Vappuajatuksia

Se oisi vappuaatto sitten. Töissä olen nyt päivällä, eikä mitään suunnitelmia illaksikaan ole. En ole mikään vapun juhlija oikein koskaan ollut, ja nyt enellä ollessani vielä vähemmän. Semmoinen iloinen asia minkä huomasin tässä, että en enää kuitenkaan ole surkeana, ei ole semmoinen tunne että "ei mitään kivaa koskaan enää, kun ei voi syödä". Ensimmäisen enen alussahan iski ihan semmoinen viikonloppumasennus melkein, kun tuntui niin tyhjälle ja turhalle koko viikonloppu ilman herkuttelua. Pidän sitä oikeasti aika isona oppimisena, että tämä asia on muuttunut. Siinähän on suorastaan avain siihen, että olisi mahdollista yhtä aikaa nauttia elämästä ja pysyä pienemmässä painolukemassa.

Nyt viikonlopulta odotan eniten yhdessäoloa, elokuvien katselua, nukkumista, kiireettömyyttä. Sen kaiken voi saada kovastikin, vaikka söisi pelkkiä ene-valmisteita. Ja toisaalta olen myös oppinut nauttimaan siitä yhdestä "oikeasta" ruuasta kovasti, minkä päivässä syön. Tosin en ollenkaan usko, että nämä opit nyt ihan suoraan siirtyvät myös enen jälkeiseen aikaan, mutta onpahan alku ainakin. Ja antaa uskoa tavallaan siihen, että kaikkeen voi tottua. Ja että leikkauksen jälkeenkin elämästä voi nauttia, eikä se erilainen ole välttämättä ollenkaan ankeaa.

Iloista vappua kaikille! :)

Eneily melkein kivaa?

Tämä on ihmeellistä, mutta pakko sanoa, että tällä kertaa eneily sujuu kummallisen hyvin. Varmasti huomenna on hirveä kiukutus ja kyllästyminen, kun nyt näin menen sanomaan! :P  Kyllähän se ensimmäinenkin ihan hyvin meni, mutta paljon enemmän silloin laskin päiviä paljonko on takana ja mitä jäljellä. Nyt olen iloinen, että puolet on vielä jäljellä, että paino kerkeää tippua lisää. Ei ole yhtään nälkä, ei vähääkään mielitekoja, eikä heikotustakaan. Ihanan helppoa on syöminen, kun ei tarvitse miettiä mitään sen enempää. Vaakalukemakin on joka päivä ollut edellistä pienempi, vaikkakin vain pienesti. Paino putoaa n. parisataa grammaa päivässä, eli ei mitään supervauhtia, mutta putoaa kuitenkin.

Päivitin muuten tuonne painonseurantasivulle pitkästä aikaa painoni. Lähipäivinä pitäisi tulla -25kg täyteen. En osaa sitä pitää kovin paljona, kun ajattelen kuinka paljon on vielä jäljellä. Toisaalta se on hyväkin, ettei käy niin, että alan ajatella että tämähän on jo ihan hyvä pudotus, ja tyytyisin siihen. Nyt haluan enemmän, paljon enemmän.

Mukavaa ja aurinkoista viikkoa kaikille lukijoilleni! :)

Läskisokeus

Järkytyin tänään pahemman kerran. Kiukkusin miehelle aamulla sitä, että paino ei tipu niin nopeasti kuin haluaisin. 200g vuorokaudessa tuntuu liian vähälle, kun on pussikuurilla. Hänellä tietenkin tippuu enemmän, vaikkei ole ylipainoakaan, ja se kai siinä kiukuttaakin. Minä, jolla on edelleen ylipainoa yli 50kg, en onnistu pudottamaan painoa enellä enemmän kuin mieheni, jolla on pari hassua kiloa. Ja tässä lauseessa pisti omaan korvaan tuo yli 50kg. Edelleen! Sehän tarkoittaa, että minulla on ollut ylipainoa pitkästi yli 70kg pahimmillaan!!!! Lievästi ylipainoisen naisen verran ylipainoa!!!!!!!!! Minä en koskaan ole tuntenut itseäni niin isoksi. En koskaan. Olen tiennyt olevani iso joo, mutta silti.

Olen kärsinyt pahasta läskisokeudesta. Ihmetellyt miten vaatteeni näyttävät pyykkitelineessä niin leveiltä. Kuinka labran odotustilassa käsinojat painavat kummasti reisiin. Kuinka bussinpenkit ovat kapeita nykyään. Peilin edessä olen seisonut ryhdikkäästi mahaa sisään vetäen, ja sitten ihmetellyt ihmisten huonoja kameroita ja kuvaustaitoja, kun minusta on tullut "niin lihavannäköisiä kuvia". Huoh.

Onneksi olen jo matkalla, muutoin tämänaamuinen heräämiseni läskisokeudesta voisi musertaa. Minä en koskaan oikeasti ole lukuna tajunnut, kuinka paljon minulla on ylipainoa, ihan oikeasti. Olen ajatellut että joo montakymmentä kiloa, mutta joku päässäni on estänyt tajuamasta sitä todellista määrää, vaikkei tuo kovin kummoista laskutoimitusta vaadikaan. Mieli on kummallinen kapistus kyllä.

Enestä vielä sen verran, että syömisen suhteen sujuu ihan hyvin, mutta paino tippuu hitaasti. 100-200g päivässä, kun tietenkin toivoisin että tippuisi vaikka puoli kiloa päivässä. Mutta minkäs teet, onneksi toistaiseksi on kuitenkin ollut koko ajan alaspäin. Todennäköisesti niitäkin aamuja tulee, että lukema on suurempi kuin edellinen.

Pääsiäinen

Vähän jännitti pääsiäisen ja eneilyn yhdistelmä, mutta ihan hyvinhän se sujui. Mitään ylimääräisiä en sortunut syömään, mutta laskin kyllä varsin tarkkaan, että kuitenkin söin kaiken mitä sain syödä. Kalorit siis menivät hyvin lähelle kahdeksaasataa, mutta mitään hiilaripitoista en syönyt. Eli "ylimääräiset" syömiset olivat kasviksia, ja 3% fetaa, sekä juhlan kunniaksi vähän maitoa kahvissa. Mitään suuria kiusauksia ei ollut. Äidin luona käsi meinasi ihan vahingossa ottaa kiposta karkkia, vanhasta tottumuksesta, mutta mitään todellista kiusausta ei ollut. Hänellä on semmoinen tapa, että aina on jotain karkkeja lasikipossa tarjolla, ja usein siellä niitä tulee sitten syötyäkin.

Oikeastaan tuntui, että eniten tämä eneily häiritsi äitiäni, joka ei oikein meinannut osata suhtautua siihen, ettemme kahvipöydässä oikeasti mitään ottaneet. Ei nyt ihan loukkaantunut, mutta vähän kuitenkin valitteli että kyllä on kummallista. Mutta ymmärsi ihan hyvin, kun selitin, että kun on nähnyt sen vaivan että on aloittanut tämmöisen kuurin, haluaa sen sitten viedä kunnialla läpikin.

Uskomatonta on se, että tämän päivän jälkeen on ensimmäinen viikko jo takana! Nopeasti on aika mennyt. Paino on tippunut periaatteessa hyvin, mutta toisaalta ei ole kuin vasta pari kiloa vähemmän kuin edellisen enen jälkeen. Mutta kyllähän ensimmäisen viikon pudotus silti taitaa aika monta kiloa olla, joten en voi valittaa. Miehellä on myös lähtenyt paino tippumaan kovasti, alkaa olla suorastaan pieni hän jo! Ylipainoa ei enää juurikaan ole, BMI hänellä 27 tällä hetkellä ja vyötärö sallituissa rajoissa. Vähän ollaan eriparia kyllä, kun hän alkaa näyttää oikeasti hyvältä, mutta perässä tullaan juu, siitä ei ole epäilystäkään!

Ainiin vielä. Ne niittifarkut, joista minulla on ollut melkein pakkomielle, että saan ne käyttöön. Nyt ne ovat olleet jalassa muutamaan kertaan. Ne ovat IHANAT! Tässä vielä todiste, tsih. Mä niin rakastan niitä farkkuja! :D Ja nyt niitä on syytä pitääkin, koska ovat nyt joistakin kohdista melkein väljät. :)

Herkuttelua enen aikana!

Eneily on alkanut mukavasti. Vähän nälkää näin alkuun, mutta ei pahasti. Pussit maistuu ihan hyville, mutta se päivän yksi kasvisateria, nam nam nam! En todellakaan rouskuttele vain porkkanoita tai mussuta kuivaa salaattia. Tänään tein tuoreesta parsasta ja muutamista muista vihanneksista uunissa aivan ihanaa ruokaa, voisin luokitella tuon ruuan jopa ihan herkuksi! Pari siivua kylmäsavulohta meni kaverina, koko annoksen kalorimäärä n. 160. Tässäpä teille kuva annoksestani.

Huomenna alkaa 2. ene-jakso!

Kävin aamulla ravitsemusterapeutin juttusilla ja ikäänkuin alkupunnituksessa huomenna alkavaa eneä varten. Tämähän tosiaan on minun omaehtoinen eneilyni, mutta halusin sille kuitenkin tukea ravitsemusterapeutilta. On helpompi pysyä ruodussa, kun on ikäänkuin jonkinlainen kontrolli olemassa, ja on jollekin tilivelvollinen asiasta. Tämä pussikuuri on minulle ihan hyväksi, mutta sitten en enempää saakaan eneillä, ennen kuin sitten juuri ennen leikkausta se kuukausi.

Asenne tuntuu olevan kunnossa, ihan jopa odotan pussikuurin alkua. Odotan keventyvää oloa ja ns. helppoa syömistä, kun ei tarvitse miettiä mitä söisi. Vähän jännittää pääsiäinen ja kyläilyt, mutta nekin ovat asennekysymys. Aion jatkaa sillä systeemillä, että kerran päivässä syön kasvisaterian, ehkä pienellä tonnikala- tms. lisällä. Ja muutoin sitten pusseilla. Pääsiäiseksi olen suunnitellut tuoretta parsaa ja kylmäsavulohta yms. oikeasti herkullista, joten eiköhän se tästä. Ja toki asiaa auttaa se, että mieheni aloittaa enen myös. Ei tarvitse yksin kärvistellä.

Oli mukava tavata ravitsemusterapeuttia. Vaikka käynti oli vain puolentunnin mittainen, kerkesin jotenkin saada siltä paljon. Kovasti tsemppasi se, kun sain kehuja monesta asiasta, joita olin mielessäni miettinyt tai harjoitellut omassa arjessani. Rt sanoi, että hän ei ole vähääkään huolissaan siitä, ettenkö oppisi leikkauksen jälkeen syömään oikein. Ja asennettani kehui myös kovin.

Tällä hetkellä olen siis kovasti sitä mieltä, että sleeve-leikkaukseen menen, jos vain pääsen. Ohitusleikkausta en enää edes mieti, se on unohdettu kohdaltani. Mutta mahalaukun kavennuksen haluaisin kyllä. Olen alkanut tekemään tietynlaista luopumista entisiin tapoihin liittyen, miettimään sitä kuinka jatkossa eilaiset tilanteet selvitän. Arjen uskon sujuvankin ihan hyvin, mutta lähinnä erityistilanteet, loma-ajat ja vaikkapa kylpyläreissut ja laivamatkat, viikonloppuvierailut jne., ne ovat hiukan haasteellisempia. Mutta hyvällä suunnittelulla ja oikealla asennoitumisella niistäkin varmasti selviää sitten. Toivonkin, että leikkaus olisi vasta syksyllä, että saan vielä yhden kesän elää ns. normaalisti, ja hyvästellä siten entisen elämäntavan. Pieni mahdollisuus leikkaukseen voisi muutoin olla vielä ennen kesälomia, mutta gastroskopiaan on niin pitkät jonot, että se tulee varmasti esteeksi. Eikähän minulla kiire olekaan. Vaikka tietenkin oisi mukava laihtua nopeasti paljon. Mutta uskon että näissä asioissa maltti on valttia kaikinpuolin.

Miksi onnistuisin nyt laihduttamisessa?

Kävin eilen mielenkiintoista keskustelua erään työkaverin kanssa. Kerroin että aloitan ensi viikolla uuden ene-kuurin enkä tule sitten ruokalaan syömään hänen kanssaan. Siitä lähti kiintoisa keskustelu siitä, kuinka nyt olen niin motivoitunut jne. Mietin sitäkin, että miksi en ollut motivoitunut vaikka vähän aikaisemmin, niin että olisin esim. ennen viime keväisiä häitäni laihduttanut, ja saanut siten nätimpiä hääkuvia.

Minä luulen, että juuri nyt on oikeasti oikea aika hoitaa tämä asia niinsanotusti kuntoon. Ei ole mitään semmoista tavallaan vääränlaista painetta asialle, että siihen ja siihen mennessä on pakko laihtua niin ja niin paljon. Tai että sillä laihtumisella tarvisi ostaa jonkinlaista hyväksyntää. Tai että kyse olisi ulkonäöstäkään. Ei ole tulossa kuvauksia joihin pitäisi laihduttaa, mieskin on rinnalla ja rakastaa muotojani jokaista kiloa myöden. Työasiat ovat kunnossa myös. Ei tarvi laihduttaa sen ja tämän vuoksi ja pakolla ja kiireesti. Oikeasti laihdutan siksi, että haluaisin terveyttä ja hyvää oloa. Tottakai on kiva näyttää paremmalta myös, mutta se ei ole ainakaan se pääsyy, jos syy ollenkaan.

Toinen asia, minä tuolle työkaverillekin mainitsin eilen, on vastuunottaminen omasta elämästä ja kiloista. Kaveri kertoi tutustaan, joka syyttää muita ihmisiä (ex-mies) ja hankalia elämäntilanteitaan niin kovasti lihomisestaan, ettei kykene tekemään asialle mitään. Ikäänkuin luvan kanssa syö, kun on ollut niin vaikeaa. Tajusin, että itsekin olen ennen tehnyt niin. Minullakin oli semmoinen ja tämmöinen ex-mies joka aiheutti vaikka mitä, hankala lapsuus, ilkeä lääkitys, paha masennus jne. Ja niin kauan kuin tavallaan olin katkera ulospäin, en pystynyt kuin räpiköimään välillä epätoivoisesti, ja sitten lihomaan lisää. Nyt kun olen päättänyt, etten harmittele mitään menneitä, en myöskään aikanaan  ison laihdutuksen jälkeen takaisinlihottuja kiloja, enkä syytä enää ketään enkä mitään, tuntuukin että sujuukin paremmin. Minä olen vastuussa omasta elämästäni, minä voin tehdä itseni hyväksi asioita. Mennyttä en voi muuttaa, mutta tulevaa voin.

Ehkä ainoa asia, jota vähän vielä harmittelen, on se etten osannut ennen arvostaa itseäni ja välittää itsestäni. Että inhosin niin kovin itseäni ja halusin olla aina jotain muuta. Yleensä aina vähän hoikempi. Silloinkin kun olin oikeasti ihan hyvä. Nyt olen päättänyt tykätä itsestäni enemmän, olla kuvittelematta että on jokin semmoinen sittenkun-tila, jolloin itsestäni voin pitää. Minun kuuluu arvostaa itseäni nyt, tänään. 

Kaikenkaikkiaan luulen, että olen jotenkin kasvanut tässä asiassa. Joo, tiedän kyllä että välillä olen hirveän kärsimätön ja hätäinen, enkä tempperamenttianikaan pääse karkuun. Mutta enemmän kuin koskaan, uskon siihen että on mahdollista tämä painoasia hoitaa pikkuhiljaa kuntoon. Oloni ei ole epätoivoinen, vaikka paino onkin ollut jumissa pitkän aikaa. Tavalla tai toisella, jonkinlaisen ajan kuluessa minä kuitenkin itseäni kevennän. Enkä kuvittele tai toivo sillä saavuttavani mitään muuta, kuin toivottavasti terveemmän ja kevyemmän loppuelämän. Ainakin kevyemmän, terveyteenkään kun ei aina voi vaikuttaa.

Loppuun laitan vielä hääkuvamme, vaikkakin päät peitettyinä. Toukokuussa menimme naimisiin. Molemmat olisimme nyt edustavempia, yli 30kg on meistä pois yhteensä. Vaan minun mielestäni avioliiton tarkoitus ei olekaan mahdollisimman kaunis ja hoikka hääkuva! (jonka siis työkaverini kertoi tuttavansa selitykseksi sille, mikseivät mene naimisiin miehensä kanssa... )

Juoksuaskeleita!

Kerrassaan niin ihmeellinen asia on tapahtunut, että pakko se täällä kertoa. Minä olen monen vuoden tauon jälkeen ottanut juoksuaskeleita! Ensin sunnuntaina perheen kanssa ulkoillessa, juostiin leikkimielisesti kilpaa. Hävisin toki 10-vuotiaalle pojalleni, mutta melkein olin ylpeä että edes juoksin! Tuli kokeiltua jokunen kymmenen metriä hölkkääkin sitten, ja se tuntui ihmeen mukavalle. Siitä innostuneena halusin eilen lähteä kokeilemaan ihan suunnitellulle lenkille jalkojani. Miehen kanssa tehtiin pieni lenkki, vain kaksi kilometriä, josta max puolet hölkättiin, kaikki vähänkin alaviistoon menevät pätkät. Ylämäkeen yritin, sata metriä juoksin ja melkein kuolin!

Olin kyllä lenkin jälkeen ihan puhkipoikki, hengitys vinkui (vaikkei ole astmaakaan) ja suussa oli verenmaku. Koville otti, mutta toisaalta olen kuitenkin ehkä vähän ylpeä itsestäni, että vapaaehtoisesti edes vähän juoksin.Minun kipusairauteni on ollut vähän paremmalla tolalla, siksi uskalsin jalkojani kokeilla. Tänään lihakset on reisistä ja pohkeista ihan juntturassa, tietää kyllä tehneensä jotain tavallisuudesta poikkeavaa.Täytyy tänään uimahallireissun jälkeen venytellä kunnolla.

Yritän siis kovasti saada itseäni innostumaan liikunnasta. Se ei ole helppoa, en vain luonnostani ole yhtään liikunnallinen. Innostun kyllä hetkeksi, mutta pitkäjänteisyys ei kuulu minun hyveisiini. Ikävä kyllä. Yritän sen asian kanssa työskennellä kovasti.

Paino seilailee paria kiloa viikonpäivästä riippuen. Paastopäiviin motivaatio meinaa olla matalalla myös, kun ensi viikolla aloitan sen ene-kuurin. Odotan kyllä sitä, vaikka myös vähän pelkään. Mutta eiköhän se onnistu, kun onnistui edellinenkin.