hyvin litteä ja kireä, mutta kai sen tässä vaiheessa kuuluukin sitä olla. Navan alla oleva naarmu on vahinko, kirurgi ei osannut sanoa mistä se oli tullut. Maha näytti tänä aamuna jo muka paremmalta, vai olenko tottunut siihen? Nämä kuvat on otettu eilen. Tuli mieleen, että se on aika sporttinen! Luultavasti saan vatsalihakset joskus näkyviin, jos haluan. ;) Iloinen olen siitä, että peppukin nousi hiukan. Noh, saa kommentoida! :)

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Vihdoin uutisia...

Pitkä hiljaisuus blogin suhteen on taas ollut. Mutta kyllä minä täällä vielä olen! Ja nyt sain itseni kirjoittamaan, kun on ihan kunnolla kerrottavaa. Nimittäin bodylift- (tai runkoplastia, kuten lääkäri sanoi) roikkoleikkaukseni päivämäärä on selvillä, ja se onkin jo 25.4. Kolmen viikon päästä! Tämän viikon torstaina on esikäynti, eli hyvin pian tiedän lisää.

Hieman huolta on aiheuttanut se, että olen ollut tosi pitkään kipeänä. Ihan todella kipeä, keuhkot huonossa kunnossa, poskiontelotulehdusta jne. Astman oireet alkoivat tosi voimakkaina, vaikkei aikaisemmin ole astmaa ollut. Poskionteloltulehdus taustalla varmasti vaikutti, mutta nyt on huuhdottu ontelot puhtaiksi, jospa nyt kerkeäsin kunnolla parantua ennen leikkausta. Edellen on hieman ääni huonona ja poskiontelot erittävät, mutta en koe kipeä olevani kuitenkaan. Peukut pystyyn että olisin oikein hyvässä kunnossa kolmen viikon päästä!!!

Onhan tässä muutakin tapahtunut. Alkuvuodesta vedin tiukan kuuden ruokavalion Fitfarmin mukaan, ja sain painonkin hiukan laskemaan. Kummallista muuten, prosessin aikana pitkään aina oikein odotti että pääsee päivittämään painonsa tuonne seuranta-sivulle, ja nyt on pitkään ollut liian korkea paino siellä. Pitäisi katsoa mitä se tarkalleen nyt on. Joka tapauksessa sain täyteen -60kg-lukeman, joka oli jonkinlainen unelma minulle. Wuhuu! :) Ei se paino sinne alimpaan lukemaan suostunut jäämään kyllä, että pitäisi kai hyväksyä että minä nyt olen tämän kokoinen kuin olen. Luultavasti 85-86kg tällä hetkellä, hetkeen en ole tosin vaa'alla käynyt.

Minä lupasin niitä kuvia. Saatte ne kyllä, kunhan keretään kuvailemaan. Vähän hirvittää ajatus maharoikkojen kuvaamisesta, mutta kyllä minä ne otan. ;)


perjantai 23. joulukuuta 2016

Joululahja

Sain tänään parhaan joululahjan. Kävin plastiikkakirurgin vastaanotolla roikkoarviossa. Pelkäsin että joudun vielä laihduttamaan tai jotain muuta negatiivista. Ei olisi tarvinut. Minut leikataan. Pelkkää abdominoplastiaa meinasi, se kuulemma on se minkä saa sääntöjen mukaan tehdä. Sanoin, että haluaisin bodyliftin, kun selkäpuolellakin on niin paljon ylimääräistä nahkaa. Tutkittuaan selkäpuolta totesi, että no kyllä sinä enemmän bodyliftistä hyödyt, tehdään se!!!

Käsiä ei saa leikata, ellei haitta ole erittäin erittäin suuri. Ja minun alliroikkoni ovat kuulemma sitä ajatellen vaatimattomat. Mutta rinnat. Ne voidaan korjata. Vaikka en pyytänyt. Mutta sanoin, että on ongelmia niskahartiaseudun ja roikkuvien rintojen kanssa, sekä "kainaloläskien" kanssa. Sanoi, että koska rinnat ovat näinkin suuret, ne voidaan leikata nimikkeellä rintojen pienennysleikkaus ja perusteena niskahartiaseuden ongelmat.. Pelkkiä kohotuksia ei saa tehdä.

Minä saan uudet tissit! Ja litteän mahan! En voi käsittää. Aikataulusta arvioi sen verran, että keskivartalo leikattaisiin kevättalvella, ja rinnat ehkä syksyllä. Ja lupaan siis, että kuvaan ennen leikkauksia roikkoni. :)

Ihanaa ja lämmintä joulua jokaiselle! <3

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Kaksi vuotta leikkauksesta

Pitkä aika taas vierähtänyt ilman kuulumisia blogiin. Aika vain tuntuu menevän niin nopeasti, ja toisaalta elämä tuntuu asettuneen tämän lihavuusleikkausasian suhteen niin tuttuihin uomiinsa, ettei muka kirjoitettavaa tunnu olevan. Vaikka ei se oikeasti ehkä ihan niin ole edes, kyllä nämä asiat päässä pyörivät aina vähän, ja kyllä minulla vähän nyt uutisiakin on.

Kuukausi sitten tuli kaksi vuotta leikkauksesta täyteen. Wow. Silloin ennen leikkausta tuntui, ettei aika kulu millään, ja leikkaus "ei ole koskaan", kun vain odotti ja odotti. Ja tuntui muita jo leikattuja katsoessa, että itse en koskaan pääse tuohon vaiheeseen. Ja nyt minä olen tässä. Menossa ensi kuussa plastiikkakirurgin arvioitavaksi, että mitä korjaillaan. Huh.

Kontrollissa kaikki vaikutti olevan ihan hyvin. Verikokeiden tulokset olivat kaikki muut oikein hyviä, hieman rauta-arvot vain matalanpuoleisia. Mutta siinä ei ole mitään uutta, eikä leikkauksestakaan johtuvaa. Ravitsemusterapeutilla käydessä ilmeni ne pienet ongelmat syömisessäni, eli hieman liiallinen herkkujen syöminen ja toisinaan hiukan liian isoiksi kasvavat annoskoot. Näiden myötä pientä hypoilua ja/tai dumppaustakin on välillä tullut, ihan omaa typeryyttä. Maha on selvästi leikattu edelleen, pää ei. Eli hyvällä ja oikealla syömisellä olo on hyvä, huonolla huono. Luulisi että oisi helppoa!

Paino on hieman pudonnut, mistä iloitsen kovin. Näköjään se putoaisi, jos jaksaisin oikein tarkasti syödä ja olla. Mutta senhän tiedämme, etten jaksa, ainakaan koko aikaa. Ammattilaiset tosin olivat sitä mieltä, että on ihan ok elää niin kuin minä nyt elän, kunhan pidän huolen siitä, ettei paino ole vuoden päästä noussut, eikä kahden, eikä kolmen, neljän, jne... Niinpä niin! Loppuelämä olisi elettävänä, nöyränä on pysyttävä.

Mutta siitä plastiikkakirurgille menosta. Minähän olin alkujaan sitä mieltä, etten mihinkään korjausleikkauksiin edes halua mennä. Noh, en ehkä silloin vielä tajunnut, kuinka pahasti ne nahka tosiaan jää roikkumaan, kun paino putoaa paljon. Minusta ei vaatteet päällä näe roikkoja niinkään, mutta kyllä niitä on, joka paikassa. 2v-kontrollissa lääkäri oli sitä mieltä, että korjattavaa olisi vaikka kuinka paljon, jopa niin paljon että hieman hämmennyin. Eri asia on sitten tietenkin että mitä sanoo itse kirurgi. Eilen tuli aika, ja se on aatonaattona sopivasti. Saanen joululahjaksi leikkauspäätöksen??
Harkitsen roikkojeni kuvaamista tänne blogiin, niin että sitten voisi tulevaa leikkaustulostakin katsella ja vertailla. Mutta se ei ihan helpolle tunnu. Katsotaan nyt. Edistyskuviakaan en ole moneenkymmeneen kiloon varsinaisia ottanut, olisi ihan mielenkiintoista ottaa ne. Laitan nyt tähän alle kuitenkin yhden kuvan minusta tällä hetkellä.


tiistai 20. syyskuuta 2016

Syksyisiä mietteitä

Syksy onkin jo pitkällä, hurjaa miten aika menee nopeasti. Ei mene kauaa kun on joulu! Olen alkanut vahvasti epäilemään, että "Ajan kello", jokin sellainen koko maailman aikaa mittaava kello on alkanut edistää. Tuntuu että vuosi kestää nykyään korkeintaan puoli vuotta jne. Vaan ei minulla toisaalta mitään sitä vastaan ole, vaikka joskus olisikin kivempi että vaikkapa mukava viikonloppu kestäisi kauemmin kuin sen pienen hetken. Meneepä toisaalta tylsemmätkin vaiheet nopeasti ohi!

En ole tullut kirjoittaneeksi mitään blogiin, vaikka itseasiassa aika paljonkin on ollut mielenpäällä laihduttamiseen yms. liittyen. Jospa nyt vähän osittain jälkikäteen kerron viime aikaisia vaiheitani. Minä lihoin kesällä kolme kiloa. Se aiheutti hirveän ahdistuksen ja pelon siitä, että paino ihan oikeasti on nyt sitten kääntynyt nousuun, eikä lihomista voi estää millään. Mieheni lihoi vielä huomattavasti enemmän. En koe, että olisin ihan täysin pieleen kesän elänyt, mutta tiedän kyllä, että etenkin herkkujen syöminen oli syypää tähän painon nousuun. Koukutun niin hirveän helposti makeisiin herkkuihin, ettei siinä ole mitään järkeä. Joulun jälkeenhän minun on aina pidettävä suklaalakko, ja näköjään myös kesäloman jälkeen on jälleen on pidettävä jonkinlainen katkaisu, tilanteen nollaus.

Mieheni oli omasta lihomisestaan ehkä vielä ahdistuneempi kuin minä omastani, ja hän päätti pitää kahden viikon pussikuurin. Ja aikani tuumittuani minäkin päädyin jonkinlaiseen osittaiseen ene-kuuriin. Söin pari Nutrilett-pussia päivässä, ja lisäksi runsaasti proteiinipitoista ruokaa ja kasviksia. Liikuntapäivinä myös hieman hiilaripitoista, esim. ruisleipää. Kaksi viikkoa mentiin näin, ja tulos oli ihan hyvä. Sain pudotettua kesäkiloni pois, ja vielä kilon lisääkin verrattuna tuohon painonseurannassa olevaan viimeisimpään merkintääni. Varsin hyvin siis meni. Mies laihtui vielä enemmän.

Aikaisemminhan olen kovasti ollut sitä mieltä, että tuollaisia "rutistuksia" ja kuureja en enää harrasta. Nyt se kuitenkin tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja oli yllättävän helppoakin. Mutta kyllä sillä vähän "jälkiseuraamuksiakin" on ollut. Ensinnäkin, minua alkoi ihastuttaa ajatus, että todellakin saan tehtyä painolleni edelleen jotain, jos vain päätän niin. Painoni ei ole pysyvästi jumissa tms., vaan jos oikeasti haluan, voin laihtua lisääkin. Ja tämä herännyt pieni toive yhdistettynä siihen, että paino ei pysykään ihan itsestään siellä alimmassa lukemassa, aiheuttavat nyt hieman ristiriitaa. Paino on nyt tuon saman kuin toukokuinen lukema, mutta haluaisin sen putoavan lisää. Ja se tarkoittaa että syömistä pitäisi ihan oikeasti rajoittaa. Ja jo ajatuksena se aiheuttaa syyllisyyttä syömiseen liittyen. Aina kun syö, tuntuu ettei pitäisi, tai ainakaan ei niin paljon. Ja sitten kaduttaa, kun on syönyt, että oliko nyt ihan pakko. Ja tämä jos mikä, on häiriintynyttä. Eli mitä? En tiedä. Haluaisin laihtua. En haluaisi kuitenkaan häiriintyä. Silti tekisi mieli syödä mahdollisimman vähän, vaikka tekeekin mieli syödä paljon, tai ainakin enemmän kuin vähän. Huoh.

Ensi kuussa on 2v-kontrolli leikkaukseen liittyen. Ihan hyvä näistä ajatuksista päästä keskustelemaan lääkärin ja ravitsemusterapeutin kanssa. Vaikka tiedän kyllä, mitä rt sanoo. Hän sanoi jo viimeksi, että älä ala laihduttelemaan ja pitämään kuureja, vaan keskityt hyvään syömiseen. Mutta kun. Vähän haluaisin vielä laihtua. Pikkuisen edes.

torstai 4. elokuuta 2016

Ajatuksia

Huomasinpa tässä, että blogin aloittamisesta on pian kolme vuotta! Ja siitä heräsi ajatus lueskella alkupään tekstejä hieman sillä ajatuksella, että kuinka olen kenties matkani aikana kasvanut tai mitä olen oppinut. Vai olenko oppinut? Sen voin sanoa, että nämä kolme vuotta ovat kyllä olleet mullistavia elämässäni, nimenomaan suhteessa lihavuuteen, laihtumiseen, itsensä hyväksymiseen. Helppoa ei pelkästään, todellakaan, ole ollut, mutta tekisin kaiken uudelleen, jos olisi tarve.

No mitä minä sitten olen oppinut? Ensimmäinen asia  tulee esiin jo ihan ensimmäisestä tekstistäni. Esitän toiveeni siinä päästä laihdutusleikkaukseen. Ehkä en vain tiennyt oikeaa termiä ja siksi käytin tuota. Tai sitten en oikeasti vielä ymmärtänyt, ettei leikkaus itsessään laihduta, vaan sillä hoidetaan lihavuutta sairautena, ja minun itse on tehtävä kaikki työ. Kyllä minä taisin luulla, että sittenkun-elämä olisi helpompaa, että vain yksinkertaisesti leikkauksen jälkeen laihtuisin ja olisin sitten tyytyväinen. Siinä kohtaa tuntui, ettei mikään voisi tehdä onnellisemmaksi kuin laihtuminen.

Ehkä oli hyväkin, etten kaikkea tiennyt alkuvaiheessa. Minulla oli hyvin negatiivinen asenne esim. pussikuureja kohtaan, ja minun olisi saattanut lannistaa ajatus kahdesta (lopulta kolmesta) kuukaudesta enellä. Toisaalta tuolloin olin kuitenkin valmis turvautumaan vielä erilaisiin kikkakolmosiin laihtuakseni, melkein en muistanutkaan että 5:2-diettiä niin kovasti yritin noudattaa. Kyllähän minä sillä vähän tulostakin sain aikaan, ei sillä. Välillä nämä erilaiset dietit houkuttavat vieläkin, mutta yritän vältellä niitä ja malttaa mieleni. Olisi houkuttavaa pudottaa nopeasti muutama kilo ja sitten jatkaa hyvää syömistä. Mutta sen olen oppinut itsestäni, että ei kannattaisi. Syömisen rajoittaminen ja kieltäytyminen suistavat helposti hyvän perussyömisenkin pois raiteiltaan ja lisäävän vain mielitekoja.

Minulle on vaikeinta tasaisen hyvä syöminen edelleen, vaikka perusasiat sinänsä ovatkin kunnossa. Helposti tulee pieniä sortumisia, ja sen jälkeisiä milläänmitäänväliäole-ajatuksia. Ja sitten tulee tehtyä lisää huonoja valintoja. Jos olisin kolme vuotta sitten tiennyt, että joudun kamppailemaan tämän asian kanssa vieläkin, en tiedä mitä olisin päättänyt. Kyllähän minä salaa toivoin, että leikkaus ratkaisisi kaikki mielitekoasiat yms. Ja salaa toivoin normaalipainoon pääsyäkin. Leikkaustavalla tässä saattaa olla hieman jotain tekemistä, ehkä sleeve ei ole niin tehokas syömisen rajoittaja kuin ohitusleikkaus. Ja toisaalta sitähän juuri toivoinkin, että kuitenkin elimistöni säilyisi mahdollisimman normaalina leikkauksen jälkeenkin.

Yksi iso muutos pistää silmään noita ensimmäisiä tekstejäni lukiessa. Epätoivo. Se on kadonnut. Se hirmuinen epätoivo ja lannistunut olo, sitä ei enää ole. Elämä ja syöminen, laihduttaminen, ne eivät ole sillä tavalla taistelua enää, vaikka joudunkin kovasti omia valintojani miettimään ja järkeilemään, ja mielitekojakin vastaan kamppailemaan. Se ei ole kuitenkaan epätoivoista enää nyt. Hieman on olemassa pelko siitä, että mitä jos paino lähtee tosissaan nousemaan, mutta ehkä juuri sen verran on syytäkin sitä pelkoa olla olemassa, että pysyy nöyränä asian suhteen. Tämä ei todellakaan mitenkään vielä ollut tässä, niin kuin tavataan sanoa. Koko loppuelämä on vielä selvittävänä, lihomatta. Olen saanut apuja matkalle ja tolkkua päähäni aika paljon, mutta edelleen on se loppuelämä selvittävänä. On siinä hommaa. Siksi ei auta kuin sinnikkäästi jatkaa opettelua vain, muutaman viikon "repäisyillä" ei saavuteta isossa mittakaavassa mitään.

Noh, vähän sekavaa pohdintaa sieltä täältä. Jatkan toisella kertaa. Vielä loppuun kuva eilisestä ihanaakin ihanemmasta ruuastani, oih! Ratatouillea kauden kasviksista. Onneksi tätä on iso padallinen jääkaapissa, saa lämmitellä tänään ja huomennakin. Nam!




tiistai 2. elokuuta 2016

Elämää loman jälkeen

Niin se loma mennä viuhahti, juuri hetki sitten tuntui epätodelliselta että kokonaiset viisi viikkoa on lomaa, ja nyt se on jo takana. Ihan kiva loma oli. Paljon tuli otettu ihan vain rennosti, kaikenlaista pientä puuhastellen. Tallinnaa pidemmälle ei tänä kesänäkään menty, eikä kotimaassakaan kovin pitkälle tullut lähdettyä. Vähän mökkeilyä, hiukan telttailua, rannalla oloa, ystäviä, museoita ja touhuilua lasten kanssa, siinäpä se.


Ikävää on ollut se, että olen ollut hirveän kipeä. Reumatautini ei ole tasapainossa vähääkään, eikä Trexan ole auttanut vielä ainakaan yhtään. Ongelmia oikean kyynärpään ja ranteen, sekä vasemman nilkan ja jalkaterän kanssa on tosi paljon. Nyt töissäkin olen ollut rannetuen kanssa, ja mietin mitä tuolle nilkalle keksisin. Reumapolin kesäsulku on kyllä jo ohi, mutta yritän sinnitellä syyskuun loppupuolelle, mihin on varattuna kontrolliaika. Mutta kovin hyvältä ei tässä vaiheessa kyllä vaikuta.


Olen kuitenkin aina paremman päivän osuessa kohdalle harrastanut liikuntaa ja käynyt salillakin. Usein seuraava päivä on sitten hankalampi, mutta kuitenkin koen liikunnan niin tärkeäksi, että yritän sitä harrastaa. Issias muistuttelee herkästi myös olemassa olostaan liikkuessa, mutta ei kuitenkaan ole sellaiseksi hirveäksi hermokivuksi äitynyt. Mutta selvästikään pullistuma ei ole sieltä kokonaan ainakaan kuivunut kasaan.


Sinnittelyä siis vähän on elämä. Ja nyt sinnitellään myös jälleen kerran ja taas syömisten suhteen. Kesä on mennyt turhankin rennolla otteella, ja arkeen paluu on meneillään senkin suhteen. Paino alkaa taas ysillä, ja sekös ärsyttää. Mutta jaksan uskoa että se siitä putoaa takaisin kasin puolelle vielä. Lobotomian se varmaan vaatisi, että helpoksi muuttuisi herkkujen vastustaminen. Mutta yritän panostaa niin paljon hyvään ja monipuoliseen syömiseen, että se itsessään vähentäisi herkkumielitekoa. Haluaisin, että leikkauksen 2-vuotiskontrolliin mennessä saisin painon tukevasti kasin puolelle. Vaikka aikaa siihen ei kyllä ole kovin paljon, ajatella tosiaan että ihan pian on kaksi vuotta leikkauksesta! En ole hetkeäkään katunut, tai no ehkä ensimmäiset tunnin heräämössä olivat niin hirveät, että vähän saattoi kaduttaa, mutta ei sen jälkeen sitten enää. Yksi parhaita päätöksiäni elämässä oli leikkaukseen uskaltautua, ja myös se että vaadin sleeve-leikkaustapaa. Nyt se on nähty jo, että en pysty ilman tulehduskipulääkkeitä selviämään, olisi ollut ongelmallista ohitetun mahan kanssa.


Mukavaa elokuuta lukijoille, yritän hieman aktivoitua bloginkin suhteen, en halua sen kuivuvan kasaan.